Kuten aiemmissa teksteissäni jo mainitsinkin, ulkomaanmatkailu on minulle jokseenkin yhdentekevää. Onhan se hauskaa joo, mutta aina matkustellessani päädyn siihen tulokseen, että mielenmaisemani pysyy kohtalaisen samana ympäristöstä riippumatta. Minä en sitten varmaankaan vuorovaikuta ympäristöni kanssa turhan herkästi. Tai sitten muistoni eivät ole päässeet kultaantumaan, kun matkakuvanikin ovat tätä tasoa:
Mutta joka vuosi vieraillessani aina uudessa Suomen sisäisessä kaupungissa, totean että onhan täälläkin nähtävää vaikka millä mitalla. Tarkemmin ajatellen, omassa asunnossanikin riittää nähtävää koko eliniäksi, kunhan nettiyhteys pelittää. NÖRÖÖÖÖÖ!!!
Lapsuuteni asuin Turussa rauhallisella omakotitaloalueella. Aikuisiällä muutin Turun keskustaan jokirannan kupeeseen. Yksiön käydessä liian ahtaaksi minulle, papukaijoilleni, vesiliskoilleni… ainiin ja sen hetkiselle poikaystävälleni, muutin hieman isompaan asuntoon yliopiston lähelle. Se oli paras sijainti ikinä: kadun toisella puolella oli 24/7 Subway ja 2 minuutin kävelymatkan päässä Suomen paras opiskelijaruokala, Assarin ullakko. Vieläkin on ikävä niitä rapeita kalapaloja ja uunituoretta leipää. Pitää mennä taas käymään kun korona sallii. Yliopistolle kävelin 5 minuutissa ja töihin 10 minuutissa. Lähi- ja kaukoliikenteen bussit menivät joka suuntaan melkein kotioveni edestä. Voi niitä aikoja!
Sitten koitti aika, kun opiskelukaverini alkoivat valmistua. Minä olin aktiivinen järjestötoimija ja töitäkin tein tuolloin noin 50 tuntia viikossa, joten oma valmistumiseni tuntui vähintään yhtä kaukaiselta kuin eläkeikä. Muut siirtyivät kokopäiväiseen työelämään ja keskiluokkaisiin elintapoihin. Minä rällästin yhä opiskelijabileissä ja tapailin vuosi vuodelta nuorempia teekkareita, taloustieteilijöitä ja valtio-opin opiskelijapoikia. Kävin kuitenkin ahkerasti kyläilemässä Helsinkiin muuttaneiden ystävieni luona. Vierailujeni aikana nautin suunnattomasti siitä anonymiteetistä, kun ”kylillä” liikuskellessa ei tule vastaan yhtäkään puolituttua. Kaupungin kulttuuritarjonta oli myös omaa luokkaansa ja alueelliset erot olivat huomattavasti vaihtelevampia kuin Turun sisällä.
Helsingissä vieraillessani jäin Tinder-koukkuun, sillä helsinkiläiset miehet panostivat profiileihinsa aivan eri tavalla kuin muissa kaupungeissa. Aina riitti swaipattavaa eikä koskaan tullut ”Lähelläsi ei ole uusia käyttäjiä”-tilannetta. Noihin aikoihin tapailin paljon helsinkiläisiä miehiä, vaikka asuin yhä Turussa. Joskus miehet tulivat käymään minun luonani. Se oli kivaa ja huoletonta aikaa. Tinderiin kyllästyin kuitenkin aika äkkiä. Helsinkiin en. Se alkoi tuntua päivä päivältä kotoisammalta.
Helsinkiin muutto oli helppo ratkaisu. Sain siirrettyä työt Itä-Helsinkiin ja opintoja jatkoin etänä. Vuokrasin edullisen kämpän Kalliosta Flemarilta. Turkuun pääsin kahdessa tunnissa Onnibussilla ja hintakin oli noin 3€ per suunta. Onhan Helsingin hintataso korkeampi, mutta minä en kuluta kovin paljoa muutenkaan. Helsingin työkulttuurikin oli palkitseva: organisaatiot ovat joustavia, urakehitykseen on aina useita vaihtoehtoja alasta riippumatta ja työntekijöitä osallistetaan päätöksentekoon.
Myös sosiaalisesta näkökulmasta arvostan täkäläisten välittömyyttä. Suuressa kaupungissa ihmiset ovat mielestäni suvaitsevaisempia ja vastaanottavaisempia eri taustoista tulevia kohtaan ja kansainvälisyys on itsestäänselvyys. Ihmisillä on myös hyvin matala kynnys ottaa kontaktia, oli sitten oikeaa asiaa tai ei. Kyllä Helsingissä kadullakävelijät ovat paljon äreämpiä ja stressaantuneempia, mutta pohjimmiltaan ihan yhtä mukavia kuin muuallakin. Turussa ihmiset ovat mielestäni paljon kohteliaampia ja myös vastaanottavaisia, jos heitä lähestytään, mutta ongelma on juurikin se, että siellä kaikilta puuttuu aloitekyky. Baarissa tanssitaan aina pelkästään omien lapsuudenkavereiden kanssa ja röökikopissakin hengataan yksin kännykkä kädessä. Itsekin olen sellainen passiivinen erakkonysvääjä, aina rusinana nurkassa.
Kalliosta päätin kuitenkin muuttaa piakkoin lähemmäs työaluettani ja löysin itselleni aivan täydellisen kämpän Itiksen vierestä Asiakkaankadulta. Osa turkulaisista ystävistäni suhtautui hyvin skeptisisesti siihen, että asuin ja työskentelin Itä-Helsingissä, sillä alueen maine on ulkopaikkakuntalaistenkin silmissä varsin kehno. Heillä oli se käsitys, että joudun työmatkallani väistelemään ohi ajavien autojen ikkunoista sinkoavia luoteja tai että minut raiskataan, jos liikun ulkona klo 20 jälkeen. Mutta ei Suomi ole Honduras. Ei mikään alue Suomessa ole oikeasti vaarallinen, vaikka joidenkin kauppakeskusten pihoilla teinijengit tappelisivat keskenään. Alueet ovat hyvin vartioituja eikä kukaan kiinnitä ohikulkijoihin mitään huomiota, jos ei ala itse systemaattisesti huutelemaan herjauksia tuntemattomille.
Itä-Helsinki on varsin luonnonläheistä aluetta ja lenkkireittejä löytyy. Kalliosta en voi sanoa samaa. Näiltä osin Helsinki ei kylläkään vedä vertoja Turulle. Turussa oli helppoa käydä öisinkin lenkillä, vaikka asuisi keskustassa. Kadut ovat siellä leveitä ja hiljaisia verrattuna Helsingin ympärivuorokautiseen aktiivisuuteen.
Itä-Helsingin asuntojen hintataso on myös paljon inhimillisempi kuin keskustan vastaavien. Ja kivoja kämppiä löytyy muutenkin helposti. Kalliossa ikkunamaisemat olivat aina varsin kolkot: auringonvalo ei päässyt sisään asti, kun vastapäinen talo peitti näkyvyyden. Itiksen kauppakeskuskin on mielestäni yksi Helsingin parhaista ja tarjonnaltaan kattava! Sen vieressä ovat vieläpä 24/7 Cittari ja Prisma. Metrolla pääsee kätevästi keskustaan, jos on tarvis.
Tuolloin Itiksen vieressä asustellessani kävin kerran bileissä Jätkäsaaressa. Suurin osa kanssajuhlijoista oli kokoomusnuoria. Viihdyttävää porukkaa, ei siinä mitään, mutta kun kerroin muuttaneeni Kalliosta Itä-Helsinkiin, reaktio oli kutakuinkin seuraava: ”Ootko muuttamassa kohta takaisin paremmalle alueelle? Kai tuo on väliaikaisratkaisu?” On se surullista, miten ihmiset elävät trendien ja ennakkoluulojensa vankeina. Varsinkin kun minä taisin olla bileissä ainoa, joka ei ollut nostanut yhtään opintolainaa. Kun kysyin, että miksi he pitävät itsestäänselvänä, että kaikkien pitäisi pyrkiä asumaan ”hyvämaineisilla” alueilla, he eivät osanneet antaa yhtäkään rationaalista argumenttia. Masentavaa.
Seuraavaksi päätin kuitenkin suunnata Keski-Suomeen, sillä ihastuin Jyväskylään kerran bilereissulla opiskelijakavereideni kanssa. Minua myös vaivasi hieman, että olin jymähtänyt vain eteläisen Suomen alueelle. Tajusin myös, että vaikka tilastotiede oli mielenkiintoinen tieteenala opiskella, en olisi ikinä halunnut tehdä alan hommia työkseni. Päätin vaihtaa alaa ja Jyväskylän kauppakorkeakouluun oli tuolloin helppo päästä. Minäkin pääsin, vaikka aloin lukea pääsykokeisiin vasta edeltävänä viikonloppuna. Kokeessa oli kyllä yksi todellinen kompa:
Mikään vaihtoehdoista ei ole oikein. Vaihtoehto c (jonka siis piti olla oikein) oli kirjoitettu monitulkintaisesti. Vaikka arvonlisävero on suurin yksittäinen veroerä, sen osuus valtionverotuksen tuotoista oli kuitenkin tuolloin alle 50%. Kysymys olisi siis pitänyt jättää arvioimatta. Tästä lähetettiin palautetta Itä-Suomen yliopistoon, joka oli vastuussa kysymyksenasettelusta. Heidän vastauksensa palautteisiin oli: ”Vaihtoehto c on oikein, sillä muut vaihtoehdot ovat väärin.” Onneksi en hakenut Itä-Suomen yliopistoon, sillä kyseisen oppilaitoksen uskottavuus kuihtui silmissäni saman tien.
Muutin Jyväskylän ylioppilaskylään maitohorsmien ja lammasaitausten keskelle. Aitaus muistutti kovasti Seminaarinmäen kampusaluetta, jossa liikuntatieteellisen tiedekunnan opiskelijat potkivat pallopelejä ulkona ilman paitaa.
Muutto Jyväskylään oli siitä hyvä ratkaisu, että se vahvisti Helsingin olevan minulle parempi paikka asua. Vaikka Helsingin katukuvassa minua joskus häiritsi näkyvät elintasoerot, niin Jyväskylässä minua häiritsi se maailman paskin huoltosuhde. Helsingin metroasemilla saatat nähdä nistejä ja kerjäläisiä, mutta Jyväskylän katukuvassa joka toinen vastaantulija on eläkeläinen ja joka toinen pukeutunut opiskelijahaalareihin. Jyväskylä oli kaupunkina hyvin staattisen oloinen ja 90-luvulle jymähtänyt. Työpaikkoja oli niukasti ja nekin paikat, mitkä löytyivät tekivät työnsä 90-luvun tekniikalla ja kulttuurilla. Kirjanpidot tehtiin paperilla ja kynällä, eikä kukaan ollut kuullutkaan tietokantojen olemassaolosta.
Yliopistolla oli rankkaa, sillä en saanut juurikaan onnistumisen kokemuksia tuon vuoden aikana. Kaikki tentit olivat monivalintatenttejä ja vastaukset kerrottiin etukäteen kurssin kotisivuilla. Jos et muistanut käydä katsomassa oikeita vastauksia ennakkoon, niin ei huolta; ne oli helppo päätellä jo pelkästä kysymyksenasettelusta. Substanssiosaamisen karttumisesta oli turha haaveilla. Joillakin kursseilla kurssinvetäjät vasta opettelivat käyttämään tietokonetta eivätkä opiskelijatkaan ymmärtäneet sähköpostien ”Vastaa”- ja ”Vastaa kaikille”-painikkeiden eroja. Joka aamu heräsin siihen, kun sähköpostiini tuli viesti joltakin tuntemattomalta Jenniltä tai Jarilta, joka joutui perumaan kurssi-ilmoittautumisensa juuri puhjenneen herpeksen takia. Keskisuomalainen työtahti oli usein kuitenkin sellaista, että sähköposteihin vastattiin aina kuukauden viiveellä. Ja niihinkin aiemmin mainitulla ”Vastaa kaikille”-periaatteella.
Jyväskyläläiset olivat myös hirveän ennakkoluuloisia helsinkiläisiä ja turkulaisia kohtaan. Ironista oli se, että he sanoivat juurikin Hki-Tku-akselilta tulleita ennakkoluuloisiksi. Myös kauppakorkeakoulun opiskelijoihin suhtauduttiin välttelevästi. Se oli kylläkin aivan perusteltua, sillä Jyväskylän kauppiksen opiskelijat olivat mielestäni aika homogeenista ja stereotyyppistä porukkaa. Ruokalassa he puhuivat kovaan ääneen vanhempiensa ammateista ja kaikki halusivat opiskella markkinointia tai jotain muuta, missä pääsee kunnolla heiluttelemaan käsiä. En vielä vuoden lopussakaan erottanut käytävillä vastaan käveleviä opiskelukavereitani toisistaan, sillä kaikki näyttivät keskenään aivan samanlaisilta. Kuin suoraan Josef Mengelen geneerisestä muotista.
Julkinen liikenne oli vähän ankeaa. Bussireittejä oli vähän ja linjat kulkivat harvoin. Opiskelijahintainen bussikortin kausilataus oli yli 50€ kuukaudessa. Kulttuuritarjontakin oli yllättävän niukkaa. Kenelläkään ei toisaalta olisi ollutkaan rahaa osallistua maksullisiin tapahtumiin, sillä Jyväskylässä opiskelijat eivät voi kuvitellakaan tekevänsä töitä opintojen ohessa. Myös opiskelijakulttuuri oli jotenkin hassulla pohjalla. Kukaan ei edes tiennyt ylioppilaskunnan toiminnan sisällöstä ja vappunakin kadut olivat tyhjiä, sillä opiskelijat lähtivät juhlimaan Tampereelle. Näin minä sentään Vappu cruisingin vanhojen autojen paraatin. Osa autoista ei kylläkään ollut vanhoja ja tyylikkäitä vaan joukossa oli myös ihan tavallisia amisautoromuja.
Tältä pohjalta totesin, että Jyväskylä ei ole minun paikkani. Ainoa poikkeus oli se hetki, kun Oulun Qstockissa Kalevauvan keikalla huusin ylpeänä olevani Jyväskylästä. Sain onneksi helposti siirron Aalto yliopistoon eikä tarvinnut mennä pääsykokeisiinkaan. Vaihdoin samalla pääaineeni laskentatoimesta tieto- ja palvelujohtamiseen, sillä uskon laskentatoimen sisältävän eniten niitä osaamissisältöjä, jotka robotit korvaavat kohtalaisella laskentateholla 5-10 vuoden kuluttua. Ja kyllä minä nautin sairaalloisen paljon erilaisten tietokantojen ja datan sörkkimisestä. Muutin siis viime vuonna takaisin Helsinkiin ja sain kämpän Puistolan juna-aseman vierestä, katu-uskottavan Tapulikaupungin puolelta.
Jatkoin kuitenkin töitä Itä-Helsingissä, joten muutin vuoden lopussa kotoisaan, tuttuun ja turvalliseen Kontulaan.
Sain edullisen ja hyväkuntoisen 49-neliöisen kaksion hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Ehtikin jo tulla ikävä tätä menoa ja meininkiä! Ostarilla pauhaa musiikki, mutta oma taloyhtiöni on rauhallinen. Bilispaikkoja ja kirppareita on riittävästi omiin tarpeisiini ja Itikseen pääsee metrolla alle 5 minuutissa. Itä-Helsingissä näkee ihmiskunnan koko kirjon, mutta kukaan ei tunnu vertailevan itseään muihin ohikulkijoihin. Paikalliset vartijat ovat pitkiä ja komeita. Opiskelijoillakin tuntuu olevan täällä aina leppoisa meininki. Ja mikä parasta: Kontulan maineen ansiosta kukaan ei pidä minua enää ikinä nössönä! Meemejä ja feissarimokia lukiessaankin voi tuntea puhdasta ylpeyttä:
Uskon silti, että objektiivisesti Suomen paras kaupunki on Tampere. Ihmiset ovat siellä reteetä porukkaa ja alakulttuurit sekoittuvat keskenään. Tampereen Klubilla hevaritkin tanssivat Vanessa Paradisin tahdissa. Ravintoloita ja baareja piisaa ja Särkänniemi on mielestäni Suomen paras huvipuisto. Tamperelaiset ovat käsittääkseni myös hyvin tyytyväisiä kotikaupunkiinsa. Oppilaitosten tasosta en osaa sanoa, mutta alavaihtoehtoja on reilusti ja työpaikatkaan eivät ole kiven alla. Minulla on myös paljon hyviä muistoja kaupunkivierailuistani siellä. Viime kesänä teimme isosiskoni kanssa baarikierroksen Tampereella ja päädyimme Perussuomalaisten puoluekokouksen hotellijatkoille. Sepä vasta oli jotakin!
Riston ja Horse Attack Sqwadin muinaiset keikat Tampereen Freedom-festareilla olivat myös päheitä! Vaikka siihen asti lempibiisini Ristolta oli ollut Annukan kaa, niin keikalla jokin loksahti pääni sisällä ja uudeksi suosikiksi ponnahti Levy-yhtiön jätkät. Jos tekisin itse musiikkia, voisin tehdä tasa-arvon nimissä biisin ”Tuotantoyhtiön muijat”. Sisältö olisi kutakuinkin sama, lukuunottamatta sitä lentoemo-keissiä. Siihen pitäisi keksiä jotain muuta, tyyliin ”kameramiehet ei anna ees puristella” ja kapteenin paikalle voisi vaihtaa ”ohjaajan”. Toivottavasti Risto tai HAS edustaisi meitä ensi vuoden Euroviisuissa.
Kyllä minä rakastan yhä Turkuakin. Turun paras puoli on ehdottomasti ilmasto. Meren läheisyys tekee ilmasta huomattavasti vähemmän seisahtunutta kuin Jyväskylässä, mutta toisaalta tuuli ja viima eivät ole yhtä tiukkoja kuin Helsingissä. Maantieteellisesti kaikki sijainnit ovat kävelyetäisyyden päässä, ja kesällä jokirannan kauneus vetää vertoja Andrey Zvyagintsevin elokuville. Kauppatori on kylläkin toistaiseksi pilalla, pelkkää paskaa tilalla. Odotan malttamattomana, että korona lakkaisi jylläämästä, jotta pääsisin taas tamppaamaan Esko Routamaan ikivihreiden valintojen tahdissa Dynamoon.
Kaikki ottavat lomamatkoillaan aina kuvia graffiteista ja seinämaalauksista. No hemmetti, minäkin otin pari:
Mutta itse pidän enemmän portaista, vaikka ne eivät olisi yhtä esteettisiä. Ne tuovat mieleeni saavuttamisen, noususuhdanteen, näköalattomuuden haihtumisen sekä onnen huiput.
Itä-Helsingin alueet eivät kuitenkaan yltäneet Ajankohtaisen kakkosen Pahamaineiset lähiöt -sarjaan, toisin kuin Turun Varissuo. Turussa asuessani työskentelin joskus Varissuollakin ja kyllä se on varsin rauhallista aluetta verrattuna mihin tahansa Helsingin kolkkaan. Sarjaan valitut lähiöt olivat:
- Rio de Janeiron Vidigal
- Rinkeby
- Pekingin Dongba
- Clichy-sous-Bois
- Madridin Cañada Real
- Ateenan Psiri
- Marzahn-Hellersdorf
- Johannesburgin Ramaphosa
- Mustamäki
- Al-Zataari
- Goljanovo
- Varissuo
Varissuon valinta listaukseen herätti paljon tunteita ja mielipiteitä. Omasta mielestänikin Vuosaari olisi sopinut paremmin listalle, koska siellä sentään kurittomat teinit riehuvat mielivaltaisesti julkisilla paikoilla. Kontulaa ei olisi voitu valita listalle, sillä täällä järjestetään kuitenkin urbaaneja filmifestivaaleja ja elektroniseen musiikkiin keskittyneitä taidetapahtumia vuosittain.
Mutta pidemmittä puheitta; ei Suomessa ole ”pahoja paikkoja”. Jokainen saa valita itselleen mieluisimman. Kyllä kaikissa näkemissäni Suomen kaupungeissa ja kaupunginosissa on puitteet viihtymiselle ja sopeutumiselle. Minä viihdyn tällä hetkellä hyvin Itä-Helsingissä ja pidän siitä. Perustellusti. Loppuun vielä pieni taltiointi meikäläisen eiliseltä lenkkipolulta: patsaita ja ruohometsän kansaa. Kontulassa on kyllä noita pikkupupuja vaikka millä mitalla. Joskus yöllä kun tuijotan autistisesti ulos ikkunasta, pihanurmikko on niitä täynnä!