Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka nauttivat sairaalloisesti abstraktien ja vähemmän abstraktien käsitteiden pyörittelystä, uusien ilmiöiden havainnoimisesta ääneen ja kaikesta verbaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa osapuolet löytävät onnistuneesti yhteisen kielen kuvaillessaan asioita, joille ei ole vielä keksitty sisältöä tiivistävää terminologiaa. Kuten mainitsin Sosiaalisuudesta–tekstissäni, yhteiset käsitteet helpottavat ihmisten välistä kommunikointia. Silti tuskastun suunnattomasti, kun minua painostetaan nimeämään suhteitani muihin ihmisiin. Siitä seuraa liian usein vääriä oletuksia ja informaatiokatoa.
Olen ollut lapsesta asti varsin tyytyväinen ihmissuhteisiini. Tietysti yksittäisissä suhteissa on joskus ongelmia ja välillä tulee tutustuttua ihmisiin, joista haluaakin hetimmiten eroon. Mutta kokonaisuudessaan minulla on aina ollut toimivia, läheisiä ihmissuhteita ja minun on ollut helppo verkostoitua erilaisiin sosiaalisiin ympäristöihin. Kaikkiin potentiaalisiinkaan ihmissuhteisiin ei tietenkään voi aina panostaa niin paljon kuin haluaisi, koska aika on rajallinen resurssi. Jonkun kanssa vietetty aika on toisen kanssa vietetystä pois. Viihdyn myös liian hyvin itsekseni, joten en jaksa ihan joka päivä… tai joka viikko tavata ihmisiä sosialisoinnin merkeissä.
Synnyin kuopuksena perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä, isosisko ja 2 isoveljeä. Iso perhe tuo itsessään vaihtelua kotioloihin, sillä on mahdollista valita, kenen kanssa milloinkin viettää aikaa. Päiväkoti- ja ala-asteikäisenä oli helppo tutustua muihin, sillä lapset oli kasvatettu olemaan ”kaikkien kavereita” ja pyytämään leikkeihin yksinäisetkin vaeltajat. Synttärikemuissa oli trendikästä olla mahdollisimman paljon vieraita ja vastavuoroisuus oli käsin kosketeltavissa: ”Jos sinä kutsut minut synttäreillesi, niin minäkin kutsun sinut omiini. Toivottavasti sinun synttärisi ovat McDonaldsissa, koska mitäpä muutakaan 7-vuotiaat janoaisivat, kuin pallomeriä ja roskaruokaa!!!” Myös läheisiä ystävyyssuhteita syntyi tyttöjen bestis-kulttuurin ansiosta.
Yläasteaika oli kylläkin aivan perseestä. Kaikilla oli murrosikä ja jokainen luuli olevansa maailman keskipiste. Päivittäin joutui todistamaan kiusaamista ja muita ikäviä ilmiöitä. Tytöillä oli keskenään samanlaiset vaatteet ja pojilla oli keskenään samat urheiluharrastukset. Kaveriporukat muotoutuivat yhteisten aktiviteettien tai harrastusten perusteella: oli niitä, jotka kävivät partiossa tai pelasivat futista, sekä niitä, jotka hengasivat iltaisin samalla pikaruokalan ulkoterassilla. Minä huomasin tuolloin, että en juurikaan viihtynyt missään ryhmäkulttuurissa. Yksittäisistä ihmisistä kyllä pidin. Ja kävinhän minä 4-5 kertaa viikossa tanssitreeneissä, jossa oli tavallaan pakko sosialisoida vaikkakin olisin halunnut keskittyä lähinnä vain tanssimiseen. Hieman kyllä kadehdin niitä, jotka olivat ala-asteella heppatyttöjä. Heillä tuntui olevan oma kultti, joka rakentui erilaisille hevosleikeille, tarrakirjoille ja jossain kaukana metsän keskellä sijaitseville talleille. Vielä aikuisenakin kyselen muutamalta ex-heppatyttö -kaveriltani, että millaisia olivat nuo mystiset ajat. Miltähän tuntui ala-asteen välitunnilla tehdä hyppynaruista suitset toisen tytön käsien ympärille ja ”laukata” yhdessä pihan ympäri?
Aikuisena minun on ollut helppo tunnistaa nopeasti ja intuitiivisesti jyvät akanoista. En siis tarkoita, että erottelisin ihmisiä sen mukaan, ovatko he hyviä tyyppejä vai paskoja tyyppejä, vaan sen mukaan kenen seurassa viihdyn. Usein jo ensitapaamisen intensiteetti antaa pätevän indikaattorin orastavan suhteen potentiaalista. Ihmisen luonne tai yksittäiset ominaispiirteet eivät omalla kohdallani juurikaan kerro tulevan suhteen laadusta, vaan se puhdas, kahdenkeskinen vuorovaikutus. Minun on hyvin helppo syventää suhteitani ihmisiin, joiden kanssa saavutan avoimen keskusteluyhteyden. Tarkoitan sitä, että osapuolten on helppo puhua rehellisesti ja lennokkaasti ajatuksistaan ja tuntemuksistaan pelkäämättä toisen reaktiota, syyllistämistä tai vähättelyä. Tietysti myös luottamus ja molemminpuolinen arvostus ovat perusedellytyksiä lähes missä tahansa ihmissuhteessa. Arvostan myös viihdyttäviä ihmisiä: hauskat tai millä tahansa muulla tavalla inspiroivat ihmiset ovat aina tervetulleita seuraani. Jos nämä kriteerit täyttyvät, minä tarjoan teet ja dippivihannekset heti kun molempien kalenterista löytyy yhteinen aukko!
Monet kokevat kuitenkin haastavimmiksi ja kimuranteimmiksi seksuaalis-romanttiset markkinat. Minulle ne ovat aina puhdasta bonusta, sillä itseriittoisena ja tyydyttävän sosiaalisen verkoston omaavana ihmisenä luotan siihen, että kyseiset suhteet muodostuvat itsestään silloin, kun potentiaalisia henkilöitä osuu kohdalle. 16-22 -vuotiaana olin kova tyttö seurustelemaan. En muista olleeni tuolla aikavälillä yli kolmea kuukautta kerrallaan sinkkuna. Poikaystäviä taisi olla yhteensä noin 10. Joidenkin kanssa viihdyin yli vuoden ja joidenkin kanssa vain sen parin kuukauden alkuhuuman ajan. Kaikkien kanssa erottiin ennemmin tai myöhemmin, mutta joidenkin kanssa ihmissuhde on jatkunut ystävyyden ja yhteydenpidon merkeissä vielä tähänkin päivään asti. Terkkuja kaikille, jotka tunnistavat tästä itsensä!
Sitten yhtäkkiä parisuhteet alkoivat tuntua kovin työläiltä. Mitä vanhemmaksi ja elämääni tyytyväisemmäksi tulin, sitä vastahakoisemmin halusin sitoutua suhteisiin, jotka rajoittivat ajankäyttöäni tai muuta elämääni. Minulle kehittyi vähitellen nyrkkisääntö, jolla mittasin suhteiden toimivuutta: mitä vähemmän osapuolet joutuvat tekemään suuria tai vastahakoisia kompromisseja elämässään suhteen takia, sitä paremmat edellytykset osapuolilla on olla onnellisia tai tyytyväisiä suhteeseen. Monessa suhteessa olin kokenut ongelmalliseksi, että toinen osapuoli vaati minulta huomiota tai yhdessäoloa enemmän kuin kykenin tarjoamaan. Tapasin myös äärimmäisen harvoin miehiä, jotka koin sekä fyysisesti puoleensavetäviksi että joiden kanssa olisin saavuttanut aiemmin mainitun avoimen keskusteluyhteyden. Parisuhteessa minulle on tärkeää, että samat kriteerit täyttyvät, joita vaadin muiltakin läheisiltä ihmissuhteiltani. Ja kaikissa seksuaalista kanssakäymistä sisältävissä suhteissani peräänkuulutan, että seksuaalisen vuorovaikutuksen on oltava toimivaa. Jos osapuolten välillä ei ole intohimoa ja fyysistä vetovoimaa, niin en myöskään koe motivoivaksi sitoutua tai priorisoida ”epätyydyttävää” suhdetta oman hyvinvointini kustannuksella, vaikka muut elementit olisivatkin kohdillaan. Silloin voi olla ihan hyvä kokeilla muita vaihtoehtoja tai jatkaa kavereina elämässä eteenpäin.
Nyt 8 vuotta hyvin epämääräisiä miessuhteita harrastaneena olen ollut varsin tyytyväinen arkeeni ja sosiaaliseen elämääni. Olen saattanut tapailla joitakin miehiä toimivasti vuoden tai pari, ilman että se on vaatinut yksiavioista sitoutumista tai säännöllistä, jokapäiväistä ajanviettoa. Osan kanssa tuli vietettyä aikaa opiskelupiireissä muutenkin, ja osan kanssa aktiviteetit jäivät paljon suppeammiksi tai ajoittuivat pääosin viikonlopuille. Näitä suhteita yhdisti kuitenkin se, että ne olivat molemmille osapuolille merkityksellisiä ja niissä oli selvät sävelet, mitä molemmat toivoivat tai eivät toivoneet suhteelta. Molemminpuolinen arvostus takasi sen, että suhteissa ei ollut hyväksikäyttöä tai osapuolet eivät halunneet tuottaa toisilleen kärsimystä. Kutsuin näitä miehiä leikkimielisesti ”rattopojiksi”. Se oli heille ok, sillä he tiesivät, että arvostin heidän persoonassaan monia muitakin piirteitä kuin pelkkiä fyysisiä ominaisuuksia. Joskus toin heille materiaalisia ”tuliaisia”, kuten suklaapatukoita töistä, ja he olivat usein minua jokusen vuoden nuorempia. Minusta tuli puuma jo 22-vuotiaana. Tässä viitekehyksessä heidänkin mielestään rattopoika-titteli oli ihan hauska ja stereotyyppisesti osuva. Ja vaikeintahan olisi ollut määritellä suhteita millä tahansa olemassa olevilla termeillä. Mikä tahansa termi tai määrittely olisi karsinut pois suhteen toimivuuden tai sen sisällön tuoman merkityksen osapuolilleen.
Muutaman kerran minua on yritetty painostaa parisuhteeseen. Joskus nuorempana taisin sortua vastaavaan menettelyyn itsekin. Olennaista kuitenkin on, että suhteen sisältö olisi tuskin muuttunut parisuhdestatuksesta huolimatta. Mihin sitä statusta sitten loppupeleissä tarvitsee? Onko se vain viesti muille, että he voivat sitten ajatella taistelujaskamaisella ajatusäänellä: ”No noi sit vissiin panee. Ja niillä on varmaan jonkinlaiset yhdessä sovitut säännöt, että mitä saa tehdä muiden kanssa ja mitä ei.” Mutta tempparitkin ovat todistaneet, että parisuhde ei takaa osapuolten olevan yksimielisiä säännöistä (tai rajoista), jos niistä on ylipäätään ollut puhetta. Usein parisuhteet sisältävät paljon ääneensanomattomia ennakko-oletuksia ja konservatiivisia käytänteitä. Avioliitossa homma luisuu jo byrokratian ja taloudellisten järjestelyjen puolelle. Yhteiskunta on vieläkin kiinni talvisodan aikaisissa suhdeinstituutioissa. Se on minusta aivan sairasta!
Digitalisaatio on mahdollistanut sen ilmiön, että kaikesta voidaan luoda gamification-sovellus. Parasta siinä on se, että työelämäkin on onnistuttu jossain määrin pelillistämään. Henkilökohtaisesti pidän siitä, että voin suorittaa yliopisto-opintoja ”pelaamalla” tai mennä töihin ”pelaamaan” ja minulle maksetaan siitä rahan tai opintopisteiden muodossa. Myös ihmissuhteet on pelillistetty. Tästä havainnollistava esimerkki on Tinder. Mutta kyseinen pelillistäminen ulottuu omasta mielestäni paljon deittisovelluksia pidemmälle. Koen hyvin harmillisena ajatusmallin, että ihmissuhteita mitataan niiden kestävyyden tai statuksen perusteella. Avioliitossa tai parisuhteessa eroa pidetään epäonnistumisen merkkinä ja siitä tunnetaan häpeää. Tämä on hyvin ahdasmielinen, mutta valitettavan yleinen rakenne, kuten monet muutkin yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet. Miten ihmissuhteessa voi ylipäätään epäonnistua? Eikö suhteen tarkoitus ole palvella sitä aikaa, jonka se kestää ja täyttää sen hetkisiä tarpeita? Jos pääsee irti huonosta suhteesta niin eikö silloin ole ennemminkin aihetta juhlaan? Minä muistelen menneitäkin ihmissuhteita lämmöllä tai pidän niitä vähintäänkin opettavaisina kokemuksina. Katumus tai häpeä ovat turhaa. Vaikka en enää hakeutuisi samanlaisiin suhteisiin tai samanlaisten ihmisten seuraan, ne ovat palvelleet ja olleet merkityksellisiä niissä elämänvaiheissa, kun ne ovat tapahtuneet. Minä luotan siihen, että Eevis 17v osasi tehdä oikeita valintoja sen hetkisestä elämäntilanteestaan ja kokemuspohjastaan käsin.
En minä ole silti millään tavalla parisuhdevastainen tai väheksy muita, jotka haluavat luokitella suhteensa. Toivon vilpittömästi, että jokainen löytää itselleen antoisia ja merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka lisäävät onnellisuuden astetta. Kyllä minäkin voisin elää yksiavioisessa parisuhteessa, jos löytäisin sopivan kumppanin. Vaatimukseni on vain se, että suhteen pitäisi tuoda elämääni lisäarvoa heikentämättä hyvinvointiani. Minulla on toki antoisia ihmissuhteita muutenkin. Luotan vanhojen suhteiden kestävän ja uusien muodostuvan ilman työläitä kompromisseja tai rajoitteita. Aikansa kannattaa käyttää juuri niihin suhteisiin, jotka ovat itselleen tärkeimpiä. Minä tunnistan itselleni mieluisat suhteet siitä, kun alan mielelläni joustaa introvertistä yksinolosta viettääkseni aikaa toisen kanssa tai alan ajoittain asettaa toisen tarpeita omien tarpeideni edelle, vaikka olen pääsääntöisesti hyvin itsekeskeinen ja itseriittoinen persoona. Joitakin ihmisiä arvostan ja pidän heistä niin paljon, että ei tunnu kompromissilta joustaa näistä perimmäisistä taipumuksistani.
Ihmissuhteilta ei mielestäni myöskään kannata vaatia enempää kuin ne luontevasti antavat. Minulla on kavereita, joiden kanssa viihdyn työ- ja opiskeluympäristössä, mutta se onkin se paras ympäristö ylläpitää niitä suhteita. Joidenkin kanssa tykkään käydä pelaamassa bilistä, mutta kokisin hyvin kiusalliseksi istua heidän kanssaan saunassa ilman mitään sen suurempaa agendaa. Sitten on niitä kavereita, joiden kanssa voin keskustella 10 tuntia putkeen sohvalla, mutta en välttämättä lähtisi heidän kanssaan baariin tanssimaan. Myös puheenaiheisiin voi päteä samanlaisia ”taipumuksia”. Joidenkin kanssa on ihan parasta puhua kompleksisista ihmissuhdekiemuroista ja toisten kanssa tieteestä ja politiikasta. Ideaalitapauksessa tietysti näistä kaikista. Mutta pointti: jokaisessa suhteessa vuorovaikutus muodostuu usein luonnostaan sellaiseksi, jossa osapuolet kokevat olevansa turvallisesti mukavuusalueellaan ja saavat silti suhteesta irti kaiken sen potentiaalin, mitä sillä on annettavana. Enempää ei kannata vaatia. Jos suhde ei tarjoa luonnostaan tätä antoisaa potentiaalia, ei siihen välttämättä kannata uhrata aikaansa ja vaivaansa. Vedessä riittää kaloja eli maapallolla on tässä vaiheessa koronaa yli 7 miljardia ihmistä. Monty Hallin ongelmakin todistaa sen, että joskus vaihtamalla paranee.
Suhteen kesto ei myöskään aina korreloi suhteen merkityksen kanssa. Joskus vastaan tulee lyhyitäkin kohtaamisia, jotka jäävät mieleen hyvinkin yksityiskohtaisina ja valokuvamaisina muistoina juurikin niiden merkityksen ansiosta. Nämä voivat olla tapaamisia työympäristössä, festarikohtaamisia tai ihan vaan ”yhden illan juttuja”. Tuo viimeisin ei ole tässäkään tapauksessa välttämättä osuva määritelmä. Vaikka kohtaaminen kestäisi vain yhden yön, sen merkitys voi ulottua ajallisesti paljon pidemmälle kuin monessa kuukauden tapailusuhteessa. Olen saanut lyhyistäkin kohtaamisista jälkikäteen paljon narratiivista hekumaa, joka aktivoituu muistojen kautta. Suhteet ovat niin suhteellisia.
Monet ihmissuhteet on tietysti helppo määritellä suhteen sisällöstä ja kontekstista riippumatta vain ”kavereiksi”. Mutta aina kun suhteeseen syntyy seksuaalisia sävyjä, niin suhteen osapuolet tai täysin ulkopuoliset alkavat tivaamaan, että ”Mikä tää teijän juttu on? Tapailetteko te vai aiotteko vaan jyystää ens viikonloppuna?” Minulle on ihan ookoo kertoa muille suhteideni sisällöstä ja niiden laadusta, mutta en useinkaan näe tarvetta statuspäivityksille. En myöskään halua, että ihmiset aliarvioivat omia tai toistensa suhteita niiden statuksen perusteella. Suhteen status ei kerro juurikaan suhteen todellisesta sisällöstä tai sen merkityksestä osapuolilleen. Suhteet myös muuntuvat statuksesta riippumatta. Elämä on dynaamista, jos joku ei ole vielä huomannut.