Koronan ansiosta kevät meni aika rattoisissa merkeissä. Toki minua harmittaa, että useat tapahtumat peruttiin. Olin ostanut Provinssirockin lipun ihan puhtaasti Chemical brothersin takia. Jo vuoden alussa näin sieluni silmin miten olisin tanssinut keikalla orgastisesti, unohtaen hetkellisesti ympäröivän todellisuuden. Enhän minä tosiasiassa voi kuitenkaan ennakoida, jos kyseiselle päivälle olisikin osunut ei-niin-hyvä-päivä ja olisin heti festareille saapuessa kokenut oloni turvattomaksi. Olen nyt kesällä huomannut, että ihmiset tunnistavat minut aurinkolaseista ja kampauksesta riippumatta. Pitkin vuotta olen myös pannut merkille, miten jotkut ihmiset kokevat oikeudekseen tulla fyysisesti koskemaan minua, vaikka en missään muodossa olisi ilmaissut hyväksyntääni kyseiselle toiminnalle. Näitä ja monia muita tilanteita muistellen minusta tulee valpas, hermostunut ja jopa vainoharhainen. Ehkäpä olikin ihan hyvä juttu, että keikka siirtyi tai menen katsomaan sitä jonnekin toisaalle vasta sitten kun ne paremmat päivät valtaisivat taas suuremman osan arjestani.
No eipähän tarvinnut lähteä Seinäjoelle asti. Kolme vuotta sitten menin itsekseni Ilosaarirockiin Joensuuhun. Olin festarin talousosastolla talkoolaisena, joten sain urakkapalkkana kolmen päivän lipun ja ilmaisen telttapaikan leirintäalueelta. Lainasin kaveriltani yhden hengen teltan, joka ei ollut vedenpitävä. Ensimmäisenä yönä alkoi sitten rankkasade ja heräsin aamu 5 teltan lainehtimiseen. Vaatteet ja tavarat olivat tietysti kastuneet läpi enkä minä macho-asenteellani ollut raahannut mukanani edes makuualustaa. Otin ystävälleni kuvan muistoksi siltä varalta, jos menehtyisin kotimatkalla keuhkokuumeeseen. Saatetekstinä kuvailin, miten elämä alkaa muistuttaa Game2: Winter -meininkiä itärajaa lähestyttäessä.
Sade olisi jatkunut seuraavalle päivälle, joten varasin suosiolla samalle aamulle paluubussin kotiin. Istuin kuuden tunnin bussimatkan märissä vaatteissa, lapsiperheiden seassa kiltisti nukkuen. Kotona vielä hieman harmittelin, että Parov Stelar jäi näkemättä, mutta sitä en harmitellut, että jostain syystä kaikki ensimmäisenä festaripäivänä tapaamani uudet tuttavuudet luulivat minun olevan raumalainen. Leimaakohan raumalaisia pakonomainen tarve lähteä vedenpitämättömässä teltassa kaatosateeseen?
Helmikuussa bongasin Kontulan ostarin roskiksesta Jäätelö- ja suklaakarnevaalin mainoksen. Silloin ei vielä ollut koronasta hajuakaan, joten otin kuvan muistiin, että voisin mennä syömään jäätelöä, mikäli minulla ei osuisi siihen työpäivää. Kun lähetin kaverille kuvan kysyäkseni hänen kiinnostustaan tulla messiin, huomasin kuvassa roskiksen sisällä nuo silmät. Odottamaton Rosemaryn painajainen. Lopulta ei sitten ollut työpäivää, mutta ei ollut jäätelöäkään. Ja jäätelöä tekisi mieli vielä tänäkin päivänä.
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoisia. On tapahtunut paljon ja toisaalta ei mitään. Elämääni on ilmaantunut paljon käänteentekeviä, uusia kokemuksia, vaikka olen vain viettänyt vuorokausia lamaantuneena olohuoneeni lattialla. Aivan kuin jonkinlaisessa virtuaalipelissä, jossa olen itse hahmona, vaikka pelaisin sitä etäältä kotioloissa. Muu ympäristö tuntuu hyvin irralliselta ja ennustamattomalta. Viime viikolla uskaltauduin hakemaan yhden paketin R-kioskilta. Koska en ollut poistunut kotoa kahteen viikkoon, olin ihan kuin se tyttö(oletettu) siinä Chemical brothersin Dissolven musavideossa.
Olen pelannut kevään aikana niin paljon RDR2:hta, että kotona nysväämisen jälkeen reaalimaailman impulssit herättävät häiritseviä mielleyhtymiä. Kun näin kadulla pyöräilijän, mietin että juoksemalla hetken vieressä samaa vauhtia, voisin kaapata pyörän hyppäämällä sen selkään. Kontulan ostarilla näin kaksi riitelevää nistiä, jolloin tilanne tuntui kaipaavan nopeaa reagointia: jos lassoan toisen, voin saada toiselta ryöstövinkin, aarrekartan tai hevoslääkettä. En kuitenkaan reagoinut tarpeeksi nopeasti eikä minulla sattunut olemaan lassoakaan mukana. Edelleen olen myös harmissani, etten ole ikinä ollut oikeasti heppatyttö. Kotiin palatessa näin ensimmäistä kertaa seinänaapurini. Erittäin miellyttävä ”stranger encounter”. Hän kysyi, että oliko kuullut oikein minulla olevan papukaijoja. Hän jopa tarjosi minulle häkkivarastostaan omilta lemmikkilinnuiltaan jääneitä lintuhäkkejä eikä minun tarvinnut edes käydä ampumassa susilaumaa vastineeksi. Häkeille minulla ei juuri nyt ollut käyttöä, mutta mieltäni lämmitti tieto, ettei häntä ollut häirinnyt lintujeni aamuinen ”laulu”, kun ne viestivät ikkunan ohi lentäville lokeille olemassaolostaan. Oikein mukava kohtaaminen kaikin puolin.
Kaikkea muuta vuorovaikutusta olenkin pyrkinyt välttelemään parhaani mukaan. Kaverini ja sukulaiseni ovat olleet hyvin huolissaan itsetuhoisista ajatuksistani, joten he ovat soitelleet ja viestitelleet päivittäin. Pari viikkoa sitten olivat soittaneet jopa poliisit kotiini tarkistamaan tilani.
Ensin olin hyvin ärtynyt ja jopa vihainen, etten saanut olla rauhassa. Tiesin, että lähipiirini oli vain huolissaan ja halusi vain tehdä kaikkensa omaksi hyväkseni, mutta silloin se teki minut vain vihaiseksi. Vastailin viesteihin töykeästi tai en vastannut ollenkaan. Minusta oli oma asiani, mitä itseni kanssa päätän tehdä. Tuntui siltä, etten ehtinyt toipua itsekseni enkä saanut rauhassa ajatella omia asioitani. Mutta eihän heidän reaktionsa edellisen postaukseni jälkeen ollut mikään ihme.
Jälkikäteen ajateltuna se postaus oli lyhytnäköinen, epätoivoinen eikä millään lailla järkevää toimintaa. Se oli kuitenkin siinä hetkessä ainoa vaihtoehto. Minusta tuntui, ettei minulla ollut voimia kohdata enää yhtäkään uutta päivää. Vaikka päätökseni oli näköalaton, se päätös oli jo tehty. Olen koko vuoden joutunut pimittämään tietoja, joiden salaaminen ei ole perusteltua millään muilla syillä, kuin tuotantoyhtiön pelotteilla. Se jatkuva päivittäinen kaksoiselämä aiheutti minulle vakavaa psyykkistä oireilua, eikä ollut linjassa omien arvojeni kanssa.
Vaikka minä selviäisin elämässäni eteenpäin ja toipuisin oireilustani, en kestäisi sitä syyllisyyttä, että joku toinen voisi joutua sietämään samaa vain siksi, että minä olen salannut yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita. Mitä jos joku muu tekisi ensi vuonna itsemurhan jouduttuaan ihmisoikeusriistäjien huijaamaksi vain siksi, että kukaan ei puuttunut asiaan ajoissa? Minun tulevaisuuteni ei tasa-arvon nimissä ole yhtään sen arvokkaampi kuin kenenkään muunkaan. Eikä minun tulevaisuudellani siinä kohtaa ollut muutenkaan väliä, sillä halusin vain kaiken loppuvan mahdollisimman pian, tavalla tai toisella. Minun ainoa motiivini oli välittää tietoa sitä tarvitseville sekä vakuuttaa lähipiirini siitä, että päätökseni omasta elämästäni ei liittynyt mitenkään heidän toimintaansa. He olivat tehneet kaikkensa, eivätkä mielestäni olisi voineet tehdä mitään enempää.
Postauksen julkaisun jälkeen oloni alkoi kuitenkin helpottaa. Vihdoin tämän larppaamisen oli aika loppua eikä minun tarvinnut enää elää oman moraalini vastaisesti. Pyörät oli laitettu pyörimään, vaikkakin tietoa oli välitetty vasta murto-osa. Olin teollani ostanut itselleni ainakin hetkellisesti hyvän olon ja mielenrauhan. Hätäisestä toteutuksesta huolimatta, se poisti pitkään jatkuneen fyysisen paineen rinnasta ja sykkeen pään sisältä. Se antoi minulle kirjaimellisesti lisää elinpäiviä.
Ystäväni tietävät, että olen joutunut elämään arvojeni vastaisesti koko vuoden ja heidän mielestään olin rohkea tehdessäni siihen muutoksen. Todellisuudessa sillä ei ollut rohkeuden kanssa mitään tekemistä. Minä olen edelleen pelokas nössö, joka ei uskalla poistua kotoa, vaikka tietäisi kauppareissun olevan ihan turvallinen juttu. Olisi ollut rohkeampaa jäädä elämään sitä extreme-kaksoiselämää, joka aiheutti minulle hengenvaarallista oireilua, ja kertoa jatkuvasti valheellisia kuulumisia BB-kokemuksistani ja kauden jälkeisestä elämästä. Se ei vain ollut vaihtoehto. Minä en pysty riskeeraamaan omaa tai muiden ihmisten elämää vain siksi, että jotkut leikkivät työorganisaatioissaan moraalittomasti toisten terveydellä ja oikeuksilla, jotta saisivat hieman enemmän rahaa, mainetta ja likaista kunniaa.
Vaikka teoillani olisi minulle itselleni kohtuuttoman kovat seuraukset, se tuntui toissijaiselta ilmiön kokonaiskuvassa. Yhden ihmisen suojelu on minusta järjetöntä, kun kyseessä on suuria massoja koskettava haitallinen instituutio. Se yksi ihminen sattui nyt vain omasta näkökulmastani olemaan minä itse. Ja monestakin syystä. Ensinnäkin, minä en ole huolissani sosiaalisesta maineestani tai rahallisesta häviöstä velkakierteen muodossa. Monet muut pelkäävät kyseisiä menetyksiä enemmän kuin kuolemaa. Minä pystyn myös kertomaan omakohtaisesti, miten epäedulliset (mutta muiden tahallisesti tuottamat) tapahtumaketjut voivat kasautua saman ihmisen harteille. Jotkut ovat samoissa olosuhteissa säästyneet näiltä tapahtumilta, eikä heillä silloin ole samanlaista motivaatiota riskeerata tulevaisuuttaan puuttumalla asioihin. Monet ovat kuitenkin kokeneet erilaisia, mutta verraten aivan yhtä hirveitä kokemuksia vastaavassa ympäristössä. Tärkein syy toimia sanansaattajana on tietenkin se, että kukaan muu ei sitä näköjään tee. Ei, vaikka olisi kokenut millaisia hirveyksiä. Tuotantoyhtiöiden pelotteet tehoavat varsin poikkeuksetta kaikkiin, jotka asiaa ovat edes harkinneet. Eikä se yllä mainittujen syiden varjossa ole mikään ihme.
Kaksi viikkoa sitten olin kuin henkisen katatonian tilassa. En minä kyennyt rationaaliseen, järkevään toimintaan. Tehty mikä tehty. En vieläkään keksi vaihtoehtoista skenaariota kyseiseen hetkeen. Jatko kuitenkin pelottaa, vaikka itse toiminta tuolloin ei vaatinut sitä paljon puhuttua rohkeutta. Toimintakykyni olisi huomattavasti kiitettävämpi, jos minulla ei olisi tätä rajoittavaa PTSD:tä. Kaikki pitää suunnitella sitä silmällä pitäen, etteivät oireet vain pääse yllättämään. Siitä näkökulmasta minua pelottaa mahdolliset oikeusprosessit ja sellaiset media-alan edustajat, joilla ei ole hienotunteisuutta ja ymmärrystä kunnioittaa ihmisyksilön kotirauhaa ja terveydentilaa. Minua pelottaa myös, että vointini notkahtaa takaisin itsetuhoiseen riskitilaan minä hetkenä hyvänsä. Olen BB:n jälkeen pelännyt instituutioita, jotka voivat merkittävästi heikentää itsemääräämisoikeuttani. Sen lisäksi, että menetin luottamukseni psykologien ammattikuntaan, minulle kehittyi kammo kaikenlaista osastohoitoa tai vastaavia olosuhteita kohtaan.
Ilta-paskakin oli tehnyt jonkun mitäänsanomattoman paskajutun blogistani ja sen takia sivustoni on ollut ruuhkautunut ja sähköpostiini satelee ”User has been suspended for bandwidth overusage”-viestejä. Hassua sinänsä, että he eivät ymmärrä toteuttavansa jatkuvasti sitä median epäeettistä toimintaa, josta itsekin heitä kritisoin omissa postauksissani, vaan kaikesta huolimatta mainostavat itsensä dissaamista ja alleviivaavat omia kuluneita toimintatapojaan.
Otin toistaiseksi myös sivustoni kommenttikentät pois käytöstä, koska minulla ei ole nyt aikaa ja energiaa lukea niitä läpi siinä tahdissa kun niitä tulee. Viikonlopun aikana kommentteja oli satanut useita satoja ja minulla on jo valmiiksi vaikeuksia lukea kirjatenttiin 900 sivua englanninkielistä tekstiä heinäkuun loppuun mennessä. Luin toki muutamia kommentteja ja aion myöhemmin lukea loputkin. Pyrin julkaisemaan ja vastaamaan niihin heti kun taas hallitsen ajankäyttöäni.
Kiitos kaikille näkemyksellisille kommentoijille! Jotkin kommentit olivat niin linjassa omien ideologioideni kanssa, että suorastaan liikutuin. Vielä enemmän liikutuin kannustuksen ja myötätunnon osoituksista. Teemoihin sopivat tai asiakeskeiset kommentit lämmittivät myös kehoa ja mieltä, vaikka kommenttien sävy olisi ollut täysin neutraali. Ihanaa, kun hyvät tyypit ilmaisevat olemassaolonsa! Tulevaisuus ei olekaan menetetty, vaikka itse joskus masiksessa niin harhaisesti ajattelenkin.
Osa kommenteista ei kyllä liittynyt mitenkään postausteni asiasisältöön ja taisi olla kirjoitettu humalassa. Muutama kommentti ylitti myös rikoskynnyksen. Jotkut kommentit vaikuttivat peruskouluikäisten yhdessä väsäämiltä, mutta minusta en ole hyvä roolimalli alle 15-vuotiaille, sillä harjoittamani nihilismi voi olla ajoittain vaikeasti ymmärrettävää, jos tulkitsee kirjoitukseni liian kirjaimellisesti. Tämä on toki yksilökohtaista ja pätee varttuneemmallekin väestölle. Jokunen epämääräinen seuranhakuilmoituskin tuli vastaan, mutta ne oli varmaankin osoitettu jollekin toiselle, sillä niissä oli kuvailtu piirteitäni tavoilla, jotka eivät mielestäni kuvastaneet minua lainkaan. Tällä hetkellä en muutenkaan ole motivoitunut hakeutumaan seksuaalis-romanttisiin suhteisiin, sillä ne tulisivat olemaan omalta osaltani vain puhdasta hyväksikäyttöä tai esineellistämistä. Vaikka ”Miikka 27v Sipoosta” olisi miten ilmiömäinen persoona, en koe tällä hetkellä olevani kykenevä huomioimaan kenenkään muun tarpeita omieni lisäksi. Se on hyvin huono lähtökohta millaiselle ihmissuhteelle tahansa, vaikka monet muut sellaisia suhteita mielellään harjoittavatkin.
Olisin dokumentaarisessa mielessä halunnut julkaista kaikki kommentit ja vastata niihin. Minusta se olisi autenttisin tapa toimia ja antaisi realistisen käsityksen nettikommentoinnista perheen pienimmillekin vastaisuuden varalle. Mutta minulla on tietty ylläpitäjän vastuu olla julkaisematta liian törkeää kielenkäyttöä ja lainvastaista sisältöä. Yhdessä kommentissa kirjoittaja väitti olevansa Petteri Ahomaa ja kielsi minua kirjoittamasta ”tv-ohjelmaan liittyviä juttuja”. Ensin ihmettelin, miksi Petteri ottaa minuun yhteyttä blogini kautta eikä esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostitse. Seuraavaksi kummastelin, miksi Petterin sähköpostiosoite on (tyyliin) ”minna_96_@gmail.com”. No onhan toisaalta minunkin nimimerkkini monella nettisivustolla ”kalju ylipainoinen työtön”.
Myönnettäköön, että olin ehtinyt jo tykästyä blogini nauttimaan rauhaan ja harmoniaan. Pystyin käyttämään sivustoa sensuroimattomana ajatuspäiväkirjana, jonka jälkeen pienemmän marginaalikohderyhmän asiakeskeinen keskustelu kirjoitusteni teemoista jatkui yksityisemmillä foorumeilla. Eli maksimissaan seitsemän kaverini kanssa omassa whatsappissani. Se riitti täyttämään omat tarpeeni, kunnes Iltalehti havahtui kolmen kuukauden viiveellä pilaamaan kaiken. Koin sen häiritsevän asiakeskeistä tematiikkaa turhalla kohinalla, joka ei tue kirjoitusteni punaista lankaa. Vaikka ajoittain käsittelen ilmiöitä, jotka kaipaisivat lisätarkastelua väestötasolla, oma motiivini on kirjoittaa blogia itseäni ja sopivasti kohdennettua marginaalia varten, ei massahuomiota varten. Siksi käytän aikani mieluummin lukeakseni tutkimuksia digitaalisten alustojen kehityksestä, kuin kasvottoman Henkan spekulointia siitä, olenko minä oikeasti aivovaurioinen kukkakauppias vai delfiinisukellusta harrastanut mies. Tällä hetkellä henkilökohtaisen elämäni seuraaminen on oletettavasti aika tylsää muutenkin, sillä pääasiassa vain rötvään olohuoneen lattialla. Minulla ei ole edes tarjota RDR2-vinkkejä, koska en ole vielä onnistunut kalastamaan yhtäkään legendaarista monnia. Onneksi niitä vinkkejä löytyy toisaalta. Youtube tarjoaa.
Masiksen myötä olen alkanut ymmärtää alkoholisteja, vaikka minähän en itse juo. Eräänä päivänä, kun en millään jaksanut ruokkia peliriippuvuuttani pelaamalla, alkoi kummasti tehdä mieli jotain muuta eskapismia, kuten päihteitä. Jos minulla olisi silloin ollut kossupullo tai heroiinia käden ulottuvilla niin varmana olisi uponnut suuhun ja suoneen. Pitääkin pysytellä niistä kaukana ja yrittää vain jaksaa pelata. Peliriippuvuus on tällä hetkellä yksi niistä harvoista asioista, jotka motivoivat minua pysymään hereillä, vaikka tällä hetkellä minun tekisi mieli nukkua 18 tuntia vuorokaudessa. Joinakin päivinä minun on alkanut kummallisesti tehdä mieli suklaata. Kerran avasin yhden vara-tuparilahjaksi kaappiin varastoimani suklaalevyn mieliteon vallassa. Se maistui edelleen aivan yhtä paskalta kuin kaikkina aiempinakin vuosina ja koostumuskin oli yhtä ällöttävä kuin vessanpöntön antimet. Silti minä söin siitä levystä puolet. En vieläkään tajua, millaisen paholaisen vallassa.
Nyt kun kaksoiselämälarppauksen voisi olettaa päättyvän, minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kaikesta psyykeen oireilusta huolimatta olisi omalla vastuullani yrittää systemaattisesti alkaa parantaa elämänlaatuani ja toimintakykyäni. Menin edellispäivänä kaverini siivellä bodybalance-tunnille, koska olen huomannut liikunnalla olevan mieltä kohottava vaikutus silloinkin kun siihen ei tunnu olevan voimia. Lupasin olla säännöllisesti myös eri kavereideni valvonnassa, jotta heidän ei tarvitsisi menettää yöuniaan takiani. Olen sen heille velkaa, vaikka tekisi mieli vain syrjäytyä omissa oloissaan. Viikonlopun olin Turussa muutaman kaverin valvovien silmien alla. Tällä viikolla olen suunnitellut muutamalle päivälle sosiaalisia kohtaamisia, jotta ”ulkopuoliset” voivat arvioida mielenliikkeitäni siltä varalta, että alan taas puhua kuin Rutger Hauer Blade runnerin lopussa.
Sain myös psykiatrilta lausunnon, joka toimii yhteydenottokieltona tuotantoyhtiölle. Se helpotti oloani enemmän kuin olisin uskonutkaan.
Enhän minä toki tiedä, onko näillä kirjallisilla lausunnoilla mitään tehoa tuotannon edustajiin, kun tuotanto koki viime vuonnakin oikeudekseen sepittää minulle aivan uudenlaisia ammatteja ja historiatietoja omista kirjallisista dokumenteistani riippumatta (#turkulainenteknologiajohtaja):
Päätin myös pidättäytyä mediahaastatteluista enkä vastaa yhteenkään tuntemattomaan numeroon, josta minulle yritetään soittaa. Minä voin sitten jälkikäteen tehdä JSN:lle kanteluita, kun Iltalehti valehtelee minun sanoneen asioita, joita en ole sanonut. Siihen asti voin ihastella myös hevonsonta-allianssien julkeutta mediakonsernien mahdollistamassa yhteishengessä. Konsernien historiallisia luomuksia on mielenkiintoista analysoida jälkikäteen uudemman tiedon valossa:
”Houston, we have a problem.” Joskus syntyy ennakoimattomia ongelmia. Niin taisi syntyä myös Apollo 13 avaruuslennolla, vaikkakin jälkikäteen kerrottiin, että tallenteiden mukaan sitaatin pitäisi olla ”Houston, we’ve had a problem.” Ratkesivatkohan huoltomoduulin happitankin räjähdyksen aiheuttamat tekniset viat sillä, että Jack Swigertille määrättiin SSRI-lääkkeitä serotoniinipitoisuuksien nostamiseksi? Ken tietää, mutta minua ainakin risoo, jos selkeää ongelmaa aletaan ratkoa poistamalla ongelman sijasta sen seurannaisvaikutuksia. Itsekin olen joutunut käyttämään omia resurssejani muiden aiheuttamiin ongelmiin.
Terveydenhuollon lyhytjänteisyys on ongelmallinen. Lääkärit haluavat poistaa oireet, vaikka oireiden aiheuttaja olisi se todellinen ongelma. Muistan nuorempana vestibuliittidiagnoosin saadessani, kun minua yritettiin jatkuvasti ohjata seksuaaliterapiaan. Tietysti koin tilani harmillisena, mutta ihmettelin, miksi itse vestibuliittia ei yritetty parantaa ensin. Todellisen ongelman hoito vaikutti olevan hoitohenkilökunnalle toissijainen. Nyt tilanne on vastaavanlainen. Minulla on ongelma, joka aiheuttaa oireita. Oireita halutaan turruttaa lääkkeillä, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti palaamaan töihin. Ei sillä, ettenkö minäkin haluaisi niistä oireista eroon, mutta kyllä minä ensisijaisemmin poistaisin itse ongelman. Onneksi poliisi puuttuu tuotantoyhtiön toimiin, kunhan ehtii niihin perehtyä. Jos sillä ei ole tarpeeksi pitkäaikaista tehoa, otan yhteyttä Ihmisoikeusliittoon tai mietin muita väyliä itse ongelmien ratkomiseksi.
Onneksi sain touko-kesäkuun vaihteessa vihdoin ne Haluatko miljonääriksi -voittofyffet. Summa oli niin pieni (5000€), että verotukseenkaan ei paljoa uponnut ja papukaijatkin olin ostanut omilla rahoillani jo tammikuussa. Voittorahat kuluvat lakineuvontaan ja EMDR-terapiaan. Mielestäni BB-tuotantoyhtiön pitäisi korvata nämäkin kulut, mutta minkäs teet. Lakineuvojakulut olivat 235€/tunti ja tunnistakin puolet menee sellaiseen turhaan voivotteluun ja vatvomiseen, jossa lakineuvoja perustelee, miksi ei ole ehtinyt perehtyä tilanteeseen tarpeeksi ja hänellä ei ole kokemusta vastaavasta tapauksesta. Minä olen aivan kypsä näihin turhiin dialogeihin:
Minä: ”Voinko minä vedota kärsimyksiin, jotka aiheutuvat siitä, miten minusta esitettyä materiaalia on vääristelty ja minulta on riistetty oikeus kertoa oma näkökulmani kyseisistä tilanteista? Esimerkiksi, jos tuotantoyhtiö on piilottanut olennaisia asioita ja Iltalehti on vääristellyt tilanteista virheellisiä tulkintoja, jotka tuottavat minulle huomattavaa mainehaittaa, fyysistä uhkaa ja terveysriskejä.”
Lakineuvoja: ”No kyllähän kaikki tietävät, että tuotannot vääristelevät asioita. Ja jos sinua yhtään lohduttaa niin eihän kukaan mitään Iltalehteä ota tosissaan. Minä en tunne ketään, joka lukisi tai ainakaan uskoisi Iltalehden juttuja.”
Minä: ”No eivät varmasti sinun korkeakoulutetut, hyvän medialukutaidon omaavat juristikaverisi niitä uskokaan, mutta kyllä minä saan sellaisia viestejä henkilökohtaiseen puhelimeeni, jossa mediavääristymien pohjalta minut uhataan raiskata veitsellä, jos poistun kotoa tai esiinnyn julkisesti.”
Lakineuvoja: ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voi olla noin sairas, että uhkailee jotain turhanpäiväistä reality-osallistujaa…”
Minä: ”No näin se nyt vain menee. Miten on? Voinko vedota kunnianloukkaukseen tai vastaavaan?”
Tällaisesta lässytyksestä minä olen maksanut monta sataa euroa. Neuvonnan lopussa juristi sanoo käytännössä, että rikosilmoituksia voi aina tehdä, mutta ei hän näissä olosuhteissa tiedä, mihin kannattaa juridisesti vedota.
Olen ladannut suuret odotukset EMDR-terapiaan. Sen hinta on 360€/kerta. Edullisempiakin terapeutteja olisi löytynyt, mutta minun oli PTSD-oireiden ja luottamuspulan takia valittava terapeutti, joka muistuttaa mahdollisimman vähän Laura Stenroosia: pätevä, luotettava ja ulkoisesti mahdollisimman eri näköinen. Nuo tekijät ovat minun kohdallani olennaisia toimivan hoitosuhteen rakentamisessa, joten maksan mielelläni hieman tyyriimmän hinnan. Terveyden hinta on lopulta korvaamaton. Mikäli aivokemiani eivät ole jo pysyvästi vinksallaan, niin voin ainakin olla tyytyväinen, että onneksi osallistuin BB:hen vasta näin vanhana. Jos olisin osallistunut 20-vuotiaana, minulle olisi varmasti puhjennut jo skitsofrenia. Nyt kärsin psykoosin sijasta vain muiden mielenterveysongelmien aiheuttamasta heikosta elämänlaadusta. Tämä heikkolaatuinen kausi on hukannut elämästäni tähän mennessä noin 3%. Äärimmäisen huono diili… Vaikka eihän se edes ollut diili, kun minä en etukäteen antanut sen ehdoille hyväksyntääni.
Nyt ei auta kuin odottaa, että elämä alkaa päivittää itse itseään. Siihen asti yritän muistaa, että minä en ole Roy Batty ja minun papukaijani eivät ole kyyhkysiä sateessa.