Yleinen

Jälkipohdintoja itsemurha-alttiilta ajanjaksolta

Ihan ensimmäiseksi hoidan videon muodossa pois alta erääseen kysymykseen vastaamisen:

Alkukevennyksen jälkeen voidaankin siirtyä pikkuhiljaa hieman vakavampiin aiheisiin.

Kuten olen aiemmin kertonut, menen usein nukkumaan vasta aamutunneilla. Useimmiten klo 4-6 välillä. Joskus venähtää 8-10 välille, jos on oikein kiinnostavaa tekemistä tai oikein pitkä leffa kesken. Siitä voi todeta kesän lähestyvän, kun saa nukahtaa linnunlauluun. Ne alkoivat eilen aamulla visertää ikkunan takana jo viiden maissa. Omat lintuni, Euler ja Florence, alkavat vastailla niille ikkunan sisäpuolelta kymmeneltä aamulla. Heillä ei ole tarvetta napata matoa aikaisin. Eikä ole minullakaan.

Päivällä herätessäni koen vuorokauden ahdistavimman hetken. Noin 85% unistani viimeisen puolen vuoden ajalta on ollut hyvin kapeateemaisia painajaisia. Aluksi näin niitä joka yö, mutta viimeisten kahden kuukauden aikana ehkä vain joka kolmas yö. Unissa olen jossakin suljetussa tilassa, esimerkiksi kenkäkaupassa, pelihallissa, luolassa tai koulurakennuksessa. Joskus olen yksin ja joskus taas 1-3:n tuntemattoman ihmisen tai hyvänpäiväntutun kanssa. Unessa en pääse suljetusta tilasta pois kuin tappamalla itseni tai kaikki muut ympäriltä. Herätessä kauhu on muutaman sekunnin ajan hyvin fyysinen, jonka jälkeen se muuttuu puhtaaksi pettymykseksi: eivätkö nämä oireilut voisi jo loppua?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Vuodenvaihteeseen verrattuna mielialani on kuitenkin kokonaisuudessaan jo paljon korkeampi. Silti kärsin yhä viikoittain itsemurha-ajatuksista. Niiden laatu ja esiintymistiheys on kuitenkin muuttunut tämän puolen vuoden ajanjakson aikana. Edetäänpä kronologisessa järjestyksessä:

Lokakuussa 2019 aloin huomata muutamia kummallisia oireita. Ajatteluni oli hyvin defensiivistä ja lähimenneisyyden tapahtumat eivät tuntuneet lainkaan todellisilta. Olen kuvaillut näitä joiltain osin kirjoituksessani Pääsiäistervehdys onnellisen arjen raunioista. Marraskuussa aloin huomata masennusoireita ja kerroin työterveyslääkärilleni oudoista itsemurhafantasioista. Minulla oli vahva visio siitä, miten paljastaisin Suomen realitygenren kulissien takana tapahtuvan riiston: sopimusrikkomukset, rikosten peittelyn, painostuksen salassapitoon ja haastatteluissa valehtelemiseen, yleisöäänestysten manipuloinnin sekä muut epäeettiset käytännöt. Kirjoittaisin nämä pitkän manifestin muotoon, jonka lähettäisin useille tiedotusvälineille, poliisilaitokselle, Ihmisoikeusliitolle sekä avoimesti nettiin kaikkien nähtäville. En säästelisi asianosaisten nimiä, kuvakaappauksia heidän lähettämistään viesteistä tai muistakaan yksityiskohdista. Sen jälkeen hirttäytyisin tyytyväisenä jollekin julkiselle paikalle. Kavereilleni mainitsin Turun Aninkaisten sillan, mutta he pitivät Tuomaan siltaa sopivampana ”roikkumiseen”. Mutta kaikille (erityisesti työterveyslääkärilleni) painotin, että minulla ei ole aikomustakaan toteuttaa suunnitelmaa. Se oli enemmänkin voimaannuttava fantasia elämän hyvän työn toteuttamisesta ja ihmisoikeuksien edistämisestä.

Joulukuussa masennukseni syveni ja mielenmaisemani synkkeni samassa tahdissa. Ahdistusoireet muuttuivat hyvin rajoittaviksi. Ulos ei ollut menemistä. Kaupassakäynti siirtyi päivä kerrallaan eteenpäin, kunnes kahden päivän syömättömyyden jälkeen oli pakko hakea välttämättömiä elintarvikkeita. Lähipiirilleni vakuuttelin, että ”voin jo paremmin”, vaikka totuus oli aivan toinen. Tiesin, että he olivat jo kärsineet julkisuudestani aivan liikaa enkä halunnut kuormittaa heitä yhtään enempää. Asuessani hetken aikaa syksyllä Turussa perheeni kanssa, sain tappouhkauksia, joissa oli mainittu sen hetkinen osoitteeni. Äitini oli myös useasti heräillyt keskellä yötä puristavaan tunteeseen rinnassa, hänen ollessaan huolissaan hyvinvoinnistani. Myös ystäväni laittoivat tapaamistemme jälkeen minulle viestejä, joiden sisältö oli kutakuinkin ”Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, mutta mulle jäi huolestunut olo. En tiedä, miten voisin auttaa.”

No en tiennyt minäkään. Traumaoireet eivät hellittäneet. Eivät sitten millään. Työterveyslääkäri ja -psykiatri yrittivät jatkuvasti tyrkyttää mielialalääkitystä, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti palaamaan työelämään. Tein nopean ratkaisun: en suostunut ottamaan lääkitystä, vaan esitin heillekin, että ”voin jo paremmin”. Aloitin nettiterapian, koska kokemukseni psykologilla käynneistä ovat pääosin epämiellyttäviä. Minä en koe millään lailla miellyttäväksi tilannetta, jossa minulla on ikään kuin velvollisuus kertoa syvimmät tuntoni kasvotusten tuntemattomalle ihmiselle. Lisäksi ensimmäinen psykologi, jolla kävin (vuonna 2019), lörpötteli istunnon aikana puhuttuja asioitani ympäriinsä. Se vain pahensi traumani hoitoprosessia.

Palasin töihin samoihin aikoihin. Työvuorojen aikana itkeskelin päivittäin takahuoneessa ahdistuksen kourissa. Helpompina päivinä ahdistus oli tasaisempaa ja hallittavampaa, mutta silloinkin saatoin saada outoja ”poissaolokohtauksia”, jolloin havahduin kesken vuorovaikutustilanteen siihen, että minulla ei ollut mitään muistikuvaa edellisten 10-20 sekunnin aikana sanotuista lauseista. Se oli aina yhtä kiusallista. Keskittymiskyvyn heikkeneminen ja hajamielisyys aiheuttivat vaikeuksia aiemmin rutiininomaisilta tuntuneissa, mutta tarkkuutta ja huolellisuutta vaativissa työtehtävissä.

Töiden jälkeen sain monta tuntia kestäviä, sietämättömiä ahdistuskohtauksia. Fyysisiä oireita olivat hengenahdistus, puristava tunne vatsassa ja rinnassa sekä kova paine ja syke pään sisällä. Kaikki menneet ja tulevat kauhuskenaariot aktivoituivat samanaikaisesti visuaalisina ja nopeina mielikuvina. En kyennyt näkemään elämääni kahta päivää pidemmälle. Kaikki tuntui olevan oman hallintani ulkopuolella. Oli myös käsittämätöntä, miten pienet ja merkityksettömiltä tuntuvat asiat laukaisivat niin voimakasta henkistä kärsimystä. Näiden ahdistuskohtausten jälkeen oli syvä epätoivon hetki. Kun epätoivo väistyi, alkoi taas kasvaa pelko seuraavasta kohtauksesta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Kun nämä ahdistuskohtaukset muuttuivat päivittäin toistuviksi, alkoivat itsemurha-ajatukset muuttua realistisiksi ja toteutuskelpoisiksi. Aloin kirjata suunnitelmia paperille. Minulla on kyseiset muistiinpanot vieläkin tallessa, mutta en kykene niitä sellaisenaan julkaisemaan. Jälkikäteen pelottavinta niiden katsomisessa on itselleni tyypillinen järjestelmällisyys, yksityiskohtien huomioiminen, neutraali sävy ja siisti ulkoasu. Kuin pienen yrityksen tilinpäätöstiedot. Muistiinpanoista löytyvät seuraavat osa-alueet:

  • Omaisuuden jako: Testamentti on poissuljettu vaihtoehto, sillä se vaatii todistajia. Pitää keksiä erinäisiä tekosyitä siirtää rahaa ystävien ja muun lähipiirin tileille. Syynä voisi olla omaisuuden siirtäminen/lahjoittaminen ennen oikeusprosessien varallisuuden selvittelyä tai jokin muu yhtä absurdi toimenpide. Siirrot eivät saa olla yli 5000€/hlö ettei mene lahjaveroa. Kiinteistöosuus menee äidille ja loput jakamattomat varat isälle.
  • Alkuvalmistelut: Lemmikeille pitää taata hoitaja. Olin suunnitellut jo syksyllä matkaa Brysseliin, joten reissu olisi hyvä tekosyy viedä vara-avain kaverille ja pyytää ruokkimaan höpönassut. Kämppä pitää tyhjentää ja siivota, ettei tule muille turhaa työtä. Vaatteet kierrätyslaatikkoon, isot kalusteet myyntiin ja pienet tavarat kierrätykseen, roskiin tai jakoon. Raskain skenaario olisi, että vanhempani joutuisivat kaivelemaan tavaroitani suruaikanaan.
  • Viestit lähipiirille: Kuvasin 2 erillistä videota: toisen vanhemmilleni ja toisen lähimmille ystävilleni. Olin siirtänyt ne muistitikulle, josta ajattelin ilmoittaa yhdelle kaverilleni jako-ohjeet tyyliin ”Pöydälläni on muistitikku. Siellä on huomisesta eteenpäin viesti ja jako-ohjeet sinulle.” Videopätkissä selitin tyynesti ja lyhyesti, miten kukaan lähipiirissäni ei olisi voinut toimia toisin. He ovat tukeneet minua enemmän kuin osasin odottaa. Painotan myös sitä, miten tämä on minulle hyvin neutraali päätös enkä koe kuolemaa pelottavana tai huonona ratkaisuna. Elämä oli vain muuttunut liian raskaaksi. (Nämä videot poistin myöhemmin arkistoista.)
  • Itse toimenpide: Helpointa olisi heittäytyä metron alle. Todennäköisemmin suoritusajankohta ajoittuisi kuitenkin yöaikaan, jolloin metrot eivät kulje, joten kerrostalon katolta hyppääminen olisi myös vaihtoehto. Keskustelupalstoilta löytyi käyttökelpoisia ohjeita, miten hypätä niin, että kuolee mahdollisimman nopeasti ja minimoi neliraajahalvauksen riskin.

Mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Noin kuukauden ajan yritin kerätä rohkeutta toteuttaa suunnitelman ja kerran kävin katsomassa, miten ylös asuintalossani pääsee. En löytänyt reittiä katolle, mutta 8-kerroksisen talon ylimpien kerrosten tuuletusparvekkeet ovat ihan tarpeeksi hyvä vaihtoehto käyttötarkoitukseen. Suurin henkinen este oli kuitenkin lähipiirilleni aiheutuva kärsimys. Yritin psyykata itseäni: minulla on oikeus tehdä omaan elämääni liittyvät päätökset enkä voi vältellä lähipiirini kärsimystä oman jatkuvan kärsimykseni ja huonon elämänlaadun kustannuksella. Tunnetasolla tunsin silti paljon syyllisyyttä ja surua omista ajatuksistani. Olin kuitenkin opetellut terapiassa erilaisia kognitiivisia tekniikoita, joita aloin käyttää näihin ”vääriin” tarkoituksiin. Yksi oli altistamistekniikka. Alun perin harjoittelin sillä traumani kohtaamista ja siihen liittyvien ärsykkeiden ja tunteiden siedättämistä. Käänsin sen käytön itsemurhaan liittyvien syyllisyydentunteiden siedättämiseen. Se jopa toimi ja tunteet muuttuivat neutraalimmiksi.

Helmikuussa tämän pitkän, itsetuhoisen valmisteluprosessin aikana ahdistuskohtaukset kuitenkin vähenivät ja lyhenivät. Olo alkoi olla tyynempi ja tasapainoisempi. Töissä ei enää ollut yhtä sietämätöntä ja aloin taas nauttia sellaisista aktiviteeteista, joista nautin ennen syksyäkin. Sellaisten yliopiston kurssitehtävien, joiden tekemiseen meni ennen vain 2 tuntia, meni nyt 20 tuntia. Mutta niiden tekeminen oli ylipäätään mahdollista, toisin kuin esimerkiksi joulukuussa. Asiat alkoivat edetä, vaikkakin hyvin hitaasti. Elämänlaatu oli yhä heikko, mutta sen koheneminen ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Pystyin suunnittelemaan elämääni kahden viikon aikajänteellä. En kylläkään sen pidemmälle. Asenteeni ongelmiin alkoi muuttua ratkaisukeskeisemmäksi, vaikka en aina pystynytkään viemään ratkaisuja toteutusasteelle. Tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut itsetuhoisten prosessien tai niihin liittyvien oivallusten avulla, vaan uskon ahdistusoireiden vähentyneen puhtaasti ajan kuluessa ja traumaa aktivoivien ärsykkeiden vähentyessä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Välillä kuitenkin pysähdyn miettimään, mitkä tekijät ovat olleet ratkaisevia näin synkkään prosessiin ja mielenterveysoireiluun päätymisessä. Minulla ei kuitenkaan ole koko elämäni aikana ollut vastaavia kausia ja joskus ”ilottomampinakin” aikoina toimintakykyni on ollut hyvä. Olen aina viime syksyyn asti kokenut olevani oman onneni seppä ja jopa varsin taitava seppä, vaikka itse sanonkin. Psykologini sanoi, että yksittäinen traumaattinen tapahtuma ja siihen liittyvä toipumisprosessi on jo itsessään riittävä syy. Minä olen kyllä tullut siihen tulokseen, että syitä on ollut useampia ja osa niistä vaikuttaa aktiivisesti vielä tänäkin päivänä. Avaan niistä muutamia, niin hyvin kuin pystyn tai saan.

Tosiaan, trauma itsessään oli minustakin tarpeeksi rankka kokemus. Mutta tilanteen käsittely jälkeenpäin teki sen puimisesta vieläkin rankempaa. Minua kiellettiin kertomasta julkisuudessa traumaa edeltäviä ja sen jälkeisiä toimenpiteitä, jotka olivat täysin trauman aiheuttajan päätösvallan alla, ja joihin en ollut antanut omaa suostumustani. Olosuhteista oltiin neuvoteltu etukäteen, mutta niihin liittyvät suulliset lupaukset rikottiin. Psykiatrini ja lakineuvojani varoittivat, että oikeusprosessi tulisi venymään pitkäksi ja oireeni jatkuisivat ja voimistuisivat prosessin aikana. Psykiatri jopa sanoi, että vaikka kyseessä oli selvästi rikos, minun ei kannata oman mielenterveyteni takia viedä asiaa eteenpäin.

Yritin katkaista yhteydet trauman aiheuttaneeseen tahoon, mutta olin etukäteen allekirjoittanut tietyt velvollisuudet olla käytettävissä ja tavoitettavissa vielä monta kuukautta. Hermolomasta oli turha haaveilla. Sain valita kahdesta pahasta pienemmän: joko esitän haastatteluissa iloista ja huoletonta, jolloin vältän iltapäivälehtien herjat mielenterveydestäni tai vaihtoehtoisesti kerron rehellisesti oireilustani. Jälkimmäisessä tapauksessa en kuitenkaan saanut kertoa, miten tiettyjen ihmisten aiheuttamilla tilanteilla ja heidän painostuksellaan oli hyvin merkittävä rooli oireilun pahenemisessa. Nämä velvollisuudet ja tavoitettavissa pysyminen heikensivät ja pitkittivät toipumisprosessia.

Turvallisuudentunne on perustarve, joka ei käy mielessä ennen kuin siinä on puutteita. Traumatilanteessa turvallisuudentunteeni heikkeni tilanteen hallitsemattomuuden ja epävarmuuden kautta. Myöhemmin syksyllä aloin kokea fyysistä turvattomuutta myös julkisilla paikoilla. Huomasin, että joillakin ihmisillä on yllättävän matala kynnys loukata toisen koskemattomuutta tai yksityisyyttä. Pelkäsin jatkuvasti näihin liittyvää uhkaa, joka saattaisi toteutua hyvinkin odottamattomalla tavalla. Masennuksen seurauksena ihmiskäsitykseni muuttui voimakkaasti. Olin hyvin epäileväinen muiden motiiveista ja tulkitsin heidän käytöstään lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisella tavalla. Välttelin tilanteita ja ympäristöjä, joissa saattaisin joutua kontaktiin tuntemattomien ihmisten kanssa. Turvattomuuden tunne jäi kytemään myös ympäristöissä, jotka koin turvallisiksi.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Myös eräällä ihmissuhteella oli hyvin merkittävä negatiivinen vaikutus hyvinvointiini. Vuorovaikutus ei toiminut enkä meinannut millään päästä suhteesta eroon, vaikka monta kertaa yritin katkaista sen ja siihen liittyvän yhteydenpidon. Meillä oli keskenämme hyvin erilainen käsitys suhteemme laadusta. Jouduimme kuitenkin olemaan paljon tekemisissä ja selvittelemään näitä erimielisyyksiä.

Tapahtui myös odottamaton ja kaikin puolin hirveä käänne, joka muutti ihmissuhteemme sävyn pysyvästi. Eräs yhteinen tuttavamme kertoi minulle itkien, miten tämä mies oli raiskannut hänet hänen ollessaan niin humalassa, ettei hän ymmärtänyt mitä tilanteessa tapahtui. Minulla ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa tapahtumaa, sillä useampi nainen oli jo aiemmin kokenut tämän miehen käytöksen seksuaalisena ahdisteluna. Tapahtuma vaikutti käsitykseeni kyseisestä miehestä enkä halunnut olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Mies kuitenkin väitti, että näitä naisia vain kadutti, koska olivat itse olleet niin tyrkyllä. Hetkellisesti halusin uskoa, ettei tilanteissa olisi oikeasti tapahtunut mitään sen vakavampaa.

Seuraavana päivänä minuun otti asiaan liittyen yhteyttä kolmannen tahon edustaja. Tämä kolmas taho vastasi niistä olosuhteista, joissa mahdollinen raiskaus oli tapahtunut. Tahon edustaja lähetti minulle viestin, että en saa puhua kenellekään, varsinkaan julkisuudessa, mitä olen kuullut tapahtuneesta. Näytin aiheeseen liittyvät viestit kaikilta kolmelta osapuolelta sekä lakineuvojalleni että työterveyspsykologilleni. Meitä kaikkia ihmetytti sama asia: jos kyseessä olisi ollut vain suostumuksellista seksiä, miksi sitä peitellään kontekstissa, jossa seksillä ja ihmissuhdedraamalla mässäillään ja niistä tahkotaan rahaa uutisoimalla? Tähän tilanteeseen liittyvä salailu oli selvä merkki siitä, että olosuhteissa on tapahtunut jotain, mikä ei kestä päivänvaloa. Itse tapahtuma on jo kontekstissaan yhteiskunnallisesti merkittävä, ja vielä merkittävämmäksi sen tekee olosuhteista vastaavan tahon salailu ja painostus vaieta asiasta. Se on varmasti merkittävä myös kansainvälisellä tasolla.

Tämä mies teki tarkoituksellisesti hyvin ilkeitä asioita suhteemme aikana. Olin pyytänyt häntä jo aiemmin olemaan lähettämättä minulle tietynlaisia kuvia, lehtiotsikoita tai some-kommentteja, jotka aiheuttivat minulle traumaoireilua. Suutuspäissään hän lähetteli niitä kuitenkin, vaikka oli hyvin tietoinen itsemurhasuunnitelmistani. Hän myös välitti ilman suostumustani kuvakaappauksia kahdenkeskisistä viestikeskusteluistamme tahoille, joille kyseiset asiat eivät millään lailla kuulu. Kun olimme jo lähestulkoon lopettaneet yhteydenpidon, hän lähetti minulle kuvakaappauksia hänen entisen tyttöystävänsä viestiketjuista, missä tämä exä puhuu luottamuksellisesti raiskaukseen liittyvästä oikeudenkäynnistään. En olisi halunnut nähdä niitä viestejä ja niiden välittäminen oli mielestäni inhottavaa kaikkia osapuolia kohtaan.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Kyseinen suhde on nyt takana päin ja traumatilannekin on historiaa, mutta arkeani varjostaa yhä ja ehkä elämäni loppuun asti eräs hyvin kokonaisvaltainen pakote. Minulla ei ole mahdollisuutta puhua tästä vaikeasta ajanjaksosta ja siihen liittyvistä syistä avoimesti ja rehellisesti. Se rajoittaa henkilökohtaisten arvojeni mukaista toimintaa ja tapaani elää. En voi varoittaa vastaavaan tilanteeseen päätyviä etukäteen, sillä minua on kielletty paljastamasta tietoja siihen liittyvistä olosuhteista ja byrokratiasta, joka tulee vaikuttamaan allekirjoittajansa koko loppuelämään. Valheellisen informaation ja väärien oletusten oikaiseminen kielletään. Seurauksena joutuu vaieten sietämään kaikkeen siihen valheellisuuteen perustuvan paskan niskassaan, silmissään, aivokemioissaan ja joka paikassa.

Koen kärsineeni siitä, että luotin altavastaavana väärään instituutioon ja siihen kuuluviin ihmisiin. Suomalaiset ovat maailman luottavaisinta kansaa varmasti siksi, että tuntemattomiinkin ihmisiin voi Suomessa lähtökohtaisesti luottaa ja instituutiot toimivat vastuullisesti. Valitettavasti oma ihmiskäsitykseni ja maailmankuvani särkyi ainakin väliaikaisesti, kun omalle kohdalleni osui taho, joka hyväksikäytti luottamustani opportunistisesti ja käytti sitä loukkaamaan kunniaani ja ihmisoikeuksiani. Koen palavaa tarvetta tuoda nämä asiat varoittavana esimerkkinä koko kansan tietoisuuteen, mutta salassapidon nojalla keinot ovat epäsuoria ja hitaita.

Kun trauma, turvallisuudentunteen heikkeneminen, haastava ihmissuhde sekä yhteiskunnallisella ja henkilökohtaisella tasolla merkittävien asioiden salailu kumuloituvat samaan ajanjaksoon, olosuhteet muuttuvat sietämättömiksi. Näihin tekijöihin liittyvät päivittäiset tunteet kuten pelko, ahdistus, pettymys ja viha aiheuttavat pitkään jatkuessaan henkisen paineen, jota vahvinkaan psyyke ei kykene sivuuttamaan. Oireilun jatkuminen ei siis ole ihme, vaikka se kestäisi vielä vuosia. Itsemurha-ajatuksiakin vielä on, mutta nyt olen hyväksynyt niiden läsnäolon ohimenevinä hetkinä, joiden toteuttamista en edes harkitse. Silloin kun ne olivat toteutusasteella, pidin asian täysin omana tietonani. Osittain siksi, että asiasta puhuminen oli vaikeaa ja pelkäsin sen herättävän turhaa stressiä lähipiirissäni. Osittain siksi, että suunnitelmien toteuttaminen olisi ollut hyvin hankalaa, jos minut olisi lennätetty suljetulle osastolle. Nyt kun tilanne on stabiili, ei menneistä vaiheista puhuminen sisällä samoja riskejä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Tänään päivällä heräsin tyypilliseen traumapainajaiseen. Eipä siinä. Painajaiset suojelevat psyykettäni ja auttavat käsittelemään asiaa niin, etten vaivu psykoosiin hereillä ollessani. Kuuntelin juuri aiheeseen liittyvän Mitä vielä, Ronja Salmi? -podcastin. Tunnistin kuitenkin herätessäni ahdistuksen tunteita ja fatalistisia visioita siitä, miten päättäisin vapaavalintaisesti elämäni, jos sellainen tilanne tulisi eteen. Jospa varaisin itselleni kuumailmapallolennon ja hyppäisin reunan yli huutaen jotain hölmöä, mutta ajankohtaista. Esimerkiksi: ”Varokaa koronaa!” Toinen visio olisi sellainen, jossa laittaisin kaapista löytämäni risaisimmat rievut päälleni ja menisin ulos esittämään zombie-apocalypsin puhkeamista, jolloin ihmiset hakkaisivat minut paniikissa tohjoksi autoista hätäpäissä revityillä pakoputkilla. Pitäisi kylläkin mennä Munkkivuoreen tai jollekin idyllisemmälle alueelle, sillä Kontulan ostarilla huojuva zombie näyttäisi liikaa paikalliselta nistiltä, eikä erottuisi riittävästi katukuvasta. Siinä menisi kova panostus puvustukseen ja näyttelijäsuoritukseen aivan hukkaan!

Toisaalta itsemurha-ajatukset rohkaisevat toimimaan pitkän aikavälin riskejä pelkäämättä. Ei huolta huomisesta, sillä mitään menetettävää ei ole. Arki muovautuu muistuttamaan lapsuuden kesälomia, joita ei käytetty ainakaan tulevaisuuden suunnitteluun. Nyt olisi se hetki, jolloin kannattaisi toteuttaa ne kaikkien villeimmät liikeideat ja perustaa korkean riskin, mutta suuren potentiaalin yhtiöitä. Koronatilannekin tuntuu täysin yhdentekevältä.

Näiden 10 minuuttia kestävien visioiden jälkeen yritin puuhastella jotakin fyysistä ja saada ajatukset pois kaikesta ahdistavasta. Koristelin itse suklaajoulukuusen!

Onneksi tilasin Fiksuruoka.fi:stä 3 kappaletta hintaan 1,50€ niin voin koristella toisen vielä hienommaksi, kun tämä oli vähän tällainen vasemmalla kädellä tehty. Kolmannen voin antaa jollekin kaverille synttärilahjan kylkiäisenä, jos synttärit osuisivat sopivasti vaikka kesä-heinäkuulle. En minä joulukuusia antaisi kliseisesti jouluna. Suklaastakaan en pidä. Halusin vain näpertää. Kuusen saa syödä seuraava kaverini, joka tulee luokseni kyläilemään. Itsellenihän kolme suklaakuusta pöydällä on kulinaristisesti yhtä houkutteleva, kuin Sodoman 120 päivää -päivällinen. ”En tahdo syödä enää riisiä!”

Ensin huvit sitten työ. Mutta nyt kun vietän töistä kesälomaa, yritän suorittaa jokusen yliopistokurssin etänä. Jos kurssityöt alkavat ahdistaa, pakenen eskapistisesti pleikkarin pariin. Arthurina voin vain seurata Dutchia tai mennä liukastelemaan hevosilla lumiseen vuoristoon.

Ja jos Terveystalolta yritetään soittaa niin minä en edes jaksa vastata. Olen sanonut jo ainakin 27 kertaa, että en edelleenkään halua niitä mielialalääkkeitä. Uskokaa pois, kyllä tämä tästä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png