some-trilogia

Sosiaalisesta mediasta

Joskus harvoin minulta kysytään, miksi en käytä sosiaalista mediaa. Vastaus on harvinaisen helppo: minä en ole sosiaalinen.

En keksi mitään syytä, miksi olisin somessa. En juurikaan nauti viestittelystä aktiviteettina missään sähköisessä muodossa. Jos jollakulla on minulle asiaa, niin laittakoon viestiä ja sovitaan paremmalle ajalle tori, jossa tavataan. Mieluiten tori, josta saa teetä. Somessa on omiin mieltymyksiini nähden liian matala kynnys ottaa kontaktia tuntemattomiin käyttäjiin ja liian korkea velvollisuudentunne olla aina tavoitettavissa. En haluaisi esittää vaikeasti tavoiteltavaa, mutta haluaisin omien aikataulujeni puitteissa olla vaikeasti tavoitettavissa.

Some on pullollaan kaikenlaista turhaa ajanhukkaa. En koe tarpeelliseksi tietää puolituttujen tilannepäivityksiä. Jos joku saa lapsen tai valitaan kaupunginvaltuustoon, niin eiköhän se tieto tavoita minut muutakin kautta. Jos minä saisin lapsen niin kyllä minä ainakin kertoisin henkilökohtaisesti niille, joiden koen tarpeelliseksi olevan asiasta tietoisia. Kaupunginvaltuustoon minulla ei nyt mitään asiaa olisikaan. Tilannekuvien tai hassutteluvideoidenkaan katsomisesta en koe saavani mielihyvää. Läheiset ystäväni lähettävät minulle kuitenkin hauskimmat meemit ja parhaat feissarimokat Telegrammissa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

En ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt mitään somekanavaa, joka palvelisi sisällöltään tai käyttötarkoitukseltaan omia tarpeitani. Somen keskustelukulttuuri on hyvin lyhytjänteistä ja vuorovaikutuksessa on puutteita. Monissa ketjuissa 85% sisällöstä on saman asian toistamista eri käyttäjien nimissä. Keskustelut ovat myös herkkiä väärinymmärryksille ja informaatiokadolle fyysisen presenssin puuttuessa. Rakentavaa ja argumentoivaa vuorovaikutusta harrastavat ihmiset eivät juurikaan jaksa tuottaa somesisältöä tai kommentoida ketjuihin, jotka nähdessään Charles Bukowskikin olisi huokaissut: ”The problem with the world is that the intelligent people are full of doubts, while the stupid ones are full of confidence”.

Asennettani somea kohtaan ei paranna sekään, että Suomen tilastojen mukaan iso osa somekommenteista on kirjoitettu humalassa. Ja sen kyllä huomaa. Minun on myös vaikea erottaa aikuisten ihmisten ja 12-vuotiaiden kommentteja toisistaan (pahoittelut, jos henkisesti kypsät 12-vuotiaat kokivat tämän loukkaavana). Tuskastun siitäkin, miten lammasmaisesti ihmismassat lähtevät myötäilemään trolleja. Wikipediassa on mainittu trollien tunnistamiseen liittyvä ongelma: ”Käytännössä trollausta voi olla äärimmäisen vaikea erottaa pelkästä syvästä tietämättömyydestä.” Itsekään en erota trollin nähdessäni, tunnenko myötätuntoa vai myötähäpeää. Kuuluisa Tay-chatbot havainnollistikin tekoälyllään tahattomasti ihmismassojen ja bottien yhteneväisen ongelman: lampaanmielinen somekäyttäjä ei kykene tunnistamaan ja ignooraamaan trollia. Tay saatiin sentään vedettyä pois somesta, sillä teknologiseen singulariteettiin on vielä matkaa.

Kärsin lukiessani anonyymejä kommentteja, joiden ilmaisema pahoinvointi kumpuaa itseinhosta ja vihasta maailmaa kohtaan. Mielestäni hyvin harvat somekäyttäjät edes nauttivat somettamisesta. Se saattaa toki palvella jotain välillistä tarvetta, kuten yhteenkuuluvuuden tunnetta tai nähdyksi tulemista. En silti usko, että somessa ollessaan kovinkaan moni tuntee oloaan rentoutuneeksi tai saavuttaa sisäistä harmoniaa. Ei ainakaan Pekka Juntti. Minäkin saavutan sen harmonian vain kotona itsekseni puuhastellessa. Jos kaipaan jotain vaihtelua, niin lähden ulos ihmisten ilmoille hankkimaan muita kokemuksia. Some ei mielestäni tarjoa informaatiota ja kokemuksia samanlaisella kustannustehokkuudella kuin muut lähteet ja elämä somen ulkopuolella.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Monella somekanavalla on nähtävissä politiikastakin tuttu ilmiö: useille ryhmittymille suurin yhdistävä tekijä on yhteinen vihan kohde, ei kiinnostus vaihtoehtoisia näkökulmia kohtaan. Psykologi Hannu Lauerman mukaan ”höyryjen päästely” somessa lisää riskiä siirtyä sanoista tekoihin. Kun aggressio tuottaa henkilölle tyydytystä, se ruokkii itse itseään. Olen miettinyt tätä ilmiötä myös omien kokemusteni kautta. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kokenut paljon tilanteita, joissa on loukattu fyysistä koskemattomuuttani julkisella paikalla, ja saanut erilaisia häirikköviestejä henkilökohtaisiin kohdeviestimiini. Jos minulta kysytään, tämä on somen ja median tuotos: kun annetaan malli, jossa avoimesti hyväksytään ja jopa kannustetaan tuottamaan kärsimystä maalitetulle kohteelle (on kyseessä sitten Päivi Räsänen, maahanmuuttaja tai ”huora”), alkavat tavalliset kansalaiset pitää oikeutettuina kaikkia kärsimystä tuottavia toimintatapoja. Heidän tekojensa takanahan seisovat suuret somemassat, jotka ovat valmiit antamaan henkisen tukensa kärsimystä aiheuttaville vihan ilmaisuille.

Minulle some on täysin reaalimaailmasta irrallinen meta-maailma, jonka sisältö ei minua juurikaan kiinnosta. Sillä ei ole mitään kosketuspintaa yksityiselämääni. Vaikka minulle on pääosin yhdentekevää, mitä somessa kirjoitellaan, niin en silti hyväksy tai pidä eettisinä kaikkia siihen liittyviä ilmiöitä. Huomaan myös aina somemateriaaleja kurkatessani, miten somenkäyttäjät itse kärsivät omasta provosoitumisestaan. Raskainta on tietysti seurata, miten heiltä puuttuu ymmärrys omaan mielentilaansa. Hyvä ystäväni, Tarina, myös totesi erään keskustelumme lomassa asian, jonka muistin etäisesti lukeneeni muistakin lähteistä: viha on usein sekundääritunne, joka peittää alleen esimerkiksi pelkoa, surua tai pettymystä. Tämän pohjalta toivoisin, että modernissa yhteiskunnassa elävä ihminen osaisi oikealla hetkellä seisahtua kuuntelemaan vihaa syvempiä tuntemuksiaan. Jari Sarasvuokin on sivunnut vihan aiheuttamia someilmiöitä podcastissään muutamaan otteeseen. Mielestäni onnistuneen havainnollistavasti, rakas ystävä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Olin kerran erään kaverini kanssa Turussa pelailemassa bilistä, kun minua lähestyi eräs nuori nainen. Hän halusi pyytää anteeksi sitä, että oli haukkunut minua avoimesti somessa, koska hänen mielestään ”makoilin” liikaa televisiossa. Otin anteeksipyynnön vastaan, koska se oli kaunis ele. Lisäksi nainen vaikutti keskustelutuokiomme perusteella mukavalta ja positiiviselta henkilöltä. Mutta minun silti on pakko heittää pari faktaa (tai no, omaa havaintoa) tiskiin: tälle naiselle oli tekohetkellä täysin yhdentekevää hänen somekäyttäytymisensä aiheuttama mahdollinen kärsimys. Jälkikäteen minun anteeksiantoni oli hänelle vain synninpäästö hänen oman olonsa parantamiseksi. Sen sijaan hänen olisi pitänyt miettiä itsekseen, mikä oli hänen todellinen motiivinsa tekohetkellä. Sillä ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä minun kanssani. Jos joku provosoituu toisen ihmisen fyysisestä lepoasennosta niin paljon, että siitä on pakko avautua somessa, se on mielestäni merkki hyvin heikosta impulssikontrollista. Näiltä ihmisiltä puuttuvat työkalut omien tunteidensa hallintaan ja heidän itsehillintänsä puute johtaa huonojen ideoiden viemiseen toteutusasteelle. Mutta kaikesta tästä huolimatta arvostin kyseisen naisen suoraselkäisyyttä ja ystävällisyyttä tässä kyseisessä hetkessä.

Joskus yritän miettiä myös kontekstista irrotettuna, että onko ylipäätään täysin tervettä provosoitua siitä, missä asennossa joku tuntee olonsa mukavaksi. Tai siitä, ettei hän saisi tuntea oloaan mukavaksi. Nämä ovat juuri niitä mietintöjä, jotka päättyvät ajatuksissani loppukaneettiin: ”Minä en ole vastuussa noista tunteista. Minä en ole kenellekään mitään velkaa.” En myöskään ole ikinä somen tai minkään viihdesisällön yhteydessä ymmärtänyt, miksi ihmiset haluavat vapaaehtoisesti seurata materiaalia, josta heille tulee negatiivisia tunteita. Se on jollain tapaa masokistista ja täysin oman käsityskykyni ulkopuolella.

Kyllä minuakin tietyt julkisuudenhenkilöt ärsyttävät ja olen usein provosoitunut olemattoman pienistä asioista. Tietysti minäkin tunnen inhimillisiä tunteita ja ajatuksistani löytyy se ”pimeä puoli”. Mutta olen varsin sinut kaiken sen kateuden, pahansuopuuden ja aggression kanssa. Ymmärrän, että se on täysin minun oma ongelmani, ei muiden. Minulla ei ole mitään syytä tai tarvetta ilmaista sitä muille. Enkä näe mitään hyötyä kenenkään näkökulmasta varsinkaan siinä, että kyseinen tieto negatiivisista tunteistani tavoittaisi henkilön, jonka kanssa en ole missään tekemisissä. Varsinkin kun ne tunteet menevät usein ohi heti kun alan keskittyä muihin, minua miellyttäviin asioihin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

No mutta totta kai siellä somessa on paljon hyvääkin. Rajaton globaali tavoitettavuus ja ilmaisunvapaus ovat tavoiteltavia ja hyviä asioita silloin, kun niitä käytetään rakentaviin tarkoituksiin. Somen käyttö ei vain palvele vielä toistaiseksi minun tarkoitusperiäni millään tavalla. Minulla ei oikein tunnu missään, jos hypoteettinen Pirjo 45v Heinävedeltä kokee tarvetta tiedottaa, että haistaa minut tietokoneensa ruudun läpi. Tai vaihtoehtoisesti, jos satunnainen tuntematon sadan muun joukossa laittaa minulle viisi sydänemojia. Tietysti arvostan hyvin argumentoitua ja henkilökohtaisella tasolla koskettavaa sisältöä, mutta sitä on somessa suhteellisen vähän. Ehkä vielä jonakin päivänä kehitetään somealusta, jonka algoritmit toimivat niin täydellisesti, että se filtteröi käyttäjälleen vain relevanttia sisältöä. Silloin minäkin voisin uhrata somelle hieman aikaani…. ehkä 15 minuuttia päivässä.

Alla vielä intuitiivista tajunnanvirtaa hyvin normeista poikkeavalla some-videolla. Video on pitkä, sekava ja saivarteleva, tekninen toteutus on heikko, huonoryhtinen asento saa esiin vatsamakkarat ja aurinkokin häikäisee ikkunasta. Voisinpa sanoa tehneeni tämän tarkoituksellisen kapinahenkisesti, mutta tosiasiassa en vain viitsinyt (tai muka ehtinyt) panostaa. Ydinsanoma tulee silti esiin: ”Jotain suhteellisuudentajua hei”.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png