Joskus muinoin joku kysyi, että miksi en kirjoita blogiini enemmän sellaisia konkreettisia tapahtumia. Niin kuin että millaisia juttuja olen lähiaikoina puuhastellut ja sitä rataa. Noh, sitä varten on Youtube, josta löytyy RDR2-tutoriaaleja. Toki voin jakaa omiakin kokemuksia, mitä vielä Youtubesta ei löydy. Viime yönä, kesken metsästysreissun, vastaan tuli pienoinen bugi ja peurat jähmettyivät minun ylittäessäni jokea:
Eräs anonyymi kommentoija sanoi, että haluaisi tietää enemmän minusta itsestäni, ei ideologisista pohdinnoistani. Valitettavasti en koe itselleni luontevaksi kirjoitella, että ”Olen iloinen ja positiivinen 16-vuotias merkonomiopiskelija Kuopiosta”. En muutenkaan täysin sisäistä, miten ideologiani voisivat olla irrallisia identiteetistäni eli minusta itsestäni. Tänään olen kuitenkin hyvällä päällä ja voin hieman yrittää tulla vastaan tässä asiassa, joten täältä pesee:
Tein Ylen sivuilla testin Minkä puun heimoon sinä kuulut? ja tuloksen perusteella ”arvostan tilaa ympärilläni” ja ”pistän kenties helposti ja osuvasti vastaan ryppyilijöille”.
Jepjep… Nyt kun voin taas hyvällä omallatunnolla palata takaisin jauhamaan mieleni sopukoista, koen mainitsemisen arvoisena asiana, että aloitin viime kuussa EMDR-terapian. Palaan sen vaikutuksiin hetken päästä uudelleen, mutta sitä ennen koen tarpeellisena kerrata mielenterveydellistä vuosikatsaustani. En aio toistaa samoja asioita, joista olen jo kirjoittanut teksteissäni Pääsiäistervehdys onnellisen arjen raunioista, Jälkipohdintoja itsemurha-alttiilta ajanjaksolta ja Allekirjoitus, jolla murskattiin psyyke. Myös muissa teksteissäni olen sivunnut relevanttia pohjamateriaalia. Aloitetaan tapahtumien kertaus kuitenkin vuoden 2019 lopusta.
BB-kauteeni liittyen tapahtui monta tilannetta, joissa koin, että minuun oli oman tahtoni vastaisesti kohdistettu täysin mielivaltaista vallankäyttöä, jota en ollut etukäteen hyväksynyt eivätkä olosuhteet vastanneet tuotannon ennakkoon antamia lupauksia. Kritisoin jo kauden alussa tuotantoa terveydellisten seikkojen laiminlyönnistä. Etukäteen olin keskustellut hyvin paljon DSPD/DSPS-diagnoosistani ja sen sopivuudesta tuleviin olosuhteisiin. Casting-päällikkö, Oona Tuukkanen, vakuutteli minulle, että tuotanto ei tule puuttumaan osallistujien nukkumaanmenoon, vaikkakin aamulla kaikille on yhteinen herätys. Myös tuotannon psykologin, Laura Stenroosin, kanssa olimme käyneet asiaa läpi karsintavaiheessa. Pyysin Stenroosilta jälkikäteen asiakirjat istunnoiltamme mahdollista rikosoikeudellista jatkoselvitystä varten ja niistä näkyy, että asiaa on puitu ajan kanssa.
Stenroos oli kirjoittanut istunnon aikana varsin seikkaperäisesti 4 sivua muistiinpanoja, jotka mielestäni vastasivat hyvin keskustelujamme eikä niissä ollut mitään ristiriitaa sanomisteni kanssa. Asianmukaista tekstiä siis. Kirjausten loppuun hän oli vielä laittanut…
…sillä se oli ainoa asia, jonka takia sekä minä itse että tuotanto epäilimme soveltuvuuttani osallistua kyseiseen formaattiin. Minulle sanottiin jo 10 vuotta sitten, diagnoosin saatuani, että poikkeava unirytmini ei saa muodostua minulle pitkäaikaiseksi rasitteeksi, sillä suvussani on jo valmiiksi mielenterveysongelmia ja näin ollen minäkin kuulun todennäköisesti geneettiseen riskiryhmään. Myös ajoittain vaivaava migreenini mietitytti lääkärintarkastuksen suorittanutta lääkäriä, mutta senkin osalta tuotanto oli luvannut huomioida asian tarpeen tullen. Oona Tuukkanen sanoi, että terveydellisistä syistä on mahdollista keskeyttää osallistuminen välittömästi, vaikkakin niistä kiellettiin puhumasta päiväkirjahuoneen ulkopuolella. Tämän pohjalta tein lopullisen päätöksen osallistua ohjelmaan.
Kauden aikana kuitenkin koin, että en halutessani saanut apua enkä useimmiten edes päässyt päiväkirjahuoneeseen yrittäessäni päästä tuotannon puheille. Kohtalokkainta oli se, kun en saanut halutessani luovuttaa. Jälkikäteen mietin, miksi en mennyt keittiöön pistämään astioita säpäleiksi tai heittänyt halkoa talon olohuoneen televisioruutuun, jotta varmasti olisin päässyt tuotannon puheille. Valitettavasti viikkojen ajan kertynyt unenpuute yhdistettynä kovaan ahdistukseen eivät mahdollistaneet rationaalista ajattelua. Minuun iski pelko ja sietämätön epävarmuus siitä, mitä tuotanto päättää minulle seuraavaksi tehdä.
Olosuhteita on vaikea selittää niille, jotka eivät tiedä tai ymmärrä mediaproduktion toimintaa. BB-talon säännöt ovat hyvin rajoittavat, eikä osallistujalla ole mitään mahdollisuutta talossa ollessaan tuoda ilmi tuotantoon liittyviä asioita tai päiväkirjahuoneen tapahtumia. Suomi24-keskustelupalstalle on myös vuotanut aiemman kauden osallistujan osallistujasopimus, josta on nähtävissä osallistujia sitovat ehdot. Osallistujat joutuvat maksamaan hyvin suuria korvauksia, mikäli paljastavat kulissien takaisesta toiminnasta jotakin, mitä tuotanto ei halua tulevan julki. Osallistujat joutuvat olemaan tuotannon kauppatavarana vielä monta kuukautta kauden päättymisen jälkeen. Tuona kyseisenä luovuttamishetkenä minua kuitenkin vaivasi eniten se, että tullessani talosta ulos minun pitäisi olla vuorokausi eristyksissä tuotannon valvonnan alla. He olivat tietysti myös takavarikoineet kännykkäni, joten minä en voisi soittaa edes poliisille ennen kuin tuotanto on antanut siihen luvan.
Talossa ollessani mielestäni suurin stressitekijä on jatkuva epävarmuus. Muistan kun eräs ystäväni kertoi siitä, kun matkusteli ensimmäisen kerran yksin Kiinassa. Hän kuvaili, miten epävarmuudensietokyky oli kokemuksessa kaikkein ratkaisevin sisäinen demoni ja kehittyessään myös voimavara. Myös BB-talossa sama elementti on jatkuvasti läsnä. Se muuttuu ratkaisevaksi siinä kohtaa, kun alat tuntea pelkoa omasta turvallisuudestasi. Tuossa hetkessä olin vasten omaa tahtoani suljetussa tilassa enkä tiennyt, koska minun olisi mahdollista päästä sieltä pois. Tätä minulle ei suostuttu kertomaan seuraavanakaan päivänä, kun keskustelin Janne Virtasen kanssa päiväkirjahuoneessa. Minulle alkoi syntyä pakokauhuisia ja väkivaltaisia ajatuksia. Yhden yön ajan olin fyysisesti lamaantunut, mutta tunsin silti aivan hallitsematonta raivoa. Toivoin itselleni kuolemaa ja sille, joka oli eniten vastuussa tästä ihmisoikeuksia rikkovasta kohtelusta, väkivaltaista joukkoraiskausta.
Olin jo saman viikon perjantaina varma, että minä tulisin tippumaan häätöäänestyksessä seuraavana sunnuntaina. En yhtään epäile, ettenkö olisi muutenkin saanut yleisöäänestyksessä vähiten ääniä, sillä olin katsojien keskuudessa ylivoimaisesti kautemme vihatuin kilpailija, mutta vaikka en olisikaan saanut vähiten ääniä, tuotanto olisi todennäköisesti häätänyt minut talosta joka tapauksessa. Minua pelotti etukäteen tuleva eristyspäivä tuotannon valvonnassa. Heti kun astuin talon ovesta ulos, niin kukapa olikaan käytävällä vastassa: Oona Tuukkanen tietenkin. Tuukkasta kohtaan olen tuntenut lähinnä vihaa ja vitutusta, mutta Janne Virtaseen olen kokemuksen takia yhdistänyt myös pelkoa. Studiossa jouduin kohtaamaan myös Virtasen ja silloin aloinkin välittömästi itkeä, vaikka yritin sitä kovasti tuotannolta peitellä. Virtanen kuitenkin huomasi tämän ja sanoi jopa jotakin lohduttavaa (en enää muista mitä), mutta sillä ei enää tuossa vaiheessa ollut itselleni mitään merkitystä.
Eristyspäivänä olin jotenkin aivan turta ja minulla oli vahvat defenssit päällä. Muistan saaneeni naurukohtauksia täysin sopimattomissa tilanteissa eivätkä talon tapahtumat tuntuneet edes tapahtuneen oikeasti. Luin keskustelupalstoilta minuun kohdistuvia vihakommentteja ja olin saanut kännykkään jokusen uhkaavankin viestin, mutta en osannut loukkaantua niistä tai ottaa niitä tosissani. Minusta tuntui, että ne eivät koskeneet minua eivätkä niissä kuvaillut tapahtumat olleet oikeasti tapahtuneet minulle. Iltapaska-lehtiin olin kuitenkin pettynyt, sillä niiden takia jouduin jatkuvasti vastailemaan täysin irrelevantteihin kysymyksiin enkä saanut olla rauhassa. Ne myös levittivät disinformaatiota, josta jo tuolloin arvasin koituvan itselleni haittaa myöhemmin.
Kuten aiemmissa postauksissani olen maininnut, olin tässä turtuneessa tilassa syys- ja lokakuun ajan. Vasta sitten asiat alkoivat vähitellen kummitella. Minulla oli pakollinen käynti Laura Stenroosin vastaanotolla, johon en olisi halunnut mennä ja jota olin parhaani mukaan yrittänyt lykätä erinäisillä opiskeluun liittyvillä tekosyillä (vaikka en minä ollut pystynyt tuona aikana opiskelemaan). Minusta jo se oli tuotannolta epäeettistä, että osallistujasopimuksessa pakotetaan käymään vastentahtoisesti psykologilla, jota ei saa itse valita. Laura Stenroosilla oli kuitenkin mennyt puurot ja vellit aivan sekaisin oman roolinsa suhteen ja hän oli tuotannossa edistämässä vain tuotannon etuja ja motiiveja. Menin kuitenkin lopulta 1.11.2019 käymään tuossa pakollisessa istunnossa ja puhuin suuni puhtaaksi tuotannosta ja ahdistusoireistani. Kerroin näkeväni jatkuvasti painajaisia siitä, kun en halutessani päässyt BB-talosta ulos ja sanoin, että tuotannon jatkuvat yhteydenotot ja velvoitteet eivät mielestäni mahdollista psyykkistä palautumistani. Taisin myös sanoa, että ”Minua vituttaa se Oona Tuukkasen paskanaaman katsominen viikonloppuisin studiossa.” Stenroos sanoi, että minun pitäisi selvittää asiat tuotannon kanssa, mutta en halunnut olla tuotannon kanssa enää missään tekemisissä. Halusin vain päästä pois, omaan rauhaan. Kotiin ilman tuotannon yhteydenottoja tai häirikköviestejä.
Siihen verrattuna, että Stenroos oli tehnyt tarkat, monen sivun muistiinpanot ensimmäisestä istunnostamme, olivat tämän viimeisen istunnon muistiinpanot aika suppeat ja mitäänsanomattomat.
Kirjaukset olivat sanoihini nähden varsin ”kaunisteltuja” ja niissä oli myös hieman asiavirheitä. Uskon, että Stenroos oli tarkoituksella kirjoittanut viimeisen istunnon kirjaukset niukasti, sillä hän varmasti epäili, että jatkossa niitä saatetaan käyttää rikosoikeudelliseen tutkintaan tai muihin selvityksiin. Olen aiemmissakin postauksissani maininnut, että hän on fiksu ja mukava nainen. Valitettavasti se ei takaa sitä, että hän toimisi ammattietiikkansa mukaisesti. Minusta Stenroos keskittyi asemassaan enimmäkseen juoruilunkaltaiseen jutusteluun ja noudatti vaitiolovelvollisuuttaan tasan yhtä paljon kuin Larry Davidin terapeutti Curb your enthusiasmin 8.kauden 9.jaksossa:
”I had a client. He was a quite illustrious well-known director. I don’t want to reveal who he was, but he did direct Star Wars. And he enjoyed in his repertoire of things that he liked to see prostitutes.”
Onneksi Psykologiliiton ammattieettinen lautakunta alkoi selvittää Stenroosin asemaa ja toimintaa tuotannossa. Selvityksen arvioitu kesto on 9-12 kuukautta, mutta ainakin se etenee ja johtaa toimenpiteisiin, mikäli lautakunta niin päättää.
Stenroos päätti viimeisen istuntomme jälkeen mennä itse puhumaan tuotannolle tilastani. Olin antanut tähän luvan, mutta sanoin, että en halua itse puida tuotannon kanssa asiaa enkä halua heiltä yhteydenottoja. Oona Tuukkanen ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta lähetellä painostavia viestejä ja Stenrooskin olisi halunnut minun käyvän uudestaan vastaanotollaan seuraavalla viikolla keskustelemassa toisiin osallistujiin liittyvästä raiskausepäilystä. Sanoin, että minä en halua puhua heidän kanssaan enää yhtään enempää ja muistutin, että olin jo aiemmalla istunnolla sanonut hoitavani terveyteeni liittyvät asiat työterveyshuollon kautta.
Stenroos oli kuvaillut muistiinpanoissaan olemustani ja psyykkistä tilaani seuraavasti:
Neljä päivää myöhemmin samat oireet ja sama olotila jatkui. Menin työterveyslääkärille pyytämään sairaslomaa töistä ja sainkin hieman erilaisen potilaskirjauksen:
Olin hieman vastahakoinen menemään työterveyspsykologille, sillä Stenroos oli ensimmäinen psykologi, jonka vastaanotolla olin käynyt ja päättelin siitä, että koko touhu on turhaa manipulointia ja psyykkisten kokemusten vähättelyä. Menin kuitenkin ja yllätyin positiivisesti. Oikea psykologi kyselikin hyvin täsmentäviä ja relevantteja kysymyksiä. Kysymykset olivat itselleni epämukavia, mutta vastailin niihin parhaani mukaan itkuisena. Hän teki kattavan oirekartoituksen ja pääsi vartissa asian ytimeen. Hän sanoi varsin pian, että kärsin selvästi PTSD-oireista. Diagnoosi tuli minulle hieman puun takaa, mutta lukiessani siitä enemmän, tajusin itsekin, että nämä olivat juuri niitä oireita, joista olin alkanut kärsiä päivittäin.
PTSD-oireiden lisäksi työterveyslääkäri diagnosoi minulle myös masennusta ja ahdistusta.
Usein PTSD-potilaille kehittyy masennus muiden oireiden kylkiäisenä. Itsekin koin PTSD-oireiden rajoittavan elämääni päivittäin ja pelko niiden ilmaantumisesta tai voimistumisesta johtivat omalla kohdallani siihen, että en uskaltanut enää tehdä oikein mitään. En aina uskaltanut käydä ruokakaupassa, en uskaltanut lukea uutisia, en uskaltanut tehdä rikosilmoitusta tai viedä asiaani eteenpäin.
Minua myös turhautti se, miten lääkärit aina tuputtivat mielialalääkkeitä tai pitkää kahden vuoden psykoterapiaa, jossa pitäisi vain velloa raskaissa kokemuksissa. Rauhoittavia olisin voinut ottaa vastaan, mutta niitä lääkärit eivät halua määrätä. Psykiatreilla käydessäni minä olin muutenkin heidän kanssaan eri mieltä monista asioista eivätkä he juurikaan ottaneet esille näkökulmia, joita en olisi jo itse ehtinyt pyöritellä monta kuukautta. Epäsosiaalisena ihmisenä uskalsin epäillä, että psykoterapiasta ei olisi minulle juurikaan hyötyä, kun keskustelut olivat kutakuinkin tällaisia:
Psykiatri: Julkisuudenhenkilöt kamppailevat aina oman identiteettinsä ja julkisuuskuvansa ristiriitojen kanssa. Varmasti se herättää sinussakin häpeää ja avuttomuutta, että sosiaalisessa mediassa sinusta keskustellaan tavalla, jonka sävyyn et voi itse vaikuttaa.
Minä: Voi juku, enpä tiedä… En minä koe identiteettini vääristyneen. Minä olen ihan tyytyväinen omaan persoonaani ja olen jo viime syksynä hyväksynyt sen tosiasian, että on olemassa paljon epävakaan persoonallisuushäiriön omaavia alkoholisteja, jotka ovat lapsena joutuneet isänsä raiskaamiksi. Ei heillä välttämättä ole parempaa tekemistä tai kognitiivisia kykyjä käsitellä asioita muutoin, kuin mölisemällä netissä. Minä en ole somessa eikä se minua kiinnosta. Sen sijaan koen epäoikeudenmukaisena ja moraalittomana, että Endemol Shine Finland ja Iltalehti lietsovat yhteiskunnallisesti haitallisia ilmiöitä ja minä joudun henkilökohtaisesti kärsimään niiden seurauksista.
Psykiatri: Ei. Kyllä se some sinua varmasti häiritsee. Se häiritsee tilastollisesti kaikkia.
Minä: Ehei. Minä haluaisin vain, että vielä jonakin päivänä voisin luottaa siihen, että saan hoitaa kauppaostokseni rauhassa ja saisin tanssia baarissa ilman, että minua tulevat koskettelemaan ihmiset, joiden en halua minuun koskevan.
Yllä oleva keskustelu on varsin kärjistetty ja kyllä minulla on ollut ihan hyvä olo käyttäessäni terveydenhuoltopalveluita. Koen, että kyseinen sektori on ollut yksi niistä harvoista, jotka ovat suhtautuneet kunnioittavasti kokemukseeni ja minuun ihmisenä. Valitettavaa vain on, että usein alan ammattilaisilla on niin kova kiire työssään, että he joutuvat joskus turvautumaan yleistämiseen ja lääkemarkkinoiden ohjaamiin ratkaisuihin.
Lääkärikäynneillä sain kuitenkin yhden merkittävän oivalluksen. Eräs lääkäri sanoi minulle, että minulla on hyvät valmiudet toipua kokemuksistani, sillä omaan kognitiivisia taitoja ja hyvän psyykkisen resilienssin. Olin hyvin skeptinen jälkimmäisestä, sillä mielestäni hyvän psyykkisen resilienssin seurauksena minulle ei olisi pitänyt muodostua traumaa lainkaan tai minun olisi pitänyt toipua jo paljon nopeammin. Lääkäri sanoi, että kokemukseni ja niihin liittyvä jatkuva psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinenkin kuormitus olisi voinut aiheuttaa psykoosin tai muita paljon vakavampia mielenterveydellisiä ongelmia. Vaikka mielenterveysongelmaisena on suuren riskin sudenkuoppana pitää itseään heikkona, olen vasta omakohtaisen kokemukseni ja terveydenhuollon edustajien palautteesta ymmärtänyt, miten ahdistus tai PTSD-oireilu ei ole heikkouden merkki. Se on ennemminkin merkki henkisestä kamppailusta ja sopeutumattomuudesta. Se saattaa monissa elämäntilanteissa ehkäistä lannistumista, alistumista ja kyynistymistä. Se saattaa ehkäistä sitä, että minusta ei tule päihdeongelmaista, Perussuomalaisia kannattavaa, omia lapsiaan ja vaimoaan hakkaavaa sadistia. Tai sitä, että minusta ei tule seuraavaa Janne Virtasta tulevien vuosien Big brother -tuotantoihin.
Minulle oli myös tärkeä se tieto, että mielenterveysongelmat voivat osua kenen tahansa kohdalle. Edes altistavilla geeneillä ei ole niiden osalta ratkaisevaa merkitystä. Itsekin olin ennen viime vuotta aivan varma, että mielenterveysongelmat eivät tulisi ikinä osumaan omalle kohdalleni, sillä olen aiemmin ollut psyykkisesti täysin terve ja selvinnyt peruskouluikänikin systemaattisesti 3 tunnin yöunilla. Mutta kun psyykettä kuormitetaan toistuvasti, voimakkaasti ja yksilöllisiin herkkyyspisteisiin, ne aiheuttavat kenelle tahansa kemiallista epätasapainoa. Minäkin koen, että omassa kriittisessä ajanjaksossani on tapahtunut 3-5 voimakasta yksittäistä stressitilannetta sekä jatkuvaa pientä kuormitusta, joka on estänyt palautumisen silloin, kun se olisi ollut tarpeen.
Lopulta hain B-lausunnon ja menin vihdoin kokeilemaan EMDR-terapiaa.
EMDR on lääkäreidenkin keskuudessa varsin vieras terapiamuoto ja itsekin kuulin siitä ensimmäisen kerran vasta keväällä. EMDR-metodi eli Eye Movement Desentisization and Reprocessing perustuu silmänliikkeisiin. Hoitovaste on hyvä, tuloksia pidetään pysyvinä ja hoitokertoja ei yleensä tarvita kuin 1-5. Googlettamalla terapiamuodosta löytyy lisätietoa kiinnostuneille ja Yle Areenassa on myös dokumenttisarja Sairastunut mieli, jossa yhdessä jaksossa näytetään pätkä PTSD-oireista kärsivän Christianin EMDR-terapiasta.
Minullakin metodi osoittautui toimivaksi, sillä häiritsevimmät oireet, kuten painajaiset ja äkilliset takaumat loppuivat kuin seinään heti ensimmäisen metodikokeilun jälkeen. Tietysti minulla on vielä samat tunteet tuotantoa ja sen henkilöitä kohtaan, mutta nyt ne eivät enää ylly hallitsemattomiksi kohtauksiksi. Nyt tunteet ovat taas omassa hallinnassani ja negatiivisetkin tunteet ovat jälleen osa tunne-elämäni vaihtelua. Enää minua ei pelota mennä ulos sen takia, että joutuisin ennakoimaan triggereitä ja varautumaan pitkittyviin ahdistuskohtauksiin. Tietysti minulla on yhä hieman ahdistusoireita ja aika paljonkin masennusoireita. Väsyn nopeasti, nukun liikaa, keskittymiskykyni on heikko, apatia ja alakuloisuus värittävät yhä mielenmaisemaani, mutta se tuntuu pitkästä aikaa ohimenevältä. Vaikka elämänlaatuni ei ole vieläkään mielestäni hyvä, alan jo olla kykenevä itse tekemään asioita sen kohentumisen eteen ja päivät ovat alkaneet tuntua siedettäviltä. PTSD-oireiden vallitessa haaveilin aina syanidikapseleista ja niiden mentyä ohi pelkäsin aina tulevaa oireilua. Vaikka suhtaudun tulevaisuuteeni tällä hetkellä varsin passiivisesti, ei se enää pelota minua. Ja se on pääasia.
Ensimmäisellä istunnolla minut yllätti se, että käydessämme terapeutin kanssa BB-taloon liittyviä kokemuksiani läpi, ei sillä hetkellä ahdistavimmalta tuntunutkaan se tietty yö BB-talossa. Istunnon aikana aloin kokea enemmän fyysistä ahdistusta päivästä, jolloin olin talosta ulos tultuani tuotannon valvonnan alla eristyksissä. Mieleeni puski yllättäen mielikuva Iltalehden haastattelusta, jossa minua haastatteli Sami Koski (haastattelu on nähtävillä ja googletettavissa, mikäli kiinnostaa). Minusta Sami vaikutti hyvin mukavalta ja hänen haastattelutyylinsä ei ollut millään lailla tungetteleva, toisin kuin monilla muilla roskatoimittajilla, jotka tunkevat sanoja haastateltavan suuhun tai kirjoittavat paikkansapitämättömiä asioita, kuten esimerkiksi Huuhaa-Hopi. Kameran takana Endemolin edustajana oli paikalla Aino Toivonen. Myöskään Ainoa kohtaan minulla ei henkilökohtaisesti ole negatiivisia ajatuksia. Vaikka hän onkin töissä Endemolilla, hän suoritti mielestäni osansa asiallisesti. Hän oli mukava, mutta asiakeskeinen. Ei antanut katteettomia lupauksia enkä kokenut hänen puoleltaan ikinä henkistä painostusta. Siitä huolimatta muistan kyseisestä haastattelutilanteesta sen realisaation, kun kesken haastattelun aloin yhtäkkiä tiedostaa, että en saa vieläkään kertoa kokemuksistani sellaisina kuin ne tapahtuivat ja epämiellyttävät skenaariot mahdollisista itselleni koituvista seurauksista alkoivat ahdistaa. Mielikuvassani muistan nähneeni Ainon pistävän katseen näkökenttäni laidassa ja se muistutti minua pysymään vastentahtoisesti roolissani. Minun oli vain pakko pitää itseni kasassa ja esittää, että kaikki on hyvin. Muistan miten päivän päätteeksi olin hyvin uupunut kaksoiselämäroolini ylläpitämisestä ja aloin olla jo illan studiohaastatteluun mennessä vain yksinkertaisesti niin väsynyt ja ärtynyt, että minun oli hyvin vaikea olla kohtelias Alma Hätöselle, vaikka hänkin oli kasvotusten mukava ja helposti lähestyttävä.
EMDR-istunnon jälkeen minun kohdallani tapahtui generalisaatioksi kutsuttu ilmiö. Istunnon aikana käydyn työskentelyn vaikutukset yleistyivät myös jossain määrin muihinkin BB-taloon assosioituviin tapahtumiin eikä minua enää ahdistanut läheskään niin paljon vapaudenriistoon tai muihinkaan liitännäisiin tapahtumiin liittyvät kokemukset. Ne eivät enää tunkeutuneet mieleen väkisin ja kun tietoisesti ajattelin niitä, ne eivät aiheuttaneet useita tunteja kestäviä kohtauksia. Minun oli kohtalaisen helppo hallita ja jopa katkaista ajatusketjut niiden ilmaantuessa. Ne eivät enää häirinneet muuta toimintaani. Opiskelu ja lukeminenkin on pitkästä aikaa luonnistunut.
Olen käynyt nyt EMDR:ssä 3 kertaa, joista ensimmäinen kerta oli keskustelupainotteinen. Toisella ja kolmannella kerralla kokeiltiin itse silmänliikemetodia. Seuraavan kerran olen menossa ensi kuussa. Toimintakykyni on kohentunut huomattavasti ja oloni on paljon parempi kuin missään vaiheessa aiemmin tämän vuoden aikana. EMDR:ää on suositeltu juurikin traumoista ja PTSD:stä kärsiville, mutta myös masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien hoitoon. Kärsimättömänä ja omaa tilaansa maksimoivana Gandalfina myös minä koin sen toimivaksi ja tehokkaaksi hoitomuodoksi.
PTSD:n kylkiäisenä ilmaantuneiden, pitkien itsemurha-ahdistuskohtausten häviämisen myötä myös väkivaltaiset fantasiat Endemolin edustajia kohtaan alkoivat vähentyä. Kyllä minä vieläkin aamupaskalla kuvittelen, että vessapaperin paikalla olisi osallistujarajapinnassa toimineiden työntekijöiden naamat, joihin pyyhin paskaisen perseeni. Kaikkien naamoja en siihen kuvittele, sillä joissakin on jo valmiiksi enemmän paskaa kuin Sodoman 120 päivää fasistikartanossa. Pari kuukautta sitten kuvittelin, miltä eräs katteettomia lupauksia antanut tuotannon noita-akka näyttäisi, jos hänet poltettaisiin roviolla. Nyt sekin fantasia on alkanut mielessäni muistuttaa enemmänkin vain tylsää jätteenpolttoprosessia. Vuoden alussa haaveilin vielä jonakin päivänä sulkevani tuotannon edustajat BB-taloon, jossa saisin itse Isoveljen asemassa pakottaa heidät suorittamaan viikkotehtävän teemalla Battle Royale. Voittaja saisi valita onko viikon syömättä ja nukkumatta vai juoko litran viinietikkaa käynnissä oleva pölynimuri anuksessaan. Nyt minä kuitenkin muistan, että oli siellä tuotannon joukossa ihan mukaviakin kameramiehiä. Ja kaiken toiminnan takana on kuitenkin aina ollut vain se viaton motiivi, että tuottajat saisivat parisataa euroa lisää ryyppyrahaa ja taskuun jäisi vielä jokunen killinki, mikäli prostituoitujen palvelut alkaisivat houkuttaa.
Älkää ottako yllä olevaa kappaletta liian kirjaimellisesti. Enhän minä edes käy aamupaskalla, koska olen aamuisin vielä nukkumassa. Hyvää alkanutta viikkoa ja tsemppiä arkeen!