Tapojeni vastaisesti, en aio nyt tappaa kenenkään aikaa jaarittelemalla sosiaalisuus-termin semantiikasta. Luotan siihen, että hiljaisessa yhteisymmärryksessä voimme sopia sen tarkoittavan samaa asiaa kuin seurallisuus. Biologisilta vaistoiltaan kaikki ihmisapinat ovat laumaeläimiä, myös ihminen. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on geneettinen taipumus muodostaa laumoja. Heimoja, joilla on johtaja. On siis itsestään selvää, että meitä piinaa seurallisuuden taakka. Miksi sanon sitä ”taakaksi”? Koska MINULLE se on useimmiten taakka. Ja tämähän on minun blogini, valitettavasti.
Puheliaisuuteni takia minut erehdytään usein kategorisoimaan sosiaaliseksi. Tosiasiassa puhun paljon tasan neljästä syystä:
- Olen usein ihmisten seurassa varsin hermostunut. Puran puheripulin kautta neuroottisuuttani.
- Olen viettänyt koko elinikäni paljon aikaa yksin. En ole kehittänyt verbaalisia kykyjäni siitä näkökulmasta, että ne myötäilisivät sosiaalisia trendejä.
- Minulla tuntuu pyörivän päässä samanaikaisesti noin 26 ajatusketjua, joita minun on äärimmäisen vaikea muotoilla järjestelmälliseksi ja koherentiksi puheeksi. Kuvittele, että yrittäisit keskittyä samaan aikaan kahden elokuvan seuraamiseen, kirjan lukemiseen ja kolminumeroisten lukujen kertolaskutehtäviin, kun taustalla soi Trickyä ja seinänaapuri kuuntelee omia bassojaan hieman eri rytmissä. Tuollaista stimulaatiotulvaa koen jatkuvasti pääni sisällä. Yritä siinä sitten einoleinoilla parhaasi mukaan.
- Mielestäni ainakaan suomen kielestä ei löydy kaikkia tarpeellisia abstrakteja käsitteitä. Minun on kielifilosofisesti mahdotonta ilmaista itseäni yksinkertaisesti niin, että vastapuoli voisi ymmärtää täsmällisesti sen kaiken hevonpaskan mitä suollan suustani.
Näiden lisäksi minulla on eräs vuorovaikutuspreferenssi. En pidä lainkaan siitä semmoisesta nopeatempoisesta ja lyhytjänteisestä (usein myös pintapuoliseksi jäävästä) keskustelutyylistä, ellei se keskustelu ole sitten huumoriasteeltaan aivan hulvatonta tai lennokkaan luovaa. Nautin enemmän tyylistä, jossa osapuolet pitävät monologimaisia puheenvuoroja. Tällöin minun on helpompi syventyä ja miettiä toisten ajatustenjuoksua, eikä keskittymiseni herpaannu niin herkästi. Moniulotteisiin puheenvuoroihin sisältyy usein myös määrällisesti enemmän informaatiota, joka ehkäisee virheellisiä oletuksia ja väärinkäsityksiä. Minä nautin tällaisesta keskustelutyylistä lähes yhtä paljon kuin yksinolosta.
Vaikka suhtaudun muihin ihmisiin mielenkiinnolla ja otan puhtaalla uteliaisuudella vastaan heidän tarjoamansa inspiroivan ajatusdatan, en voi väittää, että juurikaan nauttisin ihmisten seurasta. Pidän kyllä aktiviteeteista, joita muiden ihmisten kanssa voi harrastaa, kuten tennis, läpänheitto, baarissa tanssiminen tai huonepakopelit. Mutta muiden läsnäolo on useimmiten… miten sen nyt sanoisi… häiritsevää? Toki arvostan muita persoonina ja hyvien keskustelujen sisältö jo itsessään motivoi liikkumaan ihmisten ilmoilla.
Viihdyn kuitenkin äärimmäisen hyvin omassa seurassani ja minulla on usein hervottoman hauskaa itseni kanssa. 75% muiden ihmisten seurassa vietetystä ajasta haluaisin vain syventyä omiin ajatuksiini. Vetäisin tästä johtopäätöksen, että en ole kovinkaan sosiaalinen. Tietysti minulla on ihmisapinayksilönä luonnollinen tarve hakea jonkin verran seuraa muista saman lajin verrokeista, mutta uskon vakaasti kuuluvani väestön epäseurallisimpaan prosenttiin.
Minulla on noin 7-vuotiaasta asti ollut hyvin idyllisiä erakkofantasioita: olisinpa taloudellisesti ja sosiaalisesti riippumaton. Asuisin hyväkuntoisessa kartanossa, sopivan etäisyyden päässä urbaanista asutuksesta. Sisustus olisi esteettistä silmääni hivelevä: paljon mauttomia värikontrasteja. Isoja ikkunoita, luonnonvaloa ja viherkasveja. Yksi huone olisi pyhitetty tanssistudioksi, jossa voisin improilla mielentilani mukaan estotonta dancehallia tai epämääräistä nykäriskeidaa. Akustiikan olisi oltava 5/5 ja bassojen pitää täristä luissa ja ytimissä asti. Voisin katsella Yle Areenaa aina kun haluan, joskus ehkä HBO:takin. Minulla olisi aikaa pelata kaikki ne rästiin jääneet pleikkapelit, joissa on hurjan jännittäväksi käsikirjoitettu juonikuvio. Voisin harrastella oman kiinnostukseni ohjaamana, en sitovana velvoitteena, niitä tieteenaloja, joihin en ole vielä ehtinyt tarpeeksi perehtyä. Lukeminenkin kuulemma kannattaa. Voisin tehdä sitäkin silloin tällöin. Ruokatarvikkeet tulisivat tilauksesta oven taakse, ilman sosiaalista kontaktia. Hierontatuoli ja kylpyammekin olisivat jees, mutta eivät välttämättömiä.
Mutta totuus on puhdasta inhorealismia. Minun on aikaa säästääkseni asuttava hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä työpaikastani ja Otaniemen kampuksesta. Vieläkään yliopisto-opintoja ei saa suorittaa täysin etänä ja omassa tahdissa vaan tenttien lisäksi on vähintäänkin kielikurssit, joissa pitää istua tuskaisesti aamulla kello 8.15 kaikkien muiden väsyneiden runkkareiden keskellä. Myös kurssit, joissa tehdään ryhmätöitä tai joissa on pakko kuunnella luentoja, ovat aivan kamalia. Atmosfääri on heti pilalla, kun vieressä istuva pippelihousu kahisuttaa niitä housujaan juuri kun olet saamassa keskittymisen päästä kiinni. Mielessä kummittelee myös jäätävä aikaresurssien tuhlaus: kotona tekisin yksin tämän kahden tunnin (ja 45min matkojen) sijasta saman aivotyön alle puolessa tunnissa. Eikä tässä vielä kaikki! Teen iltaisin asiakaspalvelutyötä. Voit vain kuvitella, millaiset itsemurha-ajatukset päässäni pyörivät ennen kuin pääsen kotiin nauttimaan rauhasta ja harmoniasta.
Lukiossa 16-vuotiaana kirjoitin esseen siitä, miten kaikki persoonallisuuden piirteet ovat lopulta neutraaleja eikä niitä voi arvottaa keskenään. Huomioin tekstissäni tietenkin sen, että eri kulttuureissa arvostetaan erilaisia ominaisuuksia, mutta kulttuuri itsessään on olosuhdetekijä. Erilaisten ominaisuuksien ja niiden muodostamien kombinaatioiden hyöty määräytyy olosuhteiden mukaan, joissa ne ilmenevät. Vastaanotto esseelleni oli se, että se sai täydet pisteet (60/60), mutta minun epäiltiin plagioineen Liisa Keltikangas-Järvistä. Tuolloin nettiyhteydet olivat sietämättömän hitaat ja internetin sisältö varsin suppea verrattuna nykypäivään, joten en edes tiennyt kuka tämä Liisa mahtoi olla. Tämän välikohtauksen ansiosta kuitenkin perehdyin Keltikangas-Järvisen pioneerisiin tutkimuksiin. Olin toki hieman loukkaantunut plagiointiepäilystä etenkin siksi, että minusta oma ydinnäkökulmani oli aivan erilainen kuin Keltikangas-Järvisen teoriat temperamentin huomioimisesta varhaiskasvatuksessa. Oma näkökulmani oli lähempänä filosofisia kuin psykologisia teorioita, joskaan ne eivät sulje toisiaan pois.
Introvertit taipumuksetkin ovat sekä siunaus että kirous. Kuten kaikki muutkin ominaisuudet, ne voivat olla näkökulmasta tai olosuhteista riippuen hyödyllisiäkin. Monien tutkimusten perusteella epäsosiaalisilla ihmisillä on usein puutteita joillakin sosiaalisten taitojen osa-alueilla. Allekirjoitan tämän omalta kohdaltani täysin. Siinä missä muut tunnistavat nopeasti toisten ihmisten motiiveja ja tunteita heidän eleistään ja vuorovaikutuksestaan, minä olen opetellut sosiaalisten tilanteiden lainalaisuuksia rationaalisella pohdiskelulla ja verbaalista ilmaisua painottamalla. Mieluummin olisin valinnut vaihtoehdon 1, mutta olen joutunut kulkemaan jälkimmäisen, pitkän ja vaarallisen via Dolorosan.
Toisaalta, en muista tunteneeni ikinä oloani yksinäiseksi. Silloin tällöin vietän viikon tai pari itsekseni neljän seinän sisällä. Ihan muuten vaan. Nautin myös aktiviteeteista, joita voi tehdä yksin, kuten elokuvien katselu, fyysiset harjoitteet tai itsenäiset, luovat projektit. Olen myös tarkka siitä, missä määrin ja keneen investoin aikaani. Minä en vietä kohteliaisuudesta aikaa ihmisten kanssa, joiden seurassa en viihdy. Pyrin välttämään ihmisten seuraa myös silloin, jos mielialani ei ole siihen juuri oikea. Minulla on hyvin matala kynnys ilmaista hyvillekin ystäville, jos minua ei vain yksinkertaisesti ”huvita tulla tänään leikkimään”. Tähän liittyy myös se, että en ole kovinkaan miellyttämishaluinen enkä uhraudu sovinnaisuuteen oman hyvinvointini kustannuksella. En myöskään koe olevani herkkä muiden arvostelulle. Annan ihmisten sanomisille arvoa vasta kun he ovat minulle henkilökohtaisella tasolla merkityksellisiä tai heidän argumentointinsa tekee minuun vaikutuksen. Olen myös (omasta mielestäni) hyvin tietoinen sisäisistä motivaatiotekijöistäni enkä toimi ulkoisten, muiden asettamien motiivien vankina. Tämä vaatii toki jatkuvaa itsetutkiskelua, mutta olen mielestäni onnistunut sen aika hyvin jo tähän ikään mennessä rutinoimaan.
Olen myös viimeisen vuoden aikana keksinyt sen, mistä olen vanhemmiltani saadussa kasvatuksessani eniten kiitollinen: minut on kasvatettu itsenäiseen, ehkä jopa ”omavaraiseen” ajatteluun. Olen oppinut hyvin nuorena kyseenalaistamisen taidon. Pystyn myös järjestelmällisellä ajattelulla huomioimaan näkökulmia, jotka eivät ole itselleni intuitiivisia. En niele viiteryhmiltäni ideologioita vain siksi, että ne kuulostavat järkeviltä ja sopivat kumulatiivisesti jo omaksumiini aatteisiin. En allekirjoita sinisilmäisesti valmiita teoriakonsepteja, kuten uskontoja, tieteiden yksittäisiä koulukuntia tai globaaleja uskomuksia tulevaisuudesta. Voin luoda omat ideologiani ja teoriani joko yhdistelemällä vanhoja tai luomalla jotain täysin uutta.
En tee muista ihmisistä kovinkaan hätäisiä johtopäätöksiä sosiaalisten tilanteiden perusteella tai tuomitse heitä mielessäni epätasa-arvoisesti heidän kannattamiensa yksittäisten aatteiden perusteella. Olen aina kannattanut individualistisia arvoja ja otan myös muut ihmiset vastaan yksilöinä. Uskon tämän toimivan lähtökohtana sille, että pidän itseäni varsin ennakkoluulottomana. Tiedän muillakin kuin itselläni olevan useista komponenteista koostuva identiteetti ja moninaisia ajatuksia, joista he ovat korkeintaan itse tietoisia.
En väitä, etteivätkö sosiaaliset ihmiset kykenisi kaikkiin näihin edellä mainittuihin, mutta heillä on todennäköisesti vähemmän aikaa pohtia asioita itsekseen, kanssaihmisten aiheuttamien vaikutusten ulottumattomissa. Olen myös huomannut, että näillä elementeillä varustettuja itsenäisiä ajattelijoita on varsin vähän. Monet ovat esimerkiksi hyvin herkkiä erilaisille trendisuuntauksille. Keksin tästä ilmiöstä monta kuvaavaa stereotypiaa, kuten esimerkiksi perussuomalaisten maahanmuuttovastaisen joukkohysterian. Myös lääkis-oikis-kauppis -akselilla törmää paljon opiskelijoihin, jotka eivät ole ennen 30 ikävuotta kyseenalaistaneet kertaakaan lähipiirinsä arvoja ja odotuksia, eivätkä välttämättä tule ennen ensimmäistä burnoutia tai psykoosia kyseenalaistamaankaan.
Myöskään eettisesti ”hyviksien” trendeiksi kategorisoidut ilmastoaktivismi, feminismi tai Trumpin dissaaminen eivät ole yhtään sen irrallisempia yhteisön tuottamista impulsseista, puhumattakaan microblading-pitkäpersehousut-twerkkaus-hipsterien fransiskaanimunkkipottatukka -villityksistä, jotka eivät kuitenkaan vedä teknisyydessään ja esteettisyydessään vertoja klassisemmille vaihtoehdoille. Vaikka usein yhteisöllinen ajattelu ja sosiaaliset impulssit tuottavat eettisiä ja yksilölle sopivia tuloksia, ei kyseinen prosessi korvaa itsenäistä ajatustyötä. Vain silloin kun tekee päätöksiä omalle identiteetilleen uskollisena, voi vapautua päätöksiinsä liittyvistä epäilyistä, katumuksesta ja jopa häpeästä.
Ei kaikkia sosiaalisia vaikutuksia tarvitse kuitenkaan vältellä. Jotkut osaavat elää go with the flow -mentaliteetilla elämänsä loppuun asti, tarttumalla jatkuvasti muiden tarjoamiin impulsseihin. Toisille sopii kultainen keskitie. Itse toki tykkään vertailla erilaisia suuntauksia mielessäni, mutta pitkän harkinnan seurauksena harvemmin omaksun minkään sosiaalisen massan aikaansaaman trendin fanikulttuuria. Sen sijaan arvostan sitä, että muut jakavat ajatuksiaan ja antavat minulle inspiraatiota luoda uusia, omia ajatusketjuja miljoonilla aasinsilloilla.
Nyt koronan luomien mahdollisuuksien ansiosta meillä on kuitenkin oiva tilaisuus hyödyntää epäsosiaalisuutta kasvattamaan henkistä pääomaamme. Nauttikaamme eristäytymisen tuottamista ajatuskarkeloista, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan!