Kenen idea oli normatiivinen vuorokausirytmi?

Koronan ansiosta olen saanut masista vähän kuriin. Itsemurha-ajatuksia ei ole enää kovinkaan paljoa ollut eikä -suunnitelmia yhtään. Joinakin päivinä heräämisen yhteydessä on kyllä niin raskas olo, että saatan hetkittäin toivoa mieluummin olevani kuollut kuin elossa, mutta se menee jossain vaiheessa päivää ohi. Luulen kyllä, että suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut vuoden sisällä koetun ajanjakson myötä neutraalimmaksi.

Kuten olen aiemmissa teksteissäni sivunnut, olen kasvanut uskonnollisessa suvussa ja saanut kristillisen kasvatuksen. Koin elämäni ehkä pelottavimman vuoden, kun tiedostin 9-vuotiaana, että en usko Jumalaan. Usko vain puuttui, vaikka olisin halunnut uskoa ja päästä sen ansiosta myöhemmin taivaaseen. Jouduin kohtaamaan pelon helvettiin päätymisestä. En voinut kertoa asiasta saman ikäisille ystävilleni, sillä he eivät vaikuttaneet miettivän näitä asioita. Vanhemmilleni en tosiaankaan uskaltanut kertoa. Vietin hiljaisen mietiskelyn vuoden, jonka aikana onneksi päädyin lopputulemaan, että en usko helvettiinkään. Siinä välissä tuli vietettyä paljon unettomia, pelokkaita öitä.

Ala-asteen aikana aloin myös puhua neutraalimmin asioista, jotka luokkakaverini mielsivät jotenkin ”pahoiksi”. Tuolloin Steen Christensenin poliisimurhat olivat kova sana uutisissa. Kaikki haukkuivat Steeniä. En minäkään vielä tuolloin ymmärtänyt rikollisuutta enkä edes tiennyt kyseisen tapauksen taustoja, mutta taisin olla ensimmäinen luokallamme, joka ehdotti että ”Ehkäpä Steenillä oli jokin syy ampua ne poliisit.” En kylläkään tuon ikäisenä keksinyt kuin tasan kaksi vaihtoehtoista syytä, jotka olivat itsepuolustus tai raha. Muiden mielestä ei ollut mitään syytä, vaan Steen oli vain PAHA!

Minä aloin katsoa kauhuelokuvia jo 7-vuotiaana. Onneksi katsoin lähinnä vain hyviä kauhuklassikoita, sellaisia Hohto- ja Manaaja-tyyppisiä. Minua pelotti vain harvoin, koska ymmärsin elokuvien fiktiivisyyden. Katsoin myös raskaita draamoja ja scifiä, joiden ansiosta aloin pikkuhiljaa ottaa vastaan synkempiä ajatuksia todellisuudestakin. Sodat, maailmanlopun skenaariot ja globaalit talousongelmat eivät olleet kivoja asioita, mutta hyväksyin niiden olemassaolon ja kykenemättömyyteni vaikuttaa niihin. Olin kyllä noihin aikoihin myös täynnä toivoa valoisan tulevaisuuden puolesta, jossa minusta tulisi keksijä ja keksisin aikakoneen lisäksi myös erilaisia teleporttausvälineitä. Mutta matematiikkaluokalla ei sellaisia mietitty. Me pelasimme shakkia perjantaisin ja tuntien alussa ratkoimme niitä värikkäitä, pehmeitä Happy Cube -pulmakuutioita.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Yläasteella jotkut luokkamme tytöt sanoivat minua pessimistiksi. Minusta se oli virheellinen termi kyseisessä asiayhteydessä. Vaikka puhuin joskus vähän synkemmistä teemoista kuin vaatteista ja Frendeistä, mielestäni en asennoitunut asioihin kielteisesti ja pitänyt onnistumistodennäköisyyksiä pieninä. En osannut asiaa vielä tuolloin perustella, mutta tiesin, että jotain noissa väitteissä oli nyt pielessä. Tuolloin tein koulusta itselleni sellaisen hiljaisen mietiskelyn paikan, jollaisen Marty halusi tehdä autostaan Rustin Cohlelle heti alkuunsa.

Viime kuussa olin käymässä Turussa ja matkalla kaverini luokse otin mielestäni kauniita kuvia pilvisestä Halisten koskesta:

Sen jälkeen oli kiva syödä porukalla kaverien itse valmistamia susheja. Otin siitäkin kuvan, vaikka maku ei siten välitykään. Oli hyvvöö!

Mielestäni ei ole pessimismiä liittää melankoliaan kauneutta tai tarkastella synkkiä ilmiöitä realistisesta näkökulmasta. Varsinkaan jos näkee kaikissa tilanteissa ja kokemuksissa positiivistakin potentiaalia. Minusta on vain puhdasta realismia hyväksyä asioissa useita eri näkökulmia. Joskus mieliala ja tunteet vaihtelevat niiden mukana, joskus eivät. Se on minusta ihan tervettä.

Mutta tänään minusta tuntui vähän kummalliselta, ehkä jopa hieman epäterveeltä, kun herätessäni tajusin suhtautuvani kuolemaan positiivisemmin kuin töihin paluuseen koronan jälkeen. Meinasin jopa laittaa otsikoksi ”Kun töihin paluu pelottaa enemmän kuin kuolema”, mutta se olisi ollut vähän turhan dramaattinen. Pikemminkin kuolema nyt vain pelottaa vähemmän kuin töihin paluu.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minä olen aina tykännyt käydä töissä. Olen valinnut itselleni työpaikkoja, joissa työkavereina on vain hyviä tyyppejä ja esimies on oikeudenmukainen. Työn sisällön puolesta tärkein kriteerini on, että se on vaihtelevaa. Ja koska arvostan vapaa-aikaa, haluan vapauksia työskennellä osa-aikaisesti ja joustavasti. Plussaa on se, jos saan työajalla opiskella tai katsella elokuvia samalla kun palkka juoksee. Joissakin töissä suoriteperusteinen palkkaus on myös mahdollistanut sen, että töihin ei ole tarvinnut tuhlata yhtään sen enempää aikaa, kuin vain tehokkaat pari tuntia päivässä. Usein olen myös ollut hyvä työssäni ja osoittanut vapaaehtoista kansalaisaktiivisuutta, joiden ansiosta olen saanut vastuullisempia tehtäviä ja palkankorotuksia. Minulla ei siis ole juurikaan valittamista työhistoriassani eikä varsinkaan nykyisessä työpaikassani.

Nyt minua kuitenkin inhottaa mennä töihin ihmisten ilmoille. Juuri kun olen saanut irtautua PTSD-traumoistani ja oireilu on helpottanut, pitäisi taas ottaa se riski, että ihmiset alkavat muistuttaa niistä kokemuksista ja oireilu palaa. Töissä on lisäksi hyvin raskasta ylläpitää useita sosiaalisia rooleja. Työkavereiden kanssa voin olla oma autenttinen itseni, mutta asiakkaiden parissa tilanne on haastavampi. Minun pitää jossain määrin ylläpitää edustavaa ja muiden tarpeisiin mukautuvaa roolia. Joskus on haastavaa ilmaista itseään varauksettomasti, jos asiakas näkee minussa ensisijaisesti vain julkisuuskuvani. Tällöin joudun pallottelemaan kolmessa eri roolissa, jotka ovat oma identiteettini, työroolini sekä julkisuuskuvani.

BB:n jälkeen olen välillä harkinnut vaihtavani töihin, joissa ei tarvitsisi harrastaa sosiaalista kanssakäymistä, mutta joiden sisältö olisi silti tarpeeksi mielekästä tai vaihtelevaa. Oikeastaan olen etsinyt sellaisia töitä koko ikäni, mutta vastaan tulee toinen pulma: minulla on DSPD-diagnoosi, jonka nojalla en saa tehdä töitä normatiiviseen toimistoaikaan. Välillä olen salaa yrittänyt, mutta hyvin traagisin seurauksin. Kyllä minulle on ollut viimeiset 5 vuotta aivan päivänselvää, että tulen tekemään loppuelämäni iltatöitä, yötöitä tai töitä, joissa saan itse määritellä työaikani.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Lukion jälkeen pidin välivuosia ja menin 18-vuotiaana töihin myyntifirmaan, jossa minusta tehtiin vuoropäällikkö viikon työssäolon jälkeen. Työajat olivat maanantaista perjantaihin kello 9-17. Noihin aikoihin minulla alkoi ilmetä satunnaisia migreenikohtauksia. Unirytmikin meni ihan vinksalleen. Menin nukkumaan heti töiden jälkeen ja valvoin aamuun asti, kunnes lähdin taas töihin. Harmitti ottaa loparit, mutta jossain vaiheessa siirryin hyvinvointini johdattelemana ilta- ja yötöihin. Työskentelin opintojen ohessa Makuunissa leffoja katsellen ja yöt vietin puhelinpäivystyksen parissa. Välillä tein myös määräaikaisia projektihommia ja vaihtelevan sisältöisiä kesätöitä. Viikonloppuöisin työskentelin esitanssijana, shottityttönä tai esiintyvissä tanssiryhmissä. Jossain välissä päätin karsia töideni määrää ja tein osa-aikaisten iltatöiden lisäksi vain satunnaisia tunteja viikossa tanssinopettajana.

Päätin kuitenkin taas yrittää ”normatiivisia” työaikoja kun minulle tarjottiin kesäksi 2015 töitä yliopistolla. Työt olivat sisällöltään ihan mukiinmeneviä, mutta eivät niin mukiinmeneviä, että se olisi ollut työaikojen aiheuttamien terveyshaittojen arvoista. Aloin nukahdella töissä tietokoneen ääressä viimeistään puoliltapäivin. Iltaisin töiden jälkeen migreenikohtaukset tihenivät, vaikka luulin niiden loppuneen siihen, kun vaihdoin estrogeeniset ehkäisyrenkaat progesteronisiin minipillereihin (ks. video Seksistä ja älykkyydestä). Sinnittelin töissä kuitenkin kesän loppuun, jonka jälkeen siirryin RAY:lle tekemään töitä itselleni sopivampiin työaikoihin.

Työhöntulotarkastuksessa minulta kysyttiin paljon DSPS/DSPD-diagnoosistani. Minä kerroin, että unirytmini on ollut lapsesta asti voimakkaasti viivästynyt ja diagnoosin tehnyt lääkäri epäili biologisen vuorokauteni myös olevan pidempi kuin 24 tuntia. Työelämään siirtyessäni 18-vuotiaana, rytmiä yritettiin muuttaa melatoniinin ja kirkasvalolampun avulla, mutta se heilahti aina takaisin yöpainotteiseksi ennemmin tai myöhemmin. Siirtoyrityksistä aiheutui mielestäni vain turhaa vaivaa, stressiä ja aikaerorasitusta. Työterveyslääkäri sanoi, että hän laittaa työnantajalleni kiellon, että minua ei saa käskeä töihin liian aikaisin, paitsi jos omalla luvallani haluan tehdä joskus jonkin satunnaisen aamuvuoron.

Kun sain toteuttaa itselleni normaalia rytmiä, unenlaatuni parani heti enkä tarvinnut määrällisesti niin paljoa unta. Minulla oli virkeä ja hyvä olo. Migreenikohtauksia minulla ei ole ollut sen jälkeen kuin ehkä kerran kuukaudessa. Opintoni ja työtahtini tehostuivat. Myös muut unihäiriöt hävisivät täysin, kuten unihalvaukset ja painajaiset, joista kärsin aiemmin harvoin, mutta säännöllisesti. Koko elämäni suurin terveyshaitta oli ollut se, että nuoruudessani minun ei ollut mahdollista toteuttaa tätä rytmiä. Enää en edes yritä taistella sitä vastaan. Lisäksi pidän vireysrytmistäni, sillä öisin on mukavan rauhallista tehdä niin kutsuttuja omia juttuja.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Nykyään myös muu maailma on alkanut elää ympärivuorokautista elämää. Toista se oli vielä 10 vuotta sitten, kun Turussa ei ollut edes 24/7-ruokakauppoja. Nyt niitä on jo Jyväskylässäkin, vaikka siellä kylläkään julkinen liikenne ei kulje enää klo 23 jälkeen. Askeettista. Työajatkin joustavat jo vähän paremmin, vaikka niissäkin olisi vielä parantamisen varaa. Toivottavasti koronan ansiosta saamme jatkossakin lisää joustavia työaikoja ja etätyömahdollisuuksia. Minä olen aina halveksinut virkamiesten suosimaa toimistoaikaa. Mahdollisten päivätöiden lisäksi oli yövuorojenkin jälkeen raskasta laittaa herätyskello soimaan 15.30, jotta ehti soittaa verotoimistot ja vakuutusasiat läpi. Minä en haluaisi käyttää herätystä lainkaan. Olen asettanut herätysääneksi Cymanden Bra-biisin, jotta voin herätä kannustavaan kertosäkeeseen. Mutta jos minulla on kahtena peräkkäisenä päivänä herätys soimassa, alan jo herätessäni vihata valitsemiani hyviä biisejä. Ei niitä pysty sitten enää kuuntelemaan missään muussa yhteydessä. Ikinä. Herätysääneen herääminen on tutkitusti yksi ihmisten stressaavimpia arkirutiineja. Kova stressipiikki heti aamusta, jonka jälkeen pitäisi aloittaa päivä positiivisella energialla. Harhaista, ma sanon.

Aina silloin tällöin tulee luettua väitteitä, joiden mukaan yöihmiset olisivat keskiarvoistettuna massana älykkäämpiä ja luovempia kuin päiväihmiset, mutta heillä on myös huomattavasti enemmän erinäisiä sairauksia ja lyhyempi elinajanodote. Kuuntelin tässä kesän aikana jonkin podcastin (olisiko ollut Tiedeykkönen?), jossa tutkija sanoi, että kaikista myyteistä huolimatta yöihmisillä ei ole mitään persoonaan tai terveyteen liittyviä vahvuuksia verrattuna päiväihmisiin. Ainoa syy, miksi yöihmiset ovat ylipäätään lisääntyneet ja selvinneet yhteiskunnassa on se, että muinaisina aikoina he pystyivät hoitamaan öisiä vahtivuoroja ja herättämään muut uhkatilanteen sattuessa. Heillä on tilastollisesti enemmän tiettyjä fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia eikä todistetusti mitään terveydellistä etua. Näyttäisi siis siltä, että yöihmisenä eläminen on lähtökohtaisesti kuin nopeampi naula arkkuun. Silloinkin kun minä sain diagnoosini, minulle sanottiin, että sirkadiaaniseen rytmiin liittyvät ”häiriöt” ovat alidiagnosoituja, koska ne sekoitetaan usein masennukseen ja muihin diagnooseihin. Yksi syy on myös se, että normeista poikkeavan rytmin omaavilla on suuremmat itsemurhariskit jo teini-iästä lähtien eivätkä he edes ehdi hakeutua lääkärin juttusille.

Yöihmisten fyysisten ja psyykkisten sairauksien tai oireiden painavimpana syynä pidetään kuitenkin heidän sopeutumattomuuttaan yhteiskunnan vuorokausirytmiin eikä niinkään muita geneettisiä taipumuksia. Unihäiriöt, yksinäisyys ja arjen näkyvät rajoitteet johtavat herkästi metaboliaan ja mielialahäiriöihin liitettäviin oireisiin. Viime vuonna olin koehenkilönä eräällä stressinhallintakurssilla, jossa tapaamiset painottuivat luentoihin. Siellä sanottiin ilta- ja yövirkkujen määräksi noin 20% väestöstä. Kurssilla neuvottiin havainnoimaan ja hallitsemaan omaa vireystilaansa vuorokausirytminsä mukaisesti. Ilta- tai yövirkulle aamupainotteinen työrytmi on kiistaton stressitekijä, johon keho tuskin ikinä sopeutuu. Minäkin olen huomannut stressin suorastaan kadonneen heti kun olen päässyt työskentelemään oman vuorokausirytmini mukaisiin aikoihin. Tästä voisi päätellä, että näiden 20%:n valtaosasta poikkeava vuorokausirytmi ei ole sairaus, vaan yhteiskunta ei anna tälle osalle väestöstä mahdollisuuksia elää luonnollisten taipumustensa mukaisesti.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Sitäkin olen miettinyt, miksi kaikissa kerrostaloyhtiöissä hiljaisuus tulee aina 22-23 aikoihin. Minä haluaisin muuttaa taloyhtiöön, jossa hiljaisuus olisi klo 4-12 välillä. Eikö kaupunkeihin voisi järjestää edes muutamia erilaisia hiljaisuusaikoja noudattavia asuntoja? Minä kyllä nukun sikeästi millaisessa melussa tahansa ja tähän ikään mennessä olen tottunut suorittamaan opintojani ja ajatustyötä vaativia asioita öisin kun on hiljaista. Mutta varsinkin joskus nuorempana minulla oli ongelmia, kun tiheästä työtahdista johtuen en ehtinyt siivota kuin öisin. Siksi imurointi oli joskus rästissä useamman viikon. Kun kävin öisin esitanssikeikkojen jälkeen suihkussa, naapurini valitti minulle että hänen makuuhuoneensa oli kylpyhuoneeni seinän toisella puolella ja hän heräsi aina saippuan putoamiseen. Kerran hän käski minun tulla hänen asuntoonsa katsomaan hänen makuuhuoneensa sijaintia, vaikka en sitä kohtaan mitään epäilyksiä ollut osoittanutkaan. Siinä sitten yhdessä tuijotettiin 5 minuuttia sitä valkoista seinää. Kiusallista.

Vuorokausirytmini aiheuttaa myös muille kiusallisia tilanteita. Kerran asustelin pienessä yksiössä Kalliossa ja huoltomies tuli tekemään patteritarkastuksen kello 13 aikaan. Olin vielä mahallani alasti nukkumassa ja kämppäkin oli siivoamatta. Kuin suoraan Grey Gardensista. Minä en edes vaivautunut kääntämään kylkeäni tai avaamaan silmiäni, kun luotin siihen, että tarkastaja lähtee pian pois ja voin jatkaa uniani. Tarkastaja saapui kämppääni iloisesti kengät jalassa jumppamattoni päällä astellen, toivottaen huomenet jollain pohjalaisella murteella. Lähtiessään hänellä oli hyvin alakuloinen ja pahoitteleva äänensävy: ”Anteeksi, että häiritsin…” Hän varmaankin luuli, että minä olen masentuneena vain nukkunut vuorokauden ympäri viimeiset 2 kuukautta. Tosiasiassa minä halusin vain vielä nukkua hetken ennen 14.30 alkavaa työvuoroani.

Toinen mieleenpainuva huoltomieskäynti tapahtui nykyisessä kämpässäni vapun jälkeen. Minulla oli ollut jokunen vieras käymässä ja vierailun aikana huomasimme, että vessanpönttöni oli mennyt hieman tukkoon. Ajattelin käydä kaupasta ostamassa viemärinavaajaa, mutta yksi kaveri sanoi, että hänellä kyseiset aineet syövyttivät putkistot ihan pilalle. Tein sähköisen ilmoituksen huoltoyhtiöön ja odotin viikonlopun yli. Maanantaina pönttö oli aivan tukossa ja likaista vettä oli alkanut vessan vetämisen yhteydessä valua tiivisteiden ohi pöntön takaosasta lattialle. Soitin huoltoyhtiöön, että voisiko joku tulla avaamaan pöntön, kun en jaksaisi joka käytön jälkeen pestä lattioita. Huoltomies tuli avaamaan pöntön pumpulla ja tarjoutui vieläpä kiltisti suihkuttamaan vessan lattiat lähtiessään. Minä kiitin ja sanoin, että kyllä minä voin siivota jäljet itse. Paskaa oli kuitenkin lentänyt lattian lisäksi myös seinille. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa muistoksi tuosta sodomamaisesta rekvisiitasta. Se oli aikamoinen näky.

Sovimme huoltomiehen kanssa, että hän tulee seuraavana päivänä laittamaan pönttöön vielä uudet tiivisteet. Minulle oli tulossa samana päivänä dokumenttikuvaajia kuvaamaan ”arkeani”, joten en halunnut tällaisen once in a lifetime -kokemuksen vievän liikaa huomiota pois papukaijoistani. Pyysin, jos huoltomies voisi tulla laittamaan tiivisteet heti aamusta, kun hän aloittaa työvuoronsa klo 7-8 aikoihin. Sanoin, että jos vain sopii, niin olisin itse vielä tuolloin nukkumassa, joten hän voisi tulla yleisavaimella ja hipsiä hiljaa suoraan vessaan. Lupasin laittaa papukaijojenkin häkin oven poikkeuksellisesti kiinni, etteivät ne häiritsisi työntekoa. Tämä oli huoltomiehelle ok. Aamulla hän kuitenkin soitti ovikelloa kahdesti ennen yleisavaimen käyttöä. Sisään tullessaan hän vielä huusi: ”Kontulan huollosta!!!” En tiedä, jäikö keskustelustamme jokin kohta epäselväksi vai kuuluuko kyseinen käytäntö työnantajien ohjeistukseen. Niin no, eihän sitä ikinä voi tietää, mitä raiskaajia aamu 7 oven takana kolkuttelee niin ehkä huoltomies vain halusi varmistaa, että kukaan ei juokse alastomana makuuhuoneesta Uzi kädessä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Mutta takaisin aiheeseen. Minä olen aina tykännyt käydä töissä. Minä olisin myös pitänyt koulunkäynnistä, jos se olisi ajoittunut inhimillisempiin vuorokaudenaikoihin. Minä olisin saanut myös varmasti itselleni sopivamman kasvatuksen, jos vanhemmillani olisi ollut enemmän tietoa erilaisten vuorokausirytmien olemassaolosta silloin, kun minä olin lapsi. Ilman normatiivisen vuorokausirytmin vaatimuksia olisin varmasti lintsannut vähemmän koulusta. Minun ei olisi tarvinnut katsoa 10-vuotiaana salaa peiton alla, pimeässä huoneessa Twin Peaksiä minimivolyymillä ja laittaa telkkaria standby-tilaan aina kun oven takaa kuului askeleita. Olisin, BB:tä lukuunottamatta, säästynyt aikaisten herätysten ja univajeen aiheuttamilta migreenikohtauksilta aikuisiälläkin. Enkä tiedä, olisinko jatkanut opintojani tilastotieteessä, jos senkään alan työt eivät olisi niin toimistoaikapainotteisia. Kauppatieteissä työkenttä on monipuolisempi, joten joustavampia työrytmejä on edes hieman enemmän. Mutta minä olisin valmis tekemään duunarihommiakin vaikka loppuikäni, kunhan en enää ikinä joudu tinkimään hyvinvoinnistani aamutöiden kustannuksella.

On se ikävää, kun työmarkkinoita ei muovata vastaamaan motivoituneiden ja pätevien työntekijöiden tarpeita, vaan vanhoista jäykistä käytännöistä pidetään väkisin kiinni tehokkuuden ja merkittävän väestöryhmän hyvinvoinnin kustannuksella. Minä viihdyn töissä enkä ole halunnut päätyä sossupummiksi tai varhaiseläkkeelle. Tämän vuoksi minun on ollut pakko sulkea joitakin ovia työmarkkinoilla ja sopeutua työympäristöihin, joita ilta- ja yövirkuille sattuu olemaan tarjolla. Elän kyllä suuressa toivossa, että maailma on tältä osin menossa parempaan suuntaan ja ehkäpä koronakin vauhdittaa kyseistä kehityskaarta. Sitä odotellessa; aion parin viikon päästä palata töihin, joita pelkään tällä hetkellä enemmän kuin kuolemaa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png