Yleinen

Tunteista turhin ja tuskallisin

Minun piti aloittaa blogin kirjoittaminen jo 2018, muuttaessani Jyväskylään. Tuntui hyvältä ajatukselta ikuistaa ajatuksiaan mustana valkoiselle, jotta kauempana asuvat kaverini voisivat seurata kuulumisiani lähes reaaliajassa. Sitten kun tulisin käymään Turussa, voisimme skipata kaikki konkreettisten tapahtumien referoinnit eikä minun tarvitsisi epäillä, olinko unohtanut kertoa jotakin olennaista. Kun paskasta joukkoliikenteestä, paskasta huoltosuhteesta ja paskasta 90-luvulle jymähtäneestä työkulttuurista olisi avauduttu jo kirjallisesti, voisi kasvotusten siirtyä suoraan ASIAAN, eli abstraktimpiin pohdintoihin.

No en minä sitten jaksanut sitä blogia kirjoitella, kun suoritin kyseisenä vuonna 120 opintopistettä. Ei se opiskelu vienyt kuin 6 tuntia viikossa, mutta siihen päälle otin vastaan ylioppilaskunnan kulttuurivaliokunnan puheenjohtajan paikan ja piti ajoittain käydä Turussa ja Helsingissä etsimässä rattopoikia, kun Jyväskylästä ei löytynyt sopivia ehdokkaita. Lähinnä siksi, että monet paikalliset olivat muuttaneet Jyväskylään sellaisilta murrealueilta, että minä en vielä vuoden lopussakaan saanut kielimuuria kaatumaan. En saanut sitä kaipaamaani avointa keskusteluyhteyttä muodostettua kuin muutamien uusien tuttavuuksien kanssa.

Tai mitä tässä kiertelemään: minä olen sosiaalisesti hyvin aloitekyvytön enkä minä juurikaan lähesty ihmisiä, jos minulla ei ole siihen mitään erityistä agendaa (ks. Sosiaalisuudesta). Tähän asti olen päässyt pitkälle vain sen ansiosta, että mukavat ja ennakkoluulottomat ihmiset ovat hakeutuneet minun luokseni. Ulkonäköni ja olemukseni ovat toimineet tehokkaasti kuin värikkäät perhosen siivet: vetäneet puoleensa lajitovereita ja karkottaneet epäsopivia saalistajia. Näitä aloitekykyisiä lajitovereita olen kylläkin kohdannut paljon enemmän Turussa ja Helsingissä kuin Jyviksessä.

Vasta pari kuukautta sitten, COVID-19 ansiosta, minulla sitten vihdoin oli aikaa ja ennen kaikkea energiaa alkaa raapustella tietokoneella kaikenlaista shittiä sheetille. Ensin kirjoittaminen tuntui hitaalta ja työläältä. En ollut yli 10 vuoteen kirjoittanut mitään muuta kuin tieteellisiä esseitä ja emojitäyteisiä viestejä Telegrammissa. Tekstini tuntui sekavalta ja olin epävarma, johtaisiko se lukijan näkökulmasta jatkuviin väärinkäsityksiin. En tunnistanut omaa tyyliäni eivätkä tekstit olleet omaan silmääni koherentteja. En saanut pitkiinkään teksteihin sisällytettyä kaikkia haluamiani asioita, ja toisaalta en myöskään saanut avattua niitä finaalikarsinnasta jäljelle jääneitä ajatuksia tarpeeksi havainnollistavasti. Noin niin kuin omasta mielestä.

Pakkaa sekoitti vielä se, että halusin yhdistää teksteihin teknisesti erilaista materiaalia, joka assosioituisi tekstin sisältöön, mutta antaisi mahdollisuuden monikanavaisempaan ilmaisuun. Kuvista en paljoa perusta, mutta videoiden kautta pystyin tuomaan esille toisenlaisia tunnesävyjä ja sain itsekin vaihtelua kirjoittamisen vastapainoksi. Mutta videot olivat omaan silmääni hyvin noloja kaikilla objektiivisilla mittareilla. Usein kuvanlaatu oli heikko eikä minulla ole graafisia kykyjä leikkaamiseen, tehosteisiin tai tyylikkääseen estetiikkaan. Omasta presenssistäni videoissa suorastaan huokuu, miten olematon panokseni niihin on. Ne ovat jäsentelemättömiä ja niiden sisältö on hyvin suppeasti suunniteltu. Jos ne eivät ole kelvollisia ”kerralla purkkiin”-metodilla niin en ole motivoitunut kuvaamaan uudestaan, vaan julkaisen kelvottoman version ja alan pelata pleikkaa.

Sitten oli vielä sivuston grafiikat. Halusin etusivulle ”kivat” kuvat itsestäni, mutta taustalle sellaiset grafiikat, että lukijat näkevät minun olevan tarpeeksi ei-tosissani. Jotain kitchsiä, mutta identifioivaa. Ensin halusin yhdistää erilaisia esteettisiä kaavoja (Eulerin identiteettiä ja sen semmoisia) tanssiestetiikkaan, mutta pelkäsin sen vääristävän blogia tai minua liian turhamaiseksi ja elitistiseksi. Suttuiset normaalijakaumat korostivat symboliikallaan paremmin poikkeavia havaintoja, mutta niidenkin pelkäsin aiheuttavan väärinkäsityksiä, tyyliin ”Hei, meidän piti tehdä koulussa ryhmätyö tilastollisista käsitteistä ja jakaumista. Sivustosi on harhaanjohtava, sillä opettajamme antoi hylätyn. Demokratialla ja Itä-Helsingillä ei ole mitään tekemistä tilastoyksiköiden ja Gaussin käyrän kanssa!”

Lopulta kyynistyin ja päätin luovuttaa. Lyhyen harkinnan jälkeen totesin, että en minä voi paapoa ja aliarvioida lukijoita. Joskus sen on pakko olla myös vastaanottajan vastuulla, mitä hän tekee ja tulkitsee. Minä en kykene täysin ennakoimaan omaa vaikutustani muiden ajatteluun enkä voi ottaa vastuuta kaikista seurauksista. Täten minun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä materiaalistani, jonka lukijakuntaa en voi valita tai hallita. Blogin on tarkoitus sisältää juuri sellaista materiaalia, jota itse haluan tuottaa ja olisi suorastaan ennakkoluuloista pyrkiä tekemään siitä muiden odotuksia vastaavaa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Ensimmäisiä kirjoituksia hioin liian pitkään ja hartaasti, mutta lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että alkuperäiset, hiomattomat versiot olisivat olleet itselleni ominaisempia ja sisällöllisesti johdonmukaisempia. Sen jälkeen olen kirjoittanut intuitiivista tajunnanvirtaa, jota en juurikaan muokkaa. Lisäksi kirjoitan vain virkeässä ja inspiroituneessa mielentilassa. Videoihin kuvaan useimmiten kirjoittamisen jälkeisiä ajatuksia. Nyt parin kuukauden jälkeen olen yhä aika lailla samaa mieltä teksteistäni ja videoistani kuin alussakin. Ratkaisevana erona on kuitenkin se, että yllä mainitut kriteerit alkoivat nopeasti tuntua äärimmäisen vähäpätöisiltä. Huomasin jo parin tekstin jälkeen materiaalini täyttävän paljon sellaisiakin tarpeita, joita en osannut tietoisesti etukäteen tavoitella:

  • Voin harjoitella ja kehittyä kirjoittamisessa. Minun ei tarvitse ottaa painetta sen teknisestä arvioinnista, joka olisi ominaista opiskeluympäristössä.
  • Tekninen laatu ei ole muutenkaan itselleni tärkeää. Haluan vain tuoda näkyviin ajatuksia, jotka muuten jäisivät helposti ilmaisematta.
  • Minä voin ilmaista itseäni niin kuin itse haluan. Minun ei tarvitse vakuuttaa ketään. Tunnen oloni hyväksi, kun saan olla autenttinen ja omalle identiteetilleni uskollinen.
  • Minun ei tarvitse noudattaa muiden neuvoja tai heidän hyväksi havaitsemiaan keinoja. Heidän motiivinsa ja heille ominaisimmat ilmaisutavat poikkeavat omistani.
  • Tekstit ovat minulle kuin muistiinpanoja. Voin niiden avulla palauttaa mieleeni ajatusketjuja, jotka ovat syntyneet erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisissa mielentiloissa.
  • Kirjoittamisella on minulle yllättävän terapeuttinen vaikutus. Olen huomannut sitä kautta pystyväni käsittelemään monia sellaisia asioita, joita minun on joskus vaikea ilmaista sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Viime kuussa tajusin, että blogini ajaa ensisijaisen asiansa jo ennen tekstien julkaisua. Sen ei edes tarvitsisi olla julkinen. Kommentoinninkin ajattelin ottaa jossain välissä pois päältä, mutta elättelen aika ajoin toiveita, että niistäkin voi joskus putkahdella näkökulmia, jotka saattavat rikastuttaa omia ajatuksiani jatkossa. Ja kyllä se kieltämättä ajatuksen tasolla minulle pientä mielihyvää tuottaa, jos tekstini tarjoavat muillekin mielekästä vaihtoehtoista sisältöä kaikkien miljoonien trendiblogien vastapainoksi. Minulle on oikeastaan aika yhdentekevää, tarjoaako se ystävilleni informaatiota kuulumisistani, antaako se satunnaiselle ohilukijalle osuvan podcast-suosituksen, vai päätyvätkö katkelmat siitä herjaviihteeksi Ylilaudan sisäpiiriin. Kuka tahansa saa ottaa siitä irti haluamansa impulssin, mutta toivon sen impulssin aikaansaavan pääasiassa positiivisia seurannaisvaikutuksia.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Jonkin aikaa minulla kesti tajuta, miksi ihmeessä edes koin epävarmuutta materiaaleistani, jos niiden laadulla ei ollut alun alkaenkaan tosiasiallista merkitystä. Tai miksi minulla oli epämukava olo julkaistessani ensimmäisiä tekstejä, vaikka olen aikuisiällä tahattomasti saavuttanut jotain yhteistä mentaliteettia Kurt Cobainin kanssa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin:

Pettämätön logiikka dissasi tuota Cobainin sitaattia, koska Kurt lopulta kuitenkin tappoi itsensä. Mutta sanoihan Cobain toisaalta myös, että ”I’d rather be dead than cool.” Ja nyt vuodenvaihteen masennusjakson jälkeen samaistun noihinkin ajatuksiin. Myönnettäköön kuitenkin, että mitä grunge-bändeihin tulee, Pearl Jam on säväyttänyt minua hitusen Nirvanaa enemmän. Varsinkin silloin kun Eddie Vedder kosti fania kurittavalle turvamiehelle laulamalla mikkiin hänen korvansa juuressa.

Vaikka lukijoiden todellinen tai odotettu vastaanotto ei mielestäni vaikuttanut tekstieni sisältöön tai itseilmaisuuni, pelkäsin silti yhtä lopputulemaa: häpeän tunnetta. Pelkäsin häpeäväni omia tekstejäni, jos niiden kautta ilmenisi jotain, mitä en ole itselleni halunnut myöntää. En uskonut häpeän syntyvän muiden palautteesta tai arvostelusta. Pelkäsin itse keksiväni sille syyt ja kärsiväni siitä pimeässä peiton alla. Vaikka en sitä ole aiemmin tullut ajatelleeksi, niin minä ihan tosissani pelkään sitä itseisarvoista tunnetta, en niinkään siihen liittyviä tilanteita tai toisten ihmisten hyväksynnän puutetta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minulla ei ole häpeään liittyviä muistoja teini-iän jälkeiseltä ajalta. Totta kai olen tuntenut häpeää, varmasti useinkin, mutta tilanteet ovat olleet niin lyhyitä tai ohimeneviä, että minä en ihan oikeasti muista lapsuusajan jälkeen yhtäkään yksittäistä muistoa, jossa tuo tunne olisi ollut pitkään läsnä. Tai sitten en ole tunnistanut kyseistä tunnetta häpeäksi, vaan se on verhoutunut muiden tunteiden alle. Joskus häpeä muuntaa muotoaan ja parhaimmassa tapauksessa kyseiset tilanteet ovat muuttuneet jälkikäteen joko hauskoiksi tai rakentaviksi kokemuksiksi. Muistan tehneeni lukioikäisenä paljon tietoista ajatustyötä häpeän käsittelyn edistämiseksi, ja tällä on ollut myös varmasti olennainen vaikutus. Muistan tuolloin sisäistäneeni seuraavat asiat:

  • Ihmisiä ei arkitilanteissa juurikaan kiinnosta muiden ihmisten tekemiset. Kaikki ovat lähtökohtaisesti keskittyneet itseensä ja omaan tekemiseensä. Aika rauhassa sai koulun ruokalassa tiputella haarukoita lattialle, ilman että kukaan edes noteerasi, kuka sen tiputti.
  • Häpeän kokemus on hyvin subjektiivinen. Useimmiten häpeä näkyy vain omissa silmissä, mutta sitä alkaa projisoida muiden kautta ja kuvitella heidän näkevän tilanteen samalla tavalla.
  • Uusien häpeällisten kokemusten jälkeen huomaa oman mukavuusalueensa laajenevan. Tunnetta voi oppia säätelemään itselleen suosiollisella tavalla, jolloin uudet kokemukset vain karaisevat.

Myöhemmin aikuisiällä olen vieläpä lukenut tutkimuksia, joissa sanotaan hieman nolojen tilanteiden tai kämmien tekevän ihmisestä viehättävämmän ja helpommin lähestyttävän. On myös jokaisen henkilökohtainen valinta, miten vakavasti elämäänsä ja sen sisältämiin yksittäisiin tilanteisiin suhtautuu. Monet häpeälliset tilanteet on mahdollista kääntää itsemyötätunnon kautta olosuhteiden aiheuttamaksi komiikaksi. Itsekin olen huomannut, että oma tunteidenhallintani häpeän osalta on kehittynyt vuosien varrella aktiivisen työstämisen johdosta. Etukäteen pelkään tunteen ilmaantuvan yllättäen nurkan takaa, mutta tosiasiassa riskitilanteiden sattuessa tunne ei minua tunnu häiritsevän, vaan minun on helppo ottaa se vastaan. Minun on helppo vakuuttaa itselleni erinäisten olosuhteiden jälkeen, että häpeä on ollut aivan turhaa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Lapsena kaikki tuntui aina hävettävän ihan perkeleesti. Ja se häpeä kesti ja kesti. Monet peittelivät omaa häpeäänsä muistuttelemalla muiden noloista tai häpeällisistä tilanteista. Se oli ikään kuin kilpailua, jossa häviöllä oli aina se, joka oli viimeisimpänä tehnyt jotain mahdollisimman monen mielestä noloa. Häpeällistä oli olla huono jossakin asiassa tai sitten ihan vain pieraista vahingossa ruokapöydässä. Niistä muistuteltiin ja ne leimasivat pitkään taakkansa kantajaa. Jotkut kokemukset kuitenkin viilsivät todella syvältä, eikä lapsena ollut vielä työkaluja niiden käsittelyyn. Muistan itse erityisen hyvin yhden yksittäisen tilanteen, joka oli kokemuksen aikana kamala, myöhemmin toki myös rakentava ja ymmärrettävä, vaikkakin kokonaisuutena monen surullisen tekijän summa.

Minä soitin ala-asteella pianoa kaikissa koulun joulu- ja kevätjuhlissa. Minä opin nopeasti, vaikka en käyttänyt harjoitteluun kovinkaan paljoa aikaa. Minulla oli hyvä sävelkorva ja soitonopettajani kehuivat minua lahjakkaaksi oppilaaksi, jonka kehitys näkyi lyhyelläkin aikavälillä. Urani tähtihetki oli, kun pääsin Turun sanomien etusivulle:

Pari vuotta myöhemmin koin kuitenkin elämänvaiheen, jossa kohdalleni alkoi kasautua asioita, joita en osannut käsitellä. En tunnetasolla, enkä kognitiivisella tasolla. Unirytmini oli ollut jo muutaman vuoden sellainen, että koulurytmi aiheutti minulle kroonista unenpuutetta. Aloin myös huomata merkkejä vanhempieni lähestyvästä avioerosta, vaikka siihen olikin vielä aikaa. Perhepiirissäni puhkesi skitsofreniatapaus, joka jo itsessään aiheutti huolta, mutta myös pelkoa siitä, puhkeaisiko se myös omalle kohdalleni. Koska sisarukseni olivat aina menestyneet opinnoissaan, minä koin, että oma ihmisarvoni oli jollakin tavalla suorituksiin sidottu enkä saa tuottaa sillä osa-alueella pettymystä.

Tuon ajanjakson keskellä olin taas perinteisesti menossa pimputtelemaan pianoa koulun joulujuhliin. Edellisenä päivänä keskustelin isäni kanssa siitä, miten motivaationi soittamiseen oli ajoittain kadonnut enkä enää nauttinut harjoittelusta. En tietenkään osannut muotoilla sitä noin hienosti, vaan sanoin jotain sen suuntaista, että ”En mä jaksa enää soittaa pianoa eikä mua kiinnosta soittaa koulun juhlissa. Mä haluun keskittyä vaan tanssitreeneihin.” Isäni vastasi siihen, että koska minä olin menestynyt harrastuksessani, harjoittelu ja esiintyminen oli velvollisuus, eikä sen kuulunutkaan aina olla hauskaa. Tietysti minä nyt jälkikäteen ymmärrän tuon keskustelun kontekstin. Isäni oli maanviljelijäperheestä, jossa hänen oma isänsä oli jatkosodasta paluun jälkeen pitänyt kovaa kuria peltotöissä. Kristillisesti hän kunnioitti vanhempiaan ehdoitta ja kyseenalaistamatta. Opintojensa jälkeen hän oli toiminut hallintojohtajan tehtävissä jo 25-vuotiaana, perustanut perheen ja alkanut kasvattaa taloudellista pääomaa. Tietysti hänen näkökulmansa paikkansa täyttämisestä yhteiskunnassa kuulosti minun murrosikäisiin korviini kovin karulta. Minä en tuolloin kyennyt asettamaan keskustelua oikeaan kontekstiin vaan otin hyvin kirjaimellisesti sen, että minun ajatuksillani ja tuntemuksillani ei ole väliä, vaan minun tehtäväni on vain täyttää minulle asetettuja velvollisuuksia. En minä sitä täysin hyväksynyt, mutta henkinen paine kasvoi kertaheitolla sietämättömäksi. Seuraava yö menikin siinä sitten itkeskellen ja elämän karua tarkoitusta pohdiskellen.

Aamulla samoilla silmillä astuin lavan edustalle koko koulun eteen. Jos olisin sen ikäisenä nähnyt Kummelin krapulasketsin, niin olisin kuvaillut kaikki pienetkin rasahdukset siinä tilanteessa vähintäänkin yhtä häiritsevinä. Paineensietokykyni oli sillä hetkellä puhdas nolla eikä keskittyminenkään ilman yöunia ollut mistään kotoisin. Kädet tärisivät ja henkeä ahdisti. Tilanne tuntui niin vieraalta, että sormistani jotenkin vain katosi motorinen muisti, joka aiemmin oli tehnyt soittamisesta vaivattoman automaattista. Soitin kolmasosan Valsettesta, jonka jälkeen tuli täydellinen blackout. Aloitin alusta, mutta soitto tyssäsi samaan kohtaan enkä pystynyt jatkamaan. Siinä hetkessä jotenkin realisoitui se häpeä, jota koin siitä, etten kyennyt täyttämään minulle asetettuja odotuksia. Seuraavan vuoden aikana ei kulunut päivääkään, ettenkö olisi vaivannut päätäni tuon kokemuksen uudelleen elämisenä. Pikkuhiljaa oletin, että muut olivat jo unohtaneet kyseisen välikohtauksen ja aloin itsekin päästä kyseisen tilanteen yli. Koulun juhlissa en enää soittanut ja minulta alkoi kadota motivaatio pianon soittamiseen vapaa-ajallakin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Tuosta kokemuksesta seurasi kuitenkin hyviäkin päätöksiä. Lopetin pianonsoiton 14-vuotiaana ja jatkoin jazz- ja nykytanssin parissa. Vaikka koin syyllisyyttä päätöksestäni, oivalsin nopeasti, että minä olin aina nauttinut muiden tuottamasta musiikista enemmän kuin itseni tuottamastani. Minä suorastaan turhauduin, jos kehitystä ei tapahtunut tarpeeksi nopeasti ja olin kateellinen historiallisille pianovirtuooseille, jotka olivat huippulahjakkaita jo 5-vuotiaina. Musikaalisista opeista oli kuitenkin myöhemmin hyötyä tanssin parissa, ja klassiseen musiikkiin perehtymisen jälkeen minun oli helppo hahmottaa muillekin musiikin tyylilajeille ominaisia elementtejä. Tanssin parissa minua motivoi itse tanssiminen, ei niinkään harrastuksen tuloksellisuus. Toisin kuin musiikin kohdalla, tanssista nautin enemmän itseni kuin muiden tuottamana.

Aloin myös tehdä itsenäisempiä päätöksiä elämässäni enkä enää reagoinut muiden odotuksiin yhtä herkästi. Halusin mennä peruskoulun matematiikkalinjan jälkeen taideviestintälukioon. Isäni mielestä se oli huono idea, koska hänen mielestään kammoksuin esiintymistä. Menin sinne silti ja se oli yksi elämäni parhaita päätöksiä. Ehkä juuri tuolloin isänikin joutui hyväksymään, että minä en aikonut omaksua hänen elämäntapaansa. Lapset kasvattavat myös vanhempiaan. Aikuisiällä olen kokenut saavani kannustusta päätöksiini molemmilta vanhemmiltani ja olen myös itse alkanut ymmärtää heidän taustojaan ja arvostaa heidän tekemiään ponnisteluja sekä minun että heidän itsensä eteen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Onhan tuo pianoepisodi minulle vieläkin aika haikea muisto, mutta sen jälkeen ei mikään hävettävänä pidetty tilanne oikein enää tuntunutkaan miltään. Tai tietysti tuntui, mutta häpeä muuntui nopeasti toiseen tunneskaalaan. Jälkikäteen ne olivat useimmiten vain hauskaa tilannekomiikkaa. Joskus tilanteet olivat itse hetkessä niin kiusallisia, että niitä yritti kuitenkin peitellä ja uskotella muille, että ”En se minä ollut”. Tässäkin esimerkki tilanteesta, jossa yritin luoda illuusiota toisen lukivirheestä:

Uskon silti, että yllä olevat tilanteet olisivat olleet rakentavia ja johtaneet mahdollisesti samoihin lopputuloksiin ilman häpeääkin. Tiedeykkösestä kuuntelin joskus podcastin, jossa sanottiin, että häpeästä on useimmiten pelkkää haittaa. Evolutiivisesti syyllisyys tai katumus on ollut kokijalleen hyödyllinen, koska se ohjaa usein oppimaan virheistä ja tekemään jatkossa esimerkiksi parempia päätöksiä. Sen sijaan häpeän ainoa spekulatiivinen hyöty on siinä, että se ohjaa sovinnaisuuteen. Sosiaalisen hyväksynnän voi saavuttaa monella muullakin tavalla, kuin häpeän kautta, joten pääsääntöisesti se on kuitenkin kantajaansa haavoittava tunne. Tutkimuksissa on myös havaittu korrelaatio, jonka mukaan eniten häpeää lapsuudessaan kokeneet ihmiset omaksuvat myöhemmällä iällä helposti erilaisia rooleja, jotka peittävät heidän omaa, haavoittuvaa identiteettiään. Tällaisia rooleja omaavat esimerkiksi kontrolloivat johtajahahmot, miellyttämishaluiset henkilöt tai ryhmän hauskuuttajat. Myös suorituskeskeisyys ja itsekriittisyys ovat usein seurausta lapsuudessa koetusta häpeästä. Narsisminkin ytimessä säteilee häpeä.

Mullainathan ja Shafir ovat tutkineet häpeän vaikutusta ihmisen tiedonkäsittelyyn ja todenneet, että häpeä tekee ihmisestä tyhmän. Toisin sanoen, ihmisen tiedonkäsittely ei toimi tehokkaasti hänen tuntiessaan häpeää. Hän ei ole kykenevä ajattelemaan rationaalisen järkevästi, vaan kallistuu mustavalkoisiin tulkintoihin. Eikä mikään ihme, sillä häpeä sanelee rajat toiminnalle ja tunnetta itsessään pyritään tyypillisesti peittelemään. Tunne ei itseisarvoisesti ole ratkaisu mihinkään asiakeskeiseen ongelmaan, mutta voi rajoittaa toimintavaihtoehtoja huomattavasti.

Minä en kyllä ole oppinut aina syyllisyydestäkään mitään. Minulla oli lapsena marsu, jolle ostin kaupasta jogurtti- ja suklaanappeja. Kerran satuin maistamaan pari. Ne olivat niin hyviä, että ei marsulle jäänyt yhtään.

Ostin niitä aina silloin tällöin lisää, jotta marsukin saisi vihdoin maistaa, mutta kyllä minä ne aina alkuviikosta söin, kun vasta lauantai oli karkkipäivä. Ihan turhaan tunsin siitä syyllisyyttä, koska marsu sai terveellisen voikukanlehtiruokavalion eikä se edes tiennyt, mistä jäi paitsi.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Häpeä ja sovinnaisuus ovat muutenkin niiiiiiiin suhteellisia. Minusta epäsovinnaisuutensa hyväksynyt ihminen ei tarvitse häpeää mihinkään, vaan voi toimia haluamallaan tavalla tilanteessa kuin tilanteessa. Omasta mielestäni kaikkein viihdyttävin häpeän ja sovinnaisuuden kanssa leikittelevä vastinpari ovat modernit liberaalit ja ahdasmieliset konservatiivit. Tämä tuli hyvin esiin omalla kaudellani BB-talossakin. Esimerkiksi Ville muistutti Nicholas Chauvinia ainakin kahden piirteen osalta. Toinen niistä piirteistä oli fanaattisuus. Toinen piirre tuli esille myös Jukassa, kun hän sanoi, että naiset ovat työmarkkinoilla epäpätevämpiä kuin miehet ja pilaavat keskustelukulttuurin. Jos joku nainen oli Villen kanssa eri mieltä asioista, hänet piti sulkea porukan ulkopuolelle ja ohjata mieluiten keittiöön muiden naisten sekaan. Jos joku nainen oli eri mieltä Jukan kanssa, “naiset olivat massana miehiä tyhmempiä”. Silloin kun Ville selitti väärin ymmärtämiään lääketieteen löydöksiä ja Jukka ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä Timon kertomista nopeusyksiköiden eroista, minun olisi pitänyt istua hiljaa vieressä katsomassa. ”Vautsi! Oispa naisetki tollasia!” Sen sijaan aina kun jommankumman suusta tuli jokin sovinistinen, rasistinen tai muuten vain äärisuvaitsematon kommentti, minä ajattelin mielessäni: ”Vähäks noloo…” Minusta monenlaiset syrjinnän muodot ovat nykypäivän modernissa, vuorovaikutuksellisessa kulttuurissa puhtaasti häpeällisiä. Epätasa-arvon korostaminen esimerkiksi biologisilla syillä kuului mielestäni siihen aikakauteen, kun internet ei ollut kansan saatavilla ja kaikenlaiset natsiuskomukset levisivät propagandan kautta.

Villestä tuli esiin vieläpä varsin hauska yksityiskohta silloin, kun kauden lopulla kerroimme päiväkirjahuoneessa finalisteille terveiset. Kun Ville aloitti luettelemaan piirteitä, joista hän finalisteissa piti, ensimmäisenä hän sanoi juurikin sovinnaisuuden. Minusta maailma tarvitsee sekä sovinnaisia että epäsovinnaisia ihmisiä. Tosin, kaikki eivät voisikaan olla epäsovinnaisia, sillä muuten siitä tulisi uusi normi ja sitä kautta sovinnaisuuden ilmentymä. Mutta en minä sillä perusteella luokittelisi omaa arvostustani ihmisiä kohtaan. Minun korvaani se kuulostaa lähes samalta kuin joku sanoisi: ”Minä pidän sinussa siitä, että sinä sovittelet, kun minä alan haastaa riitaa. Ja siitä, että sinä pidät vain sellaisesta musiikista, mikä minun mielestäni on soveliasta kuunneltavaa.” Voi tuon sovinnaisuuden ymmärtää tietysti monella eri tavalla. Sen synonyymejä ovat muun muassa kaavamainen, tavanomainen, pintapuolinen ja hengetön. Ehkäpä Ville arvostikin hengettömiä ihmisiä. Loput hän halusi lähettää häpeäpaaluun.

Villen lisäksi oli monia muitakin, jotka eivät hyväksyneet minun epäsovinnaisuuttani (ks. Seksistä ja älykkyydestä). Kuulin, että BB:n facebook-sivuilla (jonne minulla ei ole pääsyä, sillä minä en käytä facebookia) minulle oli esitetty paljon kysymyksiä, tyyliin:

”Hävettääkö?”

”Eikö yhtään hävetä?”

”Ootko käyny suihkussa?”

”Olet paska tyyppi, et tehnyt mitään ja vain valitit. Miksi hait BB-taloon?”

”Häpeätkö käytöstäsi?”

Harmi, että en päässyt vastaamaan näihin ja moniin muihin hassuttelupläjäyksiin. Joistakin kysymyksistä puuttui tarvittava aikamääre ja osaan kysymyksistä kysyjä olisi saanut vastauksen, jos olisi katsonut kyseistä sarjaa. Jotkut kysymykset eivät oikeastaan olleet kysymyksiä, vaan kysyjä halusi vain avautua ja paljastaa oman ahdasmielisyytensä, jonka perään oli laitettu kysymysmerkki. Mutta noihin häpeäkysymyksiin olisi ollut kovin vaikea vastata, kun niissä ei tarkennettu, mitä pitäisi hävetä. Vähän kuin minä kysyisin, että ”Oletko iloinen? Iloitsetko?” En varmaankaan hävennyt juuri sillä hetkellä, mutta BB-talossa häpesin kyllä erityisesti Villen ja Jukan käytöstä. Mutta ahdasmieliset konservatiivit eivät ole ikinä olleetkaan minun juttuni. Ei pahalla, mutta se lukee jo tinder-profiilissanikin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

On se kumma, kun somettajat eivät ala ikinä turtua someen. Aina siellä on sellaisia fanaattisia kiihkoilijoita, jotka olisivat varmasti MM-tason urheilijoita, jos olisivat kanavoineet kaiken sen energian hieman eri tavalla. Aikuiset käyttäytyvät somessa kuin lapset, jotka kilpailevat siitä, kenen nyt pitäisi heidän mielestään hävetä eniten. Oma häpeä peitetään projisoimalla häpeää toisille senkin edestä. Vaikka lapset pyrittäisiin kasvattamaan itsensä hillitseviksi, kärsivällisiksi ja keskustelutaitoisiksi, heistä voi kasvaa aikuisina toisten kärsimyksestä nauttivia ihmishirviöitä. Ei mieleltään terve ihminen käytä aikaansa toisten kärsimyksen lietsomiseen. Eikä henkisen kärsimyksen tarkoituksellinen tuottaminen ole yhtään fyysistä väkivaltaa sivistyneempää. Minä olen pettynyt suomalaiseen kansalaiskasvatukseen. Vaikuttaa siltä, että valitettavan monet aktiivisomettajat ovat kasvaneet häpeän kulttuurissa eikä heillä ole ollut keinoja hallita sitä. Sitä peitellään uhraamalla muita häpeän some-alttarille. Elämme dystopian keskellä, joka ei poikkea paljoakaan Handmaid’s talen synnintunnustuspiiristä (”Sinner! Sinner! Sinner!”) tai Cersein Walk of Atonementista (”Shame!”). Minä oikeastaan toivoisin koronan tappavan sen verran ihmisiä, että toteutunut some-dystopia hajoaisi.

Somehirviöt eivät voi elää ilman maalitauluja. Viimeisimpänä seurasin vierestä Temptation Islandin Miran kohtaloa. Kaikki se törky, viesteillä ahdistelu ja uhkailu on asiatonta ja ajoittain laitonta. Mira oli selvästi kaikin puolin hyvä tyyppi: hyväntahtoinen, viihdyttävää seuraa ja avoin tunteistaan. Myös empaattisuus ja vilpittömyys paistoivat kauas. Reality-osallistujana hän oli todellinen helmi: ilmaisi itseään hyvin, kertoi rehellisesti tunteistaan ja ajatuksistaan, sekä tarjosi ohjelmaan sisältöä olematta huomionhakuinen draamakuningatar tai kusipää. Ohjelman kontekstin huomioiden, Mira oli itselleen rehellinen ja seurasi tunteitaan. Hän ei tarkoituksellisesti halunnut loukata ketään. Siksi tuntui hyvin pahalta katsoa, miten paljon hän kärsi kokemastaan syyllisyydestä ja tuskasta. Häntä syyllistettiin tekojen seurauksista, jotka hän oli tahtomattaan, kyseisten olosuhteiden johdattelemana aiheuttanut. Vielä pahemmalta tuntui yleisön reaktio, joka oli täysin kohtuuton, armoton ja vailla minkäänlaista suhteellisuudentajua. Kyse on kuitenkin viihdeohjelmasta! Joudun taas toistamaan itseäni: terve ihminen ei koe tarvetta tuottaa kohtuutonta kärsimystä tuntemattomalle, joka omaa paljon ihailtavan hyviä piirteitä. Suomi on selvästi hyvin sairas maa ilman koronaakin.

Minä en vain kykene missään mieleni sfääreissä sulattamaan sitä, miksi jollekin voi tulla ruudun takaa niin kova tarve puuttua kahden ihmisen väliseen suhteeseen, kun asianosaisilla itselläänkin on siinä varmasti paljon sulateltavaa. Nämä ovat näitä samoja teemoja, jotka toistuvat valitettavan usein omissa postauksissani, mutta kyseinen ilmiö on minusta aivan uskomaton. Miten nämä some-hirviöt ovat kykenemättömiä havainnoimaan tai vaikuttamaan omaan toimintaansa. Pitävätkö he omaa käytöstään oikeutettuna, eivätkö he vain hallitse itseään, ovatko he psykoosissa tai jatkuvasti humalassa? Täysin sairas tapa allokoida aikaansa ja vaivannäköään. Ehkä he ovat valmiita näkemään tuon kaiken vaivan peitelläkseen omaa häpeäänsä. Jos he kerran haluavat elää pelkän reality-ydinjätteen voimin, olisivat onnellisia, että kyseisissä viihdeohjelmissa tapahtuu edes jotain muuta kuin istuskelua ananasfarmilla. Sen pitäisi riittää terveen ihmisen psyykeelle. Ehkä vielä jonakin päivänä heille valkenee, että yksittäisen rivikatsojan mielipide ei kiinnosta ketään. Tuotanto myötäilee katsojia vain saadakseen rahaa, ja mediapersoonat ovat tietoisia lähinnä massamielipiteistä. Katsojia ei edes kiinnosta toistensa mielipiteet, sillä jokainen haluaa saada vain oman kommenttinsa huomioiduksi. Kommenteilla on vain välinearvoa osana massaa, eikä kukaan tule nähdyksi ihmisenä kommenttinsa kautta. Ne, joiden kommentit huomataan, jäävät ihmisinä kommenttiensa varjoon.

Tämä ilmiö tietysti muistuttaa minua omasta kokemuksestani viime syksyltä ja saa siksi myös tunteet pintaan. Ahdasmielisten konservatiivien lisäksi minä en pidä ennakkoluuloisista ihmisistä. Minä suorastaan häpesin niiden ihmisten puolesta, jotka paisuttelivat yksityisasioita elämää suuremmiksi, luulivat tietävänsä asioita, mistä he eivät olleet saaneet mitään informaatiota, levittivät valheellisia tietoja ja omasivat äärimmäisen heikon medialukutaidon. Nämä ovat kai niitä tyhmyyden ilmentymiä, joista Mullainathan ja Shafir puhuivat. Kunpa nuo sairaat joukkiot vielä jonakin päivänä tekisivät omalle häpeälleen jotain, jotta muiden ei tarvitsisi kärsiä heidän tyhmyydestään. Kyllä heillekin liikenisi empatiaa, jos he olisivat valmiita itse myöntämään tilansa ja vastaanottamaan rakentavaa kehitystä itsessään.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

”Tavallisuudesta” poikkeava, epäsovinnainen käytös mielletään usein häpeällisenä. Entisenä tilastotieteilijänä miellän tavallisuuden synonyyminä normaalille. Normaali on jotakin keskiarvoista tai normeista poikkeamatonta. Muut voivat mieltää tavallisen enemmänkin vastakohtana oudolle tai erityiselle, mutta minä saatan kokea maailman ja sen ilmiöt neutraalimpana.

Ihmisistä en kykene erottamaan ”normaaleja” tai ”epänormaaleja” toisistaan. Jokainen varmasti omaa luonteenpiirteitä tai käyttäytyy joskus tavalla, jonka voidaan ajatella poikkeavan keskiarvosta tai normeista. Ihailun ja arvostelun kohteeksi joutuvat tietenkin aina ne ominaisuudet ja tilanteet, jotka näkyvät sosiaalisissa tai julkisissa tilanteissa. Kenenkään ajatusmaailmaa on vielä nykypäivänä mahdotonta mitata luotettavasti. Julkisesti tunnustetut normit eivät välttämättä ole todellisia tai keskiarvoisia normeja. Poikkeamat eivät aina tule ilmi yksityisyyden varjelun, häpeän tai viestinnän puutteen takia. Yleisiä tapoja tai piirteitä ei aina pidetä normatiivisina, jos ne ilmenevät päivittäin, mutta piilossa yleisiltä käsityksiltä.

En koe häpeää ominaisuuksistani, joita monet pitävät normeista poikkeavina ja pyrkivät selittämään joskus jopa erinäisillä diagnooseilla. Eikä muidenkaan pitäisi. Etenkään ominaisuuksista tai käytöksestä, josta ei ole muille mitään haittaa tai vahinkoa. En myöskään koe ominaisuuksistani juurikaan ylpeyttä edes niiltä osin, joista saan usein kiitosta ystäviltäni tai työyhteisöissäni. Ne ovat vain piirteitä, jotka ilmenevät eri tavalla erilaisissa olosuhteissa. Ominaisuudet eivät ole ansioita tai epäonnistumisia. Olisi myös kohtuutonta joutua ottamaan jatkuvasti vastuu muiden reaktioista tai kaksisuuntaisesta vuorovaikutuksesta. Kauneus on katsojan silmässä ja ärsyyntyminen on kokijan hermostossa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Joidenkin on hyvin vaikea huomioida olosuhdetekijöitä. Usein häpeälliset ja nolot tilanteet ovat johdonmukaisia tai jopa väistämättömiä niissä tapahtumaketjuissa, joissa ne tapahtuvat. Siksi häpeää ei pitäisi pelätä eikä siihen myöskään kannata jäädä vellomaan. Tunteet ovat asennekysymys. Kukaan ei pääsisi elämässä eteenpäin, jos häpeä ei muuntuisi tai vaimenisi ajan kanssa. Eikä ketään kiinnosta, millainen jouluhaamu juuri sinun luoksesi saapuu muistuttelemaan menneistä. Youtuben algoritmit ehdottivat minulle eilen Jenni Vartiaisen jouluhaamua: 2000-luvun vaihteen Gimmel-keikkaa. Ehkä se näyttäisi vähän hassulta milleniaalien silmin, mutta jo Vartiaisen itsevarmasta esiintymisestä näkee, että sekin on aikansa tuotos. Olosuhdetekijät.

Minä pistän myös osittain olosuhdetekijöiden piikkiin sen, että ihmisillä on oikeus mielipiteidensä muuttamiseen ja niiden ilmaisuun. Kun julkaisin tekstini ”Minä pidän koronasta”, mietin jo kirjoitushetkellä, että olikohan se vähän liikaa. Seuraavana päivänä olin hetkellisesti nolona, kun kaverini linkkasi minulle uutisen, että ei koronaan välttämättä saa immuniteettia. Halusin kuitenkin pitää tuon tietämättömyyksissäni kirjoittamani tekstin edustamassa aikansa tuotoksia. Ehkä minä hieman ajattelin ohi aivojeni ja kirjoitin ohi käteni, mutta ne olivat aitoja reaktioita siinä hetkessä. Seuraavalla viikolla olin taas eri mieltä asioista, kun tietomäärä päivittyi. Ja Temppari-Miraan liittyviä somekommentteja lukiessani olin vaihteeksi taas sitä mieltä, että kunpa kaikki vain kuolisivat koronaan. Harmonisinakin päivinä saatan olla sitä mieltä, että koronaan olisi varmasti kivempi kuolla, kuin väkivaltaiseen selviytymistaisteluun maapallon resurssien kuihtuessa. Mutta toisaalta, olisi myös kiva elää ainakin sen aikaa, että Yorgos Lanthimos ehtii ohjata vielä muutaman uuden elokuvan. Joka tapauksessa, ei ikinä voi himmailla sanomisiaan vain siinä pelossa, että jonakin päivänä olisikin eri mieltä asioista. Joskus väkinäinen sanojensa takana seisominen on yksinkertaisesti tyhmää vahvistusharhaa, joka estää hyväksymästä uusia näkökulmia. Olosuhteiden mukaisia joustavia muutoksia olisi suorastaan haitallista vältellä. Hieman sivusin tätä teemaa kirjoituksessani Arjen uponneet kustannukset.

Olen myös arvostanut aina suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista epäsuosittuja mielipiteitä, riippumatta siitä onko mielipide yleisesti hyväksytty, korrekti tai minkään autoritäärisen tahon kannattama. Näihin ihmisiin lukeutuvat muun muassa Pekka Vahvanen, Jussi Halla-Aho, Tuomas Enbuske ja Jari Sarasvuo. Pettämätön logiikkakaan ei pidä koirista. Anders Tegnell ei pitänyt koronarajoituksista ja sai siitä hyvästä ainakin kasvonsa leivonnaisiin. Edellä mainittuja yhdistää rohkeus, rehellisyys, epäsovinnaisuus ja häpeän puute. Heidän kommunikointitaitonsa ovat erinomaiset eikä heillä ole liiallista tarvetta muiden miellyttämiseen. Heidän paikkansa yhteiskunnassa on korvaamaton. He perustelevat syyt mielipiteilleen ja ottavat vastaväitteet vastaan. He edustavat mielipideryhmiä, joiden muut jäsenet eivät välttämättä omaa argumentatiivisia taitoja. He tuovat näkyville ja keskusteluasteelle ilmiöitä, joiden aiheuttamien seurausten alkulähde jäisi mahdollisesti muuten hämärän peittoon. Kun Jussi Halla-Aho kertoo skenaarioistaan, se antaa muille mahdollisuuden ymmärtää hänen henkilökohtaisia (ja sitä kautta hänen kannattajiensa edustamia) pelkojaan ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan. Kun Pekka Vahvanen perustelee antifeministisyyttään, se antaa vastakkaisen näkökulman omaavalle mahdollisuuden esittää vastaperusteluja ilman tarpeetonta käsirysyä. Kun nämä henkilöt avaavat suunsa, minä haluaisin sanoa heille: ”Kiitos tiedosta!” Ei niinkään asiakeskeisestä tiedosta, vaan heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan ja epävarmuuksistaan. Kiitos heille, että heidän häpeän ja sovinnaisuutensa puute mahdollistaa sellaisten näkökulmien tarkastelun, joihin ei hiljaisen tiedon kautta ole kaikilla pääsyä.

Kovasti minua kyllä harmittaa se, että kaikki eivät osaa arvostaa tätä puolta kyseisessä ilmiössä. Ylen kolumneja lukiessani nautin eniten tuoreista, vaihtoehtoisista tai odottamattomista näkökulmista. Kolumnien keskustelualueen kommentit kuitenkin paljastavat, että monet eivät ole nauttineet näistä elementeistä. Monet nauttivat vänkäämisestä ja lukevat itseään provosoivia tekstejä puhtaasta masokismista. Myös kolumnistit keskenään kritisoivat toisiaan ja viittaavat omissa teksteissään halveksuvasti toisten teksteihin. Toivottavasti marginaaliset ja vahvat materiaalintuottajat jaksaisivat kuitenkin ilmaista omia ideologioitaan eivätkä turhautuisi vastarinnan vaikutuksesta. Minä en halua maailmaan lisää enää yhtäkään mielipiteetöntä, massoja myötäilevää ja trendien orjuuttamaa ”influensseria”.

Mutta kukas minä olen sanomaan, kun en minäkään oikein ymmärtänyt Jukka Hankamäen uusinta luomusta. Erityisen epäselväksi minulle jäi kohta, jossa sanottiin Jussi Halla-Ahon olevan ”penis”. Minä en pidä Halla-Ahoa edes mulkkuna, mutta tällaiset kaunokirjallisuuden helmet pistävät tosissaan miettimään, millaisena Halla-Aho nähdään (poliittisesti) omiensa joukossa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Tietysti herkkyys häpeälle vaihtelee elämäntilanteen mukaan ja ihan päivittäiselläkin tasolla. On päiviä, jolloin minä julistan ylpeänä itkeneeni joka kerta kun näen Coppolan Taistelukalan ruumiistairtautumiskohtauksen saksofoni-soundtrackeineen. Varsinkin, kun sen on tarkoitus olla kulttityylisen hauska kohtaus, mutta silti minä aina onnistun liikuttumaan siitä. Vastapainoksi on niitä päiviä, kun esitän kavereilleni nauttivani Django djangon ”tekotaiteellisista” musiikkivideoista vain läpällä. Häpeä on tavallaan myös vuorovaikutus- ja luottamuskysymys. Eräällä kaverillani oli aikuisiällä lemmikkinä hiiriä. Minulle hän esitteli niitä innoissaan, mutta aina kun hänelle tuli miesvieraita yökylään, hän oli piilottanut häkin lakanan alle.

Yövieras: ”Mikä toi ääni oli? Jostain kuuluu jotain piipitystä!”

Kaveri: ”En mä kuule mitään.”

Jyrsijät eivät olleet hänen omasta mielestään tarpeeksi katu-uskottavia lemmikkejä aikuisiällä. Hän alkoi ennakoida sen suuntaisia reaktioita myös muilta ja vältteli niitä uusien ihmisten kanssa. Päinvastaisessa tilanteessa saattaa tietää muiden jo halventavan itseä, mutta halventamisen syy ei ole itselle mitenkään merkitsevä, joten se ei synnytä häpeää, vaikka sitä kuinka hierottaisiin naamaan. Julkisuudessa olen kuunnellut paljon herjaa puheviastani, puhetyylistäni, nenäni muodosta ja harhailevasta katseestani. Mitäpä tuosta. Minulle nuo kaikki piirteet ajavat asiansa, joten en keksi painavaa syytä käyttää aikaa ja vaivaa niiden ”korjaamiseen” ja niiden häpeämiseen.

Lopullinen loppukevennys:

Juhannuksen kynnyksellä olin tilannut Fiksuruoka-paketin ja tilaamieni kuivakondomien sijasta paketissa olikin hierontageeliä. Runosuoneni alkoi kukkia ja raapustin omaksi ilokseni palautteen, koska minulla oli sopivasti 10 minuuttia aikaa odotellessani bussia. Ensin mietin, että kehtaanko lähettää tätä eteenpäin, kun geeli oli hinnaltaan paljon kondomipakettia arvokkaampi. Kannatti kehdata, sillä lopputulos oli varsin palkitseva:

Vastauksena sain 10€ alennuskoodin ja minua kiitettiin hauskasta viestistä. Tunsin itseni erityiseksi, jonka lisäksi minulla on kaapissa valmiina odottamassa ylimääräinen tuparilahja sille, joka seuraavaksi muuttaa!

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png