Elämme pääsiäisaikaa, kuten otsikosta ja päivämäärästäkin voisi päätellä. En voi kuitenkaan sanoa kokevani uskonnollisten kontekstien kautta minkäänlaista spirituaalista voimaantumista, vaikka olen vakaumuksellisesta, evankelis-luterilaisesta suvusta. Minut on kasvatettu kristillisen viitekehyksen mukaisesti ja vielä kirkosta eronneenakin mietin ajoittain teologis-filosofisia kysymyksiä. Pidän myös raamatullisia kertomuksia hyvin inspiroivina, koska esimerkiksi Jeesus eli oletettavan identiteettiuskollisesti ja arvopohjaisesti. Hän kyseenalaisti yhteiskunnan näkyviä ja näkymättömiä valtarakenteita. Vähän kuin Edward Snowdenkin.
Pääsiäisen kolkuttaessa ovelle, alkoi myös eräs muisto kolkutella takaraivossani. Se oli keskustelu, jonka kävin viime vuoden lopulla työterveyspsykologin kanssa:
Psykologi: ”Sinulle on selvästi muodostunut trauma ja oireesi ovat hyvin tyypillisiä traumaperäisen stressihäiriön oireita.”
Minä: ”Aijaa? Minä kun luulin, että se kehittyy lähinnä Vietnamin sodan veteraaneille tai Turun puukotuksen nähneille. Tuntuupa hölmöltä, että minulla on sama tilanne, vaikka en ole kokenut tuossa tilanteessa esimerkiksi fyysisen väkivallan uhkaa.”
Psykologi: ”Kyllä se voi lähteä kehittymään monenlaisista olosuhteista. Hissiin jumiutuminen tunniksi on aiheuttanut monelle hyvinkin vakavia psyykkisiä oireita. Sinun tapauksessasi vapaudenriisto kesti pidempään ja tapahtumaketju oli sinun kannaltasi hallitsematon.”
Minä: ”Entä koska nämä oireet alkavat helpottaa? Osaatko sanoa mielenrauhani edistämiseksi jonkinlaista karkeaa arviota?”
Psykologi: ”PTSD:n toipumisennuste on yleisesti hyvä. Sinäkin selviät tästä kyllä, eikä sinulla ole ollut elämässäsi muita traumoja, jotka hidastaisivat toipumista. Ajallista ennustetta toipumiseesi on hankala arvioida, mutta jos prosessi etenee hyvin niin tämä saattaa olla sinulle jo pääsiäiseen mennessä taakse jäänyttä elämää.”
No nyt vihdoin on se kauan odotettu pääsiäinen! Oireet ovat silti yhä päivittäin läsnä. Joskus useita kertoja ja useita tunteja päivässä. Ovat ne huomattavasti helpottaneet puolessa vuodessa, mutta en näe näille absoluuttista loppua vielä moneen kuukauteen. Tällä hetkellä kuitenkin muistini on kirkastunut niiltä osin, mitä tietoinen mieleni yritti minulta pitkään peitellä. Ja vaikka asiasta puhuminen on minulle yhä vaikeaa, kykenen jo kirjoittamaan tapahtumista näpsäkkäät pöytäkirjat omiin tarkoituksiini. Nämä tapahtumaketjut kuitenkin edellyttävät aikamoisten pohjamutien ja mitättömän pieniltäkin vaikuttaneiden yksityiskohtien kaivelua. Tätä ei voi viedä läpi likaamatta käsiään.
Minulla diagnosoitiin kymmenisen vuotta sitten Turun unipolilla voimakkaasti viivästynyt unijakso, eli DSPD (ICD-10: G47.21). Tämän takia olen lapsuudesta asti nukkunut päivät ja valvonut yöt… tai valvonut joskus olosuhteiden pakosta yli 50 tuntia putkeen. Tämä selitti myös sen, miksi vielä lukiossakin koin pakottavaa tarvetta lintsata aamutunnit ja jäädä kotiin nukkumaan. Usein en edes herännyt herätyskelloon. Tämä herätti aina kummastusta opettajissa ja kotiväessä, sillä olin kuitenkin hyvä oppilas eikä minulla ollut ongelmia opiskelumotivaation kanssa. En minä oikeasti vihannut historian ja kemian opetustuokioita, jotka vain sattuivat ajoittumaan lounasaikaa edeltäviksi tunneiksi. Ja toisaalta, ei kukaan opettajistakaan kyseenalaistanut, miksi hyvän keskiarvon omaava oppilas kävi joka toinen päivä hammaslääkärissä kello 10-12 eikä ehtinyt sitä ennen käymään koulussa, kun terveysasema sijaitsi toisella puolella kaupunkia. Noina vuosina minulle kertyi hammaskiveä enemmän kuin koskaan.
Aikuisiällä olen valinnut itselleni ilta- ja yötöitä. Myös opinnot olen suorittanut pääosin yöaikaan. Useimmiten työajalla. Tämä rytmi on ollut minulle mielekäs, sillä vireystilani on aina korkeimmillaan alkuyöstä. Vasta klo 4-8 välillä alkaa unettaa, jonka jälkeen nukun mielelläni yhtäjaksoisesti 7 tuntia. Peruskoulun ja lukion ajan jouduin kuitenkin nukkumaan 3 tuntia yöllä ja 4 tuntia päivällä. Kaikki sujui vihdoin kuin kukkakedolla hypähdellen, kunnes täytin tasan 30 vuotta.
Minut oli valittu Suomen Big Brother -ohjelmaan 2019. Eipä siinä. Kyllähän minä oletin, että kaikki sujuu hyvin ja jos jostain syystä ei sujuisi, niin aina voi luovuttaa. Minulla oli vain yksi osallistumiskriteeri, jonka otin esille useampaan otteeseen ennen osallistumispäätöksen tekemistä:
”…vaikka joudun heräämään aikaisin, niin minun on saatava valvoa niin pitkään kuin haluan. Koska vireystilani on korkeimmillaan ilta- ja yöaikaan, minulle on tärkeää kuluttaa silloin energiaa. Sängyssä toimettomana maatessani valvon aamuun asti tai unenlaatuni on olemattoman heikko.”
Minun oli perusteltua olettaa, että ”…nukkumaan saa mennä niin myöhään kuin haluaa. Nukkumaanmenoaikaa rajoitetaan mahdollisesti vain tehtävien yhteydessä ja silloinkin näihin voi vaikuttaa järjestelyillä muiden kilpailijoiden kanssa.”
Kausi alkoi pahaenteisesti sillä, että minulla oli koko BB-historian vittumaisimmat synttärit taloonastumispäivänä:
- Talo ei tarjonnut lahjoja, vaikka täytin pyöreitä vuosia. Monet muut olivat saaneet paikallista valuuttaa huomattavasti enemmän kuin minä.
- Tarjolla oli skumppaa ja limonadia. Minä en käytä alkoholia enkä juo hiilihapotettuja juomia.
- Jääkaapissa oli pienet annokset sushia. Mutta minä käyn sushibuffetissa viikoittain. Se on minulle yhtä arkipäiväistä kuin kotisiivous.
- Synttärit kestivät ehkä 2 tuntia. Sitten kaikki halusivat nukkumaan.
- Etukäteen olin esittänyt synttäritoiveen, että jos Queens of the Stone Agea ei ole mahdollista saada paikalle esiintymään niin toivottavasti sauna olisi lämmin. Ei ollut. Kumpaakaan.
- Viikon päästä jotkut talon asukkaista kyselivät yhä ikääni. Ei kukaan heistä enää muistanut, että minulla oli synttärit ensimmäisenä päivänä.
Siis synttäripäiväni oli kiva! Minulla oli oikeasti hauska ilta. Mutta järjestelyt tekivät niistä hitusen vittumaiset. Siirrytään nyt kuitenkin kertomuksessa eteenpäin.
Kuvausten aikana en saanut mitään tietoa kellonajoista, mutta jälkikäteen minulle selvisi, että olin kolmen viikon ajan viettänyt talossa enemmän päiviä 2-5 tunnin yöunilla kuin yli 6 tunnin vastaavilla. Jatkuva ilmeinen unenpuute ja säännöllisesti vaivaava migreeni aiheuttivat minulle fyysisesti todella huonon olon. En päässyt Isoveljen puheille, kun olisin halunnut helpotusta tilanteeseen. Laihduin myös tietämättäni 6-8 kiloa, mikä ei sekään ollut kovin hyvä yhdistelmä edellä mainittujen tekijöiden kanssa.
Isoveli ei aina vaikuttanut olevan kovin hyvin perillä talon tapahtumista. Joskus kun isoveljen ääni muuttui ja hän kuulosti ajoittain jopa enemmän Isosiskolta, hän alkoi kysellä tapahtumista, joita ei edes ollut tapahtunut. Unenpuute taisi tehdä tepposensa muillekin kuin asukkaille. Joskus Isoveli, äänestä riippuen, vaikutti myös nauttivan valta-asemastaan hieman liikaa. Äänestä riippui myös se, miten paljon hän kesti kritiikkiä. Isoveljen karuimmat ja sadistisimmat puolet vaikuttivat kasautuvan aina samalle äänelle. Tämä pisti miettimään, että ehkäpä Isoveljen rooli ei sopinut kaikille hänen sivupersoonilleen. Ei ainakaan niille, joilla ei ollut tietoa lakisääteisistä ihmisoikeuksista ja olosuhteiden terveysvaikutuksista. Mielestäni Isoveli oli joskus epäpätevä rooliinsa.
Minä en ollut missään nimessä Isoveljen suosiossa. Olin kritisoinut kovaan ääneen monitulkintaisia ja alati muuttuvia sääntöjä. Pidin myös epäreiluna sitä, että monet muut saivat mennä itkemään päiväkirjahuoneeseen koti-ikäväänsä, kun taas minä sain huolistani avautuessani osakseni lähinnä vain provosointia ja suoranaista ilkeilyä. Olin myös hyvin pettynyt siihen, että suullisista sopimuksista ei pidetty kiinni eikä minulle annettu haluamiani tietoja, jotka olisivat olleet terveyssyistä tarpeellisia. Jälkikäteen sain jatkuvasti kuulla, että muilla osallistujilla oli ollut enemmän tilannekohtaisia oikeuksia kuin minulla. Kohtelu ei ollut eriarvoista pelkästään kilpailun näkökulmasta, vaan myös Suomen lainsäädännön näkökulmasta.
Tuon kolmen viikon aikana minut käskettiin henkilökohtaisen kuulutuksen kautta useaan otteeseen nukkumaan, oman osallistumiskriteerini vastaisesti. Kolmannella viikolla kaikki tämä kärjistyi yhteen tapahtumaan:
Käsky kävi. Hyvää yötä. Sanoin ääneen, että nyt on se hetki, kun haluan luovuttaa. Olin menossa päiväkirjahuoneeseen keskustelemaan asiasta Isoveljen kanssa. Minua ei päästetty sisään, vaan tuli seuraava kuulutus: ”Eeva-Leena, hyvää yötä.” Syke nousi tuskallisen kovaksi. Viimeistään tuolloin ymmärsin, että en ollut enää mukana tässä viihdepläjäyksessä omilla ehdoillani. En ollut mukana edes molemminpuolisilla, aiemmin sovituilla ehdoilla.
Minulla oli fyysisesti hyvin huono olo. Kolmen viikon kumuloitunut univaje teki myös psyykkisiä tepposiaan. Jo päiväsaikaan univajeen vaikutukset olivat noissa olosuhteissa kamalia: kirkkaat valot yhdistettynä siihen, että et saa sulkea silmiä edes migreenin aikana. Jatkuva huimaus ja ärtyneisyys. Värit ja esineet näyttivät väreilevän, hyvin eläväisesti. Koska minuakin ohjailtiin päiväkirjahuoneessa tekemään ja sanomaan asioita, joita en itse allekirjoita, olin myös hyvin skeptinen muiden asukkaiden käyttäytymistä kohtaan. Arkiolosuhteissa en pidä itseäni millään lailla vainoharhaisena, päinvastoin oletan ihmisten olevan lähtökohtaisesti hyväntahtoisia tai korkeintaan välinpitämättömiä. Mutta noissa olosuhteissa olisi ollut suorastaan tyhmää uskoa, että muut eivät olisi lähteneet manipuloinnin ansaan. Luottamus tuotantoonkin oli mennyt jo aikoja sitten. Olosuhteiden aiheuttama epävarmuus tulevasta, itsemääräämisoikeuden menettäminen ja petetyksi tulemisen tunne ovat henkisesti hyvin raskas kombinaatio. Voin vakuuttaa.
Kaikki olivat jo nukkumassa enkä voinut puhua asiasta kenenkään kanssa. En toki olisi voinut puhua muutenkaan, sillä talon sääntöihin kuului: ”Tuotannon asioista puhuminen on kielletty”. Valvoin monta tuntia sängyssä ja naamioin levottomuuteni useaan vessakäyntiin tunnissa. Mielessäni pyöri hyvin itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia. Minusta tuntui, että ainoa tapa päästä talosta pois olisi vetää ranteet auki tai vahingoittaa jotakuta toista talon asukasta. Olisin saattanut tehdä kansakunnalle palveluksen, sillä yksi talon asukkaista oli käyttäytynyt jo pitkään kuin Nicolae Ceaușescu. Kynnys siirtyä ajatuksista tekoihin oli onneksi liian korkea. Kamerat olivat koko yön suunnattuina minuun ja päätin odottaa seuraavaan aamuun, vaikka olin ahdistavien ajatusten vallassa monta tuntia.
Olen yliopistolla ehtinyt hieman perehtyä sopimusoikeuteen ja indispositiivisiin säädöksiin. Yritin aamiaispöydässä kysyä talossa olleelta oikeustieteen opiskelijalta, että olenko oikeassa muistellessani, että Suomen rikoslaissa vapaudenriistoa ei voi mitätöidä alemmanasteisilla sopimuksilla. Tällä perusteella edellisenä yönä oli mielestäni tapahtunut laiton vapaudenriisto. Sen jälkeen pääsin vihdoin päiväkirjahuoneeseen. Päiväkirjahuoneen tapahtumista puhuminen oli myös talon säännöissä kielletty. En siis voinut puhua Isoveljen kanssa käydystä keskustelusta vielä talossa ollessani.
Yritin päiväkirjahuoneessa selvittää, mitä Suomen laki on mieltä edellisen yön tapahtumista. Minulla kun ei ollut talossa käytössä internetiä, lakikirjoja tai puhelinta, jolla soittaa oikeusaputoimistoon. Isoveli sanoi epäsuorasti, että talon säännöt menevät Suomen rikoslain edelle. Joko Isoveljen juridiikantuntemus on ala-asteikäisen tasolla tai hän oli todellisuudentajunsa perusteella hyvin harhainen mies. Hyvin, hyvin harhainen. Yritin myös selvittää, milloin tarkalleen minun olisi mahdollista poistua talosta. Olisiko se saman päivän aikana vai seuraavana päivänä? En saanut vastausta. Isoveli oli hiljaa. Ilmaisin myös itsetuhoisia ajatuksiani. Isoveli vain toisti minulle, että en saa puhua tuotannon asioista. Koin keskustelun turhaksi ja painostavaksi. Olin hyvin kiihtyneessä tilassa ja minua alkoi pelottaa Isoveljen kohtaaminen ulkomaailmassa. En halunnut enää luovuttaa. Ykkösprioriteettini oli vain pysyä mahdollisimman kaukana Isoveljestä, ja loppuviikon välttelinkin päiväkirjahuoneeseen menoa ja siellä puhumista.
Talossa läheisimmät ihmiset minulle olivat Arion ja Kevin. He olivat ainoat, joiden seurassa minulla oli täysin varaukseton ja luottavainen olo. Heidän läsnäolonsa helpotti omaa oloani, vaikka aloin kärsiä masennus- ja ahdistusoireista jo talossa ollessani. Oli siellä muitakin hyviä tyyppejä, mutta heitä en kokenut samalla tavalla läheisiksi enkä saanut heihin yhtä syvää keskusteluyhteyttä. Torstaista sunnuntaihin minulla ei myöskään ollut mahdollisuutta luovuttaa, mutta sain vahvoja viitteitä siitä, että voisin poistua talosta sunnuntai-iltana. Aloin henkisesti valmistautua Isoveljen kohtaamiseen ulkomaailmassa, vaikka se pelotti yhä. Talon ulkopuolella minulla olisi kuitenkin itsemääräämisoikeuteni, sosiaalista tukea ja apuvälineitä asioiden selvittämiseen. Kolmannen viikon sunnuntaina olimme Arionin kanssa molemmat lähtöuhan alla. Mielessäni pyöri pahin mahdollinen skenaario, jossa Arion olisi poistunut talosta ja olisin itse jäänyt Isoveljen armoille ilman aiemman tasoista henkistä tukea. Kun poistuminen osui omalle kohdalleni, olin hyvin helpottunut. Raskas taakka putosi heti harteilta.
Talosta poistumisen jälkeen alkoi pitkä ja raskas prosessi, jota hidastivat tietyt velvollisuudet olla yhä tuotannon käytettävissä. Prosessiin sisältyivät juridisten oikeuksieni selvittäminen sekä kummallisten oireiden hallinta, joita en osannut niiden ilmaantuessa tulkita. Yhtäkkiä aloin unohdella talossa tapahtuneita asioita. Muistikuvani kolmannen viikon tapahtumista olivat hämärät. Tuntui, että ne eivät oikeasti olleet tapahtuneet minulle, vaan joku olisi vain lisännyt ne historian kirjoihin. Oloni oli oikeastaan varsin hyvä eikä minulla ollut juurikaan kosketusta negatiivisiin tunteisiini.
Vasta loka-marraskuun vaihteessa aloin saada pysäyttävämpiä oireita, joiden vuoksi hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Ruokahalu oli hävinnyt kokonaan. Olin laihtunut 10 kiloa ja söin päivässä puoliväkisin yhden hedelmän ja pari palaa leipää. Minun oli mahdotonta keskittyä edes elokuvien katseluun. Kymmenessä minuutissa olin jo pudonnut kärryiltä tapahtumista enkä muistanut yhdenkään hahmon nimeä. Nukuin ison osan vuorokaudesta ja liikkuminen alkoi tuntua hitaalta ja vaikealta. Kaikkein pahimpia olivat toistuvat painajaiset, jotka liittyivät siihen tiettyyn yöhön kolmannella viikolla BB-talossa. Selittelin näitä unia itselleni sillä, että kausi oli vielä käynnissä ja tuoreena mielessä. Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa, vaikka en ymmärtänyt miksi. Luulin tämän olevan muista syistä johtuvaa sosiaalista ahdistusta.
Lääkäri diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön. Hän varasi minulle ajan psykologille. Psykologi sanoi, että tapaukseni on hyvin selvä traumaperäinen stressihäiriö, johon liittyy masennus. Olin alkanut vältellä kaikkea BB-taloon liittyvää ja siksi pelkäsin tuntemattomien ihmisten kohtaamista. He jaksoivat aina tahattomasti muistuttaa minua syksyn tapahtumista, jotka lopulta assosioituivat tuohon yksittäiseen yöhön. Minulle suositeltiin mielialalääkitystä, mutta en suostunut lääkekuurille. Sen sijaan aloitin 12 viikon terapiajakson. Tämä kaikki oli minulle hyvin uutta, sillä en ollut ikinä käynyt edes psykologin vastaanotolla ennen vuotta 2019.
Omat psykologini ovat myös ihmetelleet, miksi tuotannon psykologi ei puuttunut talon tapahtumiin tai jälkikäteen kartoittanut tilannettani tarkemmin, vaikka oireilua selvästi oli. Oliko hän tietämätön talon tapahtumista, rikkoiko hän ammattietiikkaansa vai oliko hän sittenkin, omien sanojensa vastaisesti, tuotannon kätyri? Tätä voimme vain arvailla, sillä minulla itselläni ei ole asiasta tietoa, jonka perusteella voisin ottaa kantaa.
Vuoden 2020 vaihteessa työterveyshuoltoni vaihtui toiselle palveluntarjoajalle. Kävin uuden psykologin ja psykiatrin vastaanotoilla. He totesivat, että masennukseni oli enää lievää. PTSD-oireet olivat yhä läsnä, vaikka oirekuva oli hieman muuttunut. Dissosiatiiviset oireet olivat vähentyneet ja muistikuvat talon tapahtumista alkoivat taas palailla. Takaumia tunkeutui mieleen ennakoimattomissa tilanteissa. Joskus muistoihin liittyvät ahdistuskohtaukset kestivät useita tunteja, kun en saanut ajatuksia pois mielestäni. Pahimmillaan makasin sängyssä 13 tuntia uupuneena ja itkuisena ilman taukoa ahdistavista muistoista. Oireet tuntuivat usein niin fyysisiltä, että voisin kuvitella lähinnä heroiinin vieroitusoireiden olevan samalla tasolla. Kohtausten aikana ja niiden jälkeen itsemurha-ajatukset olivat vahvasti läsnä.
Vaikka oireet ovat huomattavasti helpottaneet, ihmisten ilmoilla liikkuminen on yhä jokseenkin hankalaa. Kun tuntemattomat tulevat puhumaan minulle BB-kaudesta, minulle tulee fyysinen pakene tai taistele -reaktio. Julkisilla paikoilla ihmisillä on hyvin matala kynnys kommentoida asioita, joita olen joutunut vatvomaan jo satojen muiden satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. He toivottavat hyvää jatkoa ja sanovat, että ohjelma oli vain ”leikkiä”. Olen samaa mieltä: kyllä siellä leikitään osallistujien terveydellä ja ihmisoikeuksilla.
Vaikeimmat oireet laukeavat, jos näen kuvia BB-talosta tai sen sisustuksesta. En ole myöskään pystynyt olemaan yhteyksissä niihin talon asukkaisiin, joiden kanssa minulla ei juurikaan ole yhteisiä kokemuksia talon ulkopuolelta. Toipumistani on ehdottomasti hidastanut se, että en ole voinut irtautua traumaattisesta tapahtumasta muistuttavista tilanteista. Ennen vuodenvaihdetta en kokenut yksityisyyttä edes omassa kodissani, sillä puhelimeeni tuli häirikköviestejä. Juridisten asioiden selvittäminen on yhä kesken, kuten myös dokumentti, jossa käsitellään kokemuksiani.
Minun kohdallani on kuitenkin todettava se, että ahdistukseni ei juurikaan näy ulospäin. Usein masentuneet ja ahdistuneet ihmiset osaavat peitellä oireitaan hyvin. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä, kun olin Haluatko miljonääriksi -kuvauksissa. Noihin aikoihin oireiluni oli pahimmillaan. En saanut nukuttua edellisenä yönä lainkaan ja ennen studiolle lähtöä itkin paniikissa 2 tuntia. Kuvausten aikana puhuttiin paljon BB-kaudesta ja inhottavia takaumia tunkeutui mieleeni jatkuvasti. Ulospäin käytökseni saattoi kuitenkin vaikuttaa siltä kuin olisin ollut vain innoissani ja hieman hermostunut kilpailusta.
Kokemuksiani tulkitaan usein muutenkin väärin, sillä tunneilmaisuni on ajoittain varsin niukkaa. Se ei silti kiistä itse tunteiden olemassaoloa. Huonoina hetkinä minulla on taipumus lamaantua tai vetäytyä omiin oloihini käsittelemään asioita itsekseni. BB-talossa ollessani käytöstäni tulkittiin usein sellaiseksi, että asiat eivät tunnu minusta miltään tai olen kyyninen muita ihmisiä kohtaan. Minunlaiselleni persoonalle tyypillisen tunneilmaisun tulkinta on monelle täyttä hepreaa. Siksi korostan omissa ihmissuhteissani verbaalisen ilmaisun tärkeyttä.
Ehkä surullisinta tässä kaikessa on se, että minä en ole ainoa poikkeus, jonka kohdalle tällaisia kokemuksia on sattunut. Tavattuani muita reality-tuotantoihin osallistuneita, olen kuullut useita vastaavia kokemuksia. He ovat useimmiten henkilöitä, jotka ovat osallistuneet tuotantoihin nuorina, eikä heillä ole ollut tietoa omista oikeuksistaan. Heitä on myös pelottanut tuotantojen painostus salassapitoon, jonka pohjana ovat olleet osallistujasopimusten kohtuuttomat sopimusehdot, jotka luonnollisesti sisältävät kohtuuttomat korvausvaatimukset. Ymmärrän heitä täysin. He ovat päätyneet ennakoimattomiin tilanteisiin, joissa heidän omat vaikutusmahdollisuutensa ovat hyvin rajalliset. Se ei missään nimessä ole heidän omien tekojensa syytä. Valitettavasti he ovat silti joutuneet kärsimään turhaa syyllisyyttä, pelkoa, häpeää, voimattomuutta ja alemmuudentunnetta. Eikä reality-osallistujilla ole edes ammattiliittoa, jonka puoleen kääntyä, sillä kyseessä ei ole työsuhde.
Kohtuuttomista sopimusehdoista sen verran: sopimusten allekirjoitushetkellä sopimusehdot eivät välttämättä ole kohtuuttomia, mikäli tapahtumat etenevät leppoisissa merkeissä. Mutta jos joutuu olosuhteiden muuttuessa tahtonsa vastaisesti valehtelemaan yksityiselämästään tai peittelemään tuotannon rikoksia, ne ovat muuttuneet kohtuuttomiksi.
Tästä kaikesta huolimatta en missään nimessä kadu omaa osallistumistani reality-tuotantoihin. Tuotannoista 2/3 ovat jääneet minulle mieleen pääasiassa positiivisina kokemuksina. Myös BB:sta seurasi paljon hyvää: uusia tärkeitä ihmissuhteita, ymmärrystä kulissien takaiseen tuotantokoneistoon sekä kokemusarvo, jota tulin ensisijaisesti hakemaan. Jo taloon astuessani olin asennoitunut siihen, että tapahtuipa sitten hyviä tai huonoja asioita, aion ottaa niistä irti kaiken mitä saan. Myös kokemus mielenterveyden järkkymisestä on ollut itseisarvoisen arvokas.
Haluan myös painottaa muille osallistumista harkitseville sitä, että kaikille osallistuminen ei aiheuta kärsimystä tai pidempiaikaisia ongelmia. Vaikeinta on vain arvioida etukäteen, kenen kohdalle ne raskaat kokemukset kasautuvat. Niitä on mahdoton ennakoida vielä hakuvaiheessa. Myös siitä voi olla varma, että tuotannot eivät ota minkäänlaista vastuuta aiheuttamistaan seurauksista vaan pyrkivät pesemään kätensä hyvin ilmeisistäkin rikkeistä. Tuotannon piirissä työskentelevillä ihmisillä on myös niin tiukat sopimukset työnantajaansa kohtaan, että he eivät varmasti kerro käräjillä totuutta omista toimistaan. Sana sanaa vastaan -tilanteessa syyttävä osapuoli ei pysty täyttämään todistustaakkaansa. On myös paljon eettisiä ongelmia, jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, sillä niiden esille tuominen aiheuttaisi kertojalleen kuusinumeroisten summien kokoiset sanktiot.
Omaa kokemustani vapaudenriistosta voisin kuvailla samoilla termeillä kuin muutakin tuotannon aikana tapahtunutta riistoa, kuten esimerkiksi seksiaktien näyttämistä ennakkolupausten vastaisesti. Se aiheutti hyvin paljon turhaa kärsimystä minulle ja lähipiirilleni. Se rienaa suomalaista mediatuotantoa ja rikkoo alan etiikkaa. Se oli tahallista, lainvastaista ja ennen kaikkea; täysin tarpeetonta!
Mutta nyt pääsiäispyhien aikaan minulle heräsi toivon kipinä, että ehkä maailmasta saadaan vielä leivottua oikeudenmukaisempi paikka. Ehkä vielä jonakin päivänä organisaatiot alkavat toimia vastuullisesti ja niissä toimivat ihmiset alkavat vastustaa vääränlaista vallankäyttöä ja korruptoituneita rakenteita. Ehkä toiminta vielä muuttuu läpinäkyvämmäksi ja laki alkaisi vaatia sisäistä valvontaa, joka ehkäisisi täysin tarpeetonta kärsimystä.
Hyvää pääsiäistä kaikille! Ja eläköön Jeesus ja Snowden!