Yleinen

Allekirjoitus, jolla murskattiin psyyke

Olen jälkikäteen miettinyt, millainen olisi BB-tuotanto, jota minäkin jaksaisin katsoa. Yhtäkään Suomen kautta en ole tähän mennessä katsonut, sillä ohjelmassa on aivan liikaa kaikkea turhaa huttua. Jos minä tuottaisin Ylelle sarjaa ”Isosisko”, pitäisin huolen siitä, että tapahtumat juontuisivat täysin osallistujien vuorovaikutuksesta. Käsikirjoittajia ja ohjaajia ei edes tarvittaisi pilaamaan ja säätämään koko touhua.

Katsojille tarjottaisiin puhtaan informatiivista materiaalia ihmisten keskinäisestä kommunikaatiosta ja heidän ilmaisustaan omista syvimmistä mielenliikkeistään. Tuotantoyhtiön pelottelun sijaan osallistujia pelottaisi enemmänkin aidot tilanteet, äärimmäinen avoimuus ja rehellisyys sekä pahimmillaan olosuhteiden pakottama joutenolo, joka etukäteen visioituu osallistujille sensorisen deprivaation kaltaisena tilana.

Nykyisen BB-tuotannon viikkotehtävien siivittämät teatterileikit ovat pois osallistujien persoonaan syventymisestä. Lisäksi ne ovat yksinkertaisesti yhtä tylsää katsottavaa kuin Pikku Kakkonen 10-vuotiaana. Ehkä 7-vuotiaana sitä olisi vielä jaksanut. En ole koskaan oikein ymmärtänyt näitä väkisin väännettyjä tehtäviä, joiden viihdearvo on yhtä olematonta kuin Suomen Temptation Islandin treffiosiot. Muiden maiden tuotannoissa tehtävät ovat jokseenkin mielekkäämpiä ja muistuttavat vähemmän pienen paikkakunnan nuorisoteatteria.

Katsojille ei syötettäisi osallistujien stereotypioituja alkuesittelyjä, vaan katsojien pitäisi tehdä päätelmät itse ohjelman pohjalta ja kaikki tieto osallistujista tulisi vain osallistujien vuorovaikutuksen kautta talossa. Tuotanto ei korostaisi tai leikkaisi materiaaleja, vaan käytössä olisivat pelkät 24/7-kamerat, jotka kattaisivat kaikki tilanteet. Vessassa ja suihkussa saisi kuitenkin käydä yksityisesti, koska niiden tarjoama informaatio ei kiinnosta juuri muita kuin ”2 girls 1 cup”-faneja ja Pornhubin vakioasiakkaita. Heitä varten on olemassa muitakin palveluntarjoajia.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Valitettavasti Suomen tuotanto ei ole vielä ottanut edelläkävijän asemaa, vaan se toimii halpakopiona kansainvälisille vastineilleen. Ylipäätään kaikki Suomen reality-tuotannot ovat kokonaisuudessaan valitettavan tuhnuisia. Pienellä budjetilla olisi mahdollista tuottaa laadukasta materiaalia. Tästä voisi listata loputtomiin esimerkkejä elokuva- tai viihdemaailmasta. Jos Reservoir dogs, Coherence ja Lost in Translation saatiin pienillä kustannuksilla purkkiin niin luulisi, että Suomi-realityjäkin olisi varaa tuottaa hieman laadukkaammin kuin ilmaisen kossun voimin 17-asteen lämmössä, halvoissa lomakohteissa sesonkiajan ulkopuolella. Ja ne musiikit… Ai että! Esimerkiksi Temppareiden alkutunnari on kuin Pikku Kakkosen perjantaisissa Merirosvolaiva-jaksoissa 90-luvulla. Lopputunnari on kuin Ville Virtasen demopätkä samalta vuosikymmeneltä. Parin vuoden päästä siitä julkaisuun pääsisi hiekkamyrsky-teemainen kipale. Mutta toisaalta, juuri tuostahan se Suomi-realityn viihdearvo pääosin kumpuaa. Juuri tuo tuhnuisuus on sama kantava voima, joka yhdistää Suomi-realityn ja The Roomin suosion alkulähteitä.

Juuri nyt eletään jälleen Suomi-realityn historiallisia hetkiä katsojilta piilossa. Alkaa taas koittaa se aika vuodesta, kun joukkoa pahaa-aavistamattomia viattomia ihmisiä aletaan painostaa allekirjoittamaan kohtuuttomia ehtoja sisältävä paperinippu. On hyvin harmillista, että joudun tahtoni vastaisesti pimittämään olennaista tietoa asiaan liittyen. Siitä saattaisi nimittäin olla hyötyä tälle tuotantoyhtiön medialle lahjoittamalle uhrilahjalle.

Alun perin tämän tekstin otsikkona toimi ”BB-käsikirja taloon valituille” ja olin kirjoittanut 100-kohtaisen käsikirjan, koskien lähinnä tuotantoa, sopimuksia ja julkisuudesta aiheutuvaa jälkipuintia. Kirjoittamisen jälkeen laskin, että tekstin julkaiseminen maksaisi minulle noin 330 000 euroa käräjillä. Olisin silti halunnut julkaista sen. Rahalla on vain välinearvoa ja ihmisoikeudet menevät sen edelle. Arkikielessä: raha on kuitenkin vain rahaa. Tänään tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä sen aika ei ole ihan vielä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Viime vuodesta asti olen kärsinyt PTSD-oireista päivittäin. Joskus traumaoireet ovat lievemmät, joskus pahemmat. Joskus oireita pahentaa muista syistä johtuva stressi ja joskus triggereiden tavallista tiheämpi ilmaantuminen. Koronalomien aikana sain olla aika rauhassa kotona nysväämässä, joten oireita oli vähemmän. Siitä huolimatta elämänlaatuni on noina parempinakin kausina ollut varsin heikko ja aktiviteetit rajoittuneita. Kotoa poistumisen kynnys on jatkuvasti korkea ja ulkona liikkuessa olo on epäterveen valpas. Bilistä en ole pystynyt pelaamaan pitkään aikaan, koska en pysty keskittymään, kun ihmiset tuijottavat.

Töissä on jatkuvasti aika vaikeaa. Jos ahdistus iskee työvuoron ensimmäisen tunnin aikana, velvollisuuksia pitää hoitaa työroolissa vielä monta tuntia. Hankalia tilanteita ei pääse karkuun. Ne pitää vain kestää ja niellä, vaikka miten pahalta tuntuisi. Tunteita pääsee purkamaan vasta kotona ja siihen meneekin sitten koko ilta ja yö. Seuraavana päivänä herätessä pitääkin jo lähteä töihin.

Ja kaikkein ultimaattisin koetus: kampaajalla käynti! Kun istun alas kampaajan tuoliin, en voi olla varma, tunnistaako kampaaja minut reality-huoraksi. Jos ei tunnista, minun on vaikea kertoa small talkina kuulumisiani ja tekemisiäni ilman julkisuuden paljastumista. Jos tunnistaa, on vain tikittävä aikapommi, koska hän alkaa kysellä oireita stimuloivia kysymyksiä. Ja vaikka ei edes kyselisi, niin olisi se silti kiusallista. Siinä pitäisi sitten istua paikoillaan lähikontaktissa vähintään tunti. Ja peilien kautta heijastuu muiden asiakkaiden tuijotus, jota ei voi olla huomaamatta. Tämä on sitä trendikästä multitaskausta.

Alkuvuonna kaverini tuli seurakseni kampaajalle ja käynti sujui ihan hyvin. Nopeasti, ilman turhaa draamaa ja kaverin kanssa höpötellen. Ensi kerralla ajattelin kuitenkin tilata kampaajan kotiin, ettei tarvitse sumplia yhteisiä aikatauluja. Asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella ja ongelmilla on tapana ratketa. Kun on jo käynyt pohjalla kaivelemassa mutaa, suunta ei voi olla kuin takaisin pintaa kohti. Pikkuhiljaa tuntui helpommalta hengittää.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Viime perjantaina kävi kuitenkin odottamattoman nopea notkahdus. Endemol Shine Finland -tuotantoyhtiön edustaja otti yhteyttä. Yhtiö on siis sama, joka vastaa Suomen Big Brotherista. Odottamaton viesti säikäytti, enkä oikein tiennyt miten siihen pitäisi reagoida, koska olen tehnyt tuotantoyhtiöstä rikosilmoituksen, jonka prosessointi on kesken. Päätin olla vastaamatta viestiin ja yritin suhtautua siihen kuin se olisi poissa silmistä ja poissa mielestä.

Saman päivän iltana alkoi mieleeni taas puskea inhottavia takaumia. Muistin migreenikohtaukset, joista ei saanut puhua ääneen. Muistin myös riitelyt tuotannon edustajien kanssa, joista ei myöskään saanut puhua ulkopuolisille. Muistin sen äärimmäisen simputuksen, jollaista muut osallistujat eivät joutuneet kokemaan. Muistin kun minun käskettiin valehdella ja olla kertomatta totuuksia. Muistin katteettomat lupaukset, joilla terveydentilaani laiminlyötiin.

Kaikkein visuaalisin muisto liittyy edelleen siihen yhteen tiettyyn yöhön, jolloin vapaudenriistosta tehtiin koko kansan vitsi. Se ei olisi ollut oikeutettu missään olosuhteissa kenenkään koettavaksi. Tuotanto tiesi, että kyseessä oli voimakasta kärsimystä. Kärsimyksen välttämistä ja ihmisoikeuksien toteutumista tärkeämpänä tuotanto piti sadistien viihdyttämistä. Sitä, että katsojat saivat nauttia, kun yksittäinen ihminen pakotetaan kärsimään. Minä tiesin sen jo sillä hetkellä, sillä kaikki kamerat seurasivat minua. Kyse ei ollut siitä, että minun ei olisi tiedetty kärsivän ja haluavan luovuttaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin miltä tuntuu, kun joku nauttii kärsimyksestäni, lietsoo sitä tarkoituksella ja jakaa kokemuksensa miljoonille muille.

Talossa ja sieltä ulos tullessani koin painostusta ja oireilua, jonka takia en uskaltanut ottaa yhteyttä ulkopuolisiin tahoihin, vaan pysyin ennakkoon allekirjoittamassani roolissa. Allekirjoitushetkellä en vain vielä tiennyt, mikä se rooli tulisi olemaan. Se, että seksi näytettiin ja puheessani härskit vitsit leikattiin irti kontekstistaan, oli tuotannon päätös saada minut näyttämään yksipuoliselta ja iljettävältä. Se, että tuotanto jätti näyttämättä kaiken sen simputuksen, painostuksen ja provosoinnin, teki seurauksen ilman syytä. Minut haluttiin näyttää epävakaana, vainoharhaisena kiukuttelijana.

Tuotanto päätti tietoisesti toteuttaa toimia, jotka olisivat pirstaloineet lähes kenen tahansa mielen. Joko kuvausten aikana tai sen jälkeen. Tuotanto itsessään on epäeettinen organisaatio, josta olen kirjoittanut muissakin teksteissäni (Mediasta, Pääsiäistervehdys onnellisen arjen raunioista). Vaikein ajatus on kuitenkin se, että tuotanto koostuu elävistä ihmisistä, jotka on valittu vastuulliseen asemaan tekemään päätöksiä osallistujien ihmisoikeuksista. Kaikki eivät ole päteviä kantamaan kyseistä vastuuta.

Näiden viikonloppuisten takaumien aikana en pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Kaikki piti elää taas uudelleen. Pahimpien ahdistuskohtausten jälkeen masennus alkoi taas painaa. Jos mielenterveyteni tanssii jatkuvasti veitsen terällä, voiko psyyke ikinä eheytyä täysin? Minä en enää halunnut odottaa aikaa, jolloin asiat ovat paremmin, vaikka se varmasti koittaisikin. Nykyinen kärsimys ylitti sietorajan enkä halunnut ottaa riskiä, että se pitkittyisi yhtään pidemmäksi aikaa. Sain myös yhden uuden oivalluksen, joka ei ollut positiivinen sellainen: koko vuoden ajan kaikki muu henkilökohtainen elämäni on ollut toissijaista. Minulla ei ole ollut resursseja käsitellä mitään muuta. Ei hyviä eikä huonoja kokemuksia. Muut yksityiselämääni liittyvät tapahtumat ja ongelmat olen joutunut sysäämään sivuun.

Tälle vuodelle asetin vain yhden tavoitteen. Ennen seuraavaa BB-kautta haluan, että kaikki ovat tietoisia, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu. En halua kenenkään allekirjoittavan enää yhtäkään paperia, jonka sisällön toteutumistavoista ei ole julkista tietoa. Minulla on informaatiota, joka saattaa pelastaa monen ihmisen mielenterveyden. Haluan jakaa sen, mutta minulla ei ole siihen kuin itsetuhoisia keinoja ajan käydessä vähiin.

Keväällä kävin työterveyspsykiatrilla, joka sanoi, että minun ei kannata viedä tapaustani rikosoikeudellisessa mielessä eteenpäin. Oikeudenkäynnit venyvät monen vuoden mittaisiksi, eikä se mahdollistaisi toipumistani. Se olisi ollut liian iso riski, koska minulla oli jo valmiiksi itsetuhoisia ajatuksia. Itse olen sitä mieltä, että aivan yhtä iso riski on olla viemättä asiaa eteenpäin. Keskustelin asiasta ja sen etenemisestä vielä lakineuvojan kanssa. Olin kuitenkin tuolloin vielä liian pahasti masentunut tehdäkseni asian eteen mitään, vaikka päätös olikin jo syntynyt.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Vielä maanantaina pidin peliä kuitenkin jo menetettynä. Minulla ei ollut enää voimia ja koin jo tähän mennessä epäonnistuneeni kahdessa tavoitteessani: ensimmäinen oli muuttaa Suomen reality-genreä laadukkaampaan, vähemmän sadistisempaan suuntaan ja laajentaa osallistujakattausta vastaamaan edustavampaa otosta koko väestöstä. Toinen tavoitteeni oli välittää ennen seuraavan BB-kauden alkua tieto tuotantoyhtiöiden laittomista ja epäeettisistä toimista, joihin yksittäinen osallistuja ei voi millään lailla vaikuttaa. En jaksanut odottaa asian etenemistä enkä oman ahdistukseni loppumista. Kerroin eräälle ystävälleni, että minulla oli taas pitkästä aikaa itsemurha-ajatuksia enkä jaksaisi enää tätä vuoristorataa. Minä en aio odottaa parempien päivien koittamista, kun en voi tietää mitä hirveyksiä sitä ennen pitäisi vielä kestää. Olin juuri katsonut dokumentin, jossa eräs mies oli kärsinyt PTSD-oireista jo 4 vuotta. Minä en aio sinnitellä huonolla elämänlaadulla eteenpäin. Varsinkin kun perjantain perusteella vaikuttaisi siltä, että loppuvuotta kohden triggerit lisääntyvät entisestään.

Tässä kokemuksessa oli selkeitä eroavaisuuksia verrattuna alkuvuoden masennuskauteen. Alkuvuonna olin tehnyt itsemurhapäätöksen, mutta en saanut kerättyä toteuttamiseen tarpeeksi rohkeutta. Ajattelin ”liikaa” läheisiäni ja koin kaikesta kärsimyksestä huolimatta paljon onnellisia hetkiä päivittäin. Tällä kertaa läheisteni tuntemukset eivät saavuttaneet omia tunteitani. Omia tunteitani oli aivan liikaa ja ne tunteet olivat kauttaaltaan negatiivisia. Onnistumisiin ja iloisiin yllätyksiin en kokenut reagoivani oikein mitenkään. Sain ensimmäistä kertaa avokadon siemenen itämään. Se ei tuntunut missään. Papukaijani syövät vihdoin kädestäni. Se ei tunnu miltään. Eilen metrossa matkalla psykiatrille minua vitutti, miksei Suomen metroissa ole mitään sellaista kivaa niin kuin Moskovan metro-koirat. Ajatukset ovat kyynisiä ja toivottomia. ”Kaikki on paskaa, kusikin.” Elämä ei voi jatkua tällaisena, kun missään ei ole mitään järkeä.

Kun psyyke ei tunnu eheältä, ei oman identiteetin pysyvyydestäkään voi olla täysin varma. Olen vasta äskettäin alkanut ymmärtää uusia merkityksiä englannin kielen ”lose oneself”-käsitteelle. Tietysti se voi tarkoittaa esimerkiksi uppoutumista johonkin itsensä ulkopuolella, vähän kuin flow-tila. Mutta se kuvaa mielestäni myös kokemusta itsensä hukkaamisesta mielenterveyden tasapainovaikeuksissa. Kun aloin viime vuoden lopussa jatkuvasti saada vieraita ajatuksia ja käyttäytyä itselleni epätyypillisellä tavalla arkisissakin tilanteissa, koin ”hukanneeni itseni”. Mieli ja tunteet eivät enää noudattaneet itse mieltämälleni identiteetille tyypillistä linjaa, vaikka tiesin olevani sama persoona kuin aina ennenkin.

Koen äärettömän epäoikeudenmukaiseksi, että tuotantoyhtiön ja sen sisällä työskennelleiden ihmisten takia minä joudun kuitenkin käyttämään arkeni ja resurssini siihen, että minun pitäisi vain muina miehinä jatkaa elämässäni eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuotanto sen kun porskuttaa iloisesti saamillaan riistotuloilla, kun minun elämäni on muuttunut pysyvästi ja tähän asti hyvin paljon huonompaan suuntaan. Tuotannon pitäisi maksaa minulle korvaus siitä, että en kykene käymään töissä normaalisti vaan joudun odottamattomille sairaslomille minä hetkenä hyvänsä. Heidän pitäisi myös maksaa hoitokulut ja aika, jonka olen käyttänyt terveyspalveluihin. Heidän pitäisi myös maksaa menetetty aika tältä vuodelta, jolloin opintoni eivät ole edenneet. He voisivat myös maksaa kaikki ostamani konsolipelit ja oheislaitteet, joihin vapaa-aikani on kulunut, kun en ole pystynyt menemään rannalle tai puistoihin nauttimaan ulos auringosta oman kotini ulkopuolelle. Ja sitä ei mikään raha korvaa, että en pystynyt eilen ahdistuksen takia osallistumaan parhaan kaverini yllätyssynttäreille.

Minun kauttani myös läheisilleni on aiheutunut paljon huolta ja joskus arkisetkin asiat muuttuvat niin hankaliksi, että kaikki kokevat syyllisyyden tunteita joko tekemistään tai tekemättä jättämistään asioista. Mitättömän pienetkin asiat paisuvat helposti ennakoimattoman suuriksi. Esimerkiksi kun lupasin noutaa toiselta puolelta Helsinkiä paidan, jonka kaverini oli ostanut Tori.fi kautta:

Ymmärrän hyvin kaverini turhautumisen. Siinä mielessä oli tehokkaampaa, että reissu jäi osaltani suorittamatta, koska minulla olisi kestänyt noudossa noin 2 tuntia, kaverini säästi vain 3.5 euroa postikuluja, minun bussikuluni olisi maksanut 2.8 euroa ja olisin päässyt tuomaan paidan Turkuun vasta ensi viikolla. Siitäkin huolimatta olin samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että ”Meni taas ihan vitun vaikeeksi.”

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minun oli tarkoitus julkaista tänään käsikirjan muodossa listaus kaikesta reality-tuotannon tarkoituksellisesti toteuttamasta riistosta, sadismista ja epäterveestä vallankäytöstä. Tuskin olisin jaksanut vatvoa sen jälkeen asiaa käräjillä, kun minulta olisi vaadittu kohtuuttoman kovia korvauksia. Sen jälkeen olisi ollut otollinen aika päättää päivänsä. Tärkeintä on, että pääsen jakamaan informaation, jota tiedän tarkkaan valikoidun ihmisjoukon tarvitsevan. Sen jälkeiset tapahtumat eivät ole enää minun käsissäni ja oma tulevaisuuteni on siihen nähden merkityksetön. Minulla ei enää ollut voimia tehdä enempää, eikä mitään syytä sinnitellä eteenpäin. Yksikin viikko samanlaista oireilua olisi liikaa.

Psykiatrit tyrkyttävät aina niitä mielialalääkkeitä, vaikka painottavat niiden sisältävän riskin siitä, että oireet saattavat lääkkeidenkäytön alussa pahentaa masennusoireita. Aina kun olen ollut tarpeeksi epätoivoinen mennäkseni psykiatrille, oireilla ei enää ole ollut varaa pahentua. Minä välttelen lääkäreitä, psykiatreja ja hoitajia viimeiseen asti. Välttelen myös psykologeja ja keskusteluun perustuvaa terapiaa, sillä tuotantoyhtiön tarjoamien psykologin ”palvelujen” jälkeen olen kärsinyt traumaattisista mielleyhtymistä myös työterveyspsykologien vastaanotoilla. Kärsin luottamuspulasta, vaikka siihen ei enää näissä olosuhteissa olisi mitään syytä. Minulla on epämukava olo ennen psykologikäyntiä. Minulla on hyvin epämukava olo istunnon aikana. Ja vaikka keskustelutilanne olisi mennyt hyvin ja sen sisältö olisi ollut mielestäni hyödyllistä, minulla on hyvin epämukava olo myös istunnon jälkeen. Nettiterapia oli käytännöltään tarpeeksi erilainen ja auttoi väliaikaisesti, mutta ei poistanut oireita pysyvästi.

Rauhoittavia lääkkeitä olisin voinut ottaa vastaan. Mielestäni ne olisivat sopineet hillitsemään itsetuhoisia ajatuksiani, kun kovin ahdistus on alkamassa tai päällä. Olettaisin myös niillä olevan psyykkinen vaikutus, joka ei suoraan edellyttäisi niiden käyttöä. Jos minulla olisi yöpöydän laatikossa rauhoittavia ”pahan päivän varalle”, se helpottaisi oloani, että ne olisivat siellä tarvittaessa. En minä niitäkään haluaisi turhaan käyttää kuin välttämättömissä tilanteissa. Lääkärit eivät niitä kuitenkaan halua antaa, sillä ne voivat aiheuttaa riippuvuutta.

Sietorajani ahdistukselle on huomattavasti matalampi kuin masennukselle. Alkuvuonna sain masennustesteistä paljon ahdistuneisuutta korkeammat pisteet. Silti lieväkin ahdistus tuntuu rajoittavan elämääni enemmän kuin kohtalaisen vaikea masennus. Masennusta lainkaan romantisoimatta, se on minulle paljon siedettävämpää kuin ahdistuksen luomat pelot ja kauhuskenaariot. Masennusta minun on myös helpompi hallita ja ennakoida. Yleensä masennusoireet helpottavat, kun onnistuu pakottamaan itsensä liikkumaan, siivoamaan, menemään ulos aurinkoon tai tekemään asioita, joista nauttii. ASMR on myös minulle toimiva keino lieventää masennusoireilua, rentoutua ja kokea mielihyvää. Se onnistuu minulta enemmin tai myöhemmin. Ahdistukseen en ole keksinyt mitään toimivaa hallintakeinoa. Olen joutunut opettelemaan toimimaan tilanteissa, joissa olen hyvin ahdistunut, mutta ahdistuksen tunteeseen en ole karaistunut yhtään ja se jää värittämään muistoja kyseisistä tilanteista. Muutoin mukavat kokemukset eivät ahdistuneena tuo elämään lisäarvoa.

Alkuvuonna tein mielikuvaharjoituksia metroasemalla. Kuvittelin aina valmistautuvani hyppäämään, vaikka tiesin, että vielä en uskaltaisi. Ehkä mielikuvaharjoittelulla se onnistuisi jonakin päivänä. Otin joinakin päivinä pari askelta lähemmäksi laiturin reunaa ihan vain tunnustellakseni sykettä ja hengitystiheyttä. Lähipäivinä tein mielikuvaharjoittelua nousemalla istumaan taloni 8.kerroksen tuuletusparvekkeen kaiteelle ja tuijottamalla alas. Välillä kokeilin painonsiirtoa hieman pidemmälle reunan yli, mutta lopulliselle toteutusasteelle en vielä yltänyt. Ehkäpä sitten kun seuraavan kerran Endemolin edustaja laittaa viestiä tulemaan.

Puhumisen pitäisi auttaa. Yleensä puhuminen onkin kivaa, asiayhteydestä riippumatta. Minulla on paljon läheisiä, jotka ovat olleet aina halukkaita kuuntelemaan ja huolissaan voinnistani. Jossain pisteessä kuitenkin puhuminen muuttuu enemmän raskaaksi kuin terapeuttiseksi. Viime viikonlopusta lähtien raskaista asioista puhuminen ja samojen asioiden toistaminen on alkanut tuntua ylivoimaiselta. Mitä useampi henkilö lähipiirissäni on tietoinen tilanteestani, sitä useampi ottaa minuun yhteyttä, kun haluaisin olla yksin. Olen tilivelvollinen voinnistani niin monelle, etten ehdi palautua yhteydenottojen ja raskaiden keskustelujen välissä. Kun sosiaalinen kanssakäyminen alkaa olla puhdas rasite, se myös kyynistää sosiaalisia tunteita. Silloin haluaa erakoitumalla eroon kaikista. Vielä raskaampaa on kertoa alusta alkaen koko edellisen vuoden tapahtumat tuntemattomille asiantuntijoille, kuten lääkäreille, psykiatreille ja poliiseille. Minä en missään sairaimmissanikaan fantasioissa ikinä soittaisi kriisipuhelimiin. Jo pelkkä ajatus ahdistaa. Ja kun ahdistus on korkeimmillaan, minä haluan olla yksin ja saada pääni järjestykseen. Silloin minusta kaikki ulkopuolinen vuorovaikutus tuntuu kuluttavalta ja häiritsevän toipumistani.

Koska viikonlopun kriisivaihe tuli nopeasti, toivon sen myös poistuvan samaa reittiä yhtä nopeasti. Nyt haluan vain levätä neljän seinän sisällä enkä aio vastata viesteihin tai hoitaa mitään velvollisuuksiani. Nyt minä aion nukkua ja herätessäni toivon aivokemioideni olevan yhden yksikön verran paremmassa tasapainossa. Mikä se yksikkö sitten ikinä onkaan…

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png