Lokakuussa tuli taas todistettua, että olen pohjimmiltani umpinössö. Kävimme kavereiden kanssa Fear Factory Halloween Nightmaressa eli kauhukäytävässä, jossa oikeat näyttelijät olivat pelottelemassa. Myönnän etukäteen olleeni aivan varma, että pystyisin rationalisoimaan pelkoreaktiot pysymään loitolla. Kyseessä olivat kuitenkin vain näyttelijät, jotka eivät mitenkään voi fyysisesti vahingoittaa asiakkaita. Lisäksi olen katsonut kovia kauhuleffoja jo niihin aikoihin, kun opin lukemaan eivätkä mitkään ruudun läpi katsotut, fiktiiviset aineistot ole jääneet mieleen kummittelemaan sen jälkeen, kun täytin 10. Tästä huolimatta tajusin, että olen tosi säikky kaikenlaiselle säikäyttelylle. Käytävällä ei saanut pysähtyä enkä halunnut liikkua ensimmäisenä tai viimeisenä, koska näyttelijöitä hyppäsi milloin mistäkin, edestä ja takaa. Käytäväkävely kesti vain noin 10 minuuttia, mutta edellisestä säikähdyksestä ei ehtinyt toipua ennen kuin seuraava hyppäsi kylpyammeesta ylös. Kaverit eivät erottaneet minun kiljuntaani näyttelijöiden kiljunnasta. Sydän hakkasi vielä puoli tuntia kokemuksen jälkeenkin ja seuraavana päivänä etureidet olivat kipeät pelokkaiden kyyryasentojen seurauksena. Ihan kuin olisi tehnyt kahden tunnin treenin kymmenessä minuutissa.
Sitten menimme vielä kauhuteemaiseen pakohuoneeseen, jossa sielläkin oli näyttelijä pelottelemassa. Joskus kaverini kuittailevat minulle, kun lausun room escapen ”ruumiskeippinä”. Noissa Halloween-pakohuoneissa todella oli ruumisnäyttelijöitä, joten lausuntani oli tahattoman osuva. Välillä valot sammuivat ja näyttelijä juoksi pimeässä kirkumaan naamojemme eteen. Oli niin perhanan vaikea keskittyä ratkomaan numeroarvoituksia, kun hahmo hyökkäili milloin minkäkin verhon takaa ja heitteli tavaroita lähelle. Yksi kavereistani säikähti kerran niin pahasti, että heittäytyi ihailtavan urheilullisesti lattialle. Itsekin kolhin itseäni pari kertaa vahingossa pöydän reunaan. Ei siihen siinä tilanteessa kiinnittänyt huomiota, mutta seuraavana päivänä UFFin tasarahapäivillä shoppaillessa huomasin fritsun näköisiä, liiloja mustelmia reisissä ja jenkkiksissä.
Pakohuoneen jälkeen olimme kaikki sitä mieltä, että nyt oli tullut päivän hyvä työ tehtyä. Poppoon kokenein jäsen sanoi, että noihin kauhukokemuksiin turtuu, jos niissä tulee käytyä edes silloin tällöin. Itse yritin ensin pistää nössöyteni puhtaasti PTSD:n piikkiin, koska ylivireysoireistoon kuuluvat muun muassa valppaus ja säpsähtely. Minähän säikähdän nykyään jo siitä, jos ravintolassa tarjoilija tulee tuomaan lusikoita selän takaa, väärältä puolelta. Sitten kuitenkin muistin, että viime vuonna Tartossa kauhupakohuoneessa olin aivan yhtä nössö, vaikka siellä ei ollut edes näyttelijöitä eikä minulla silloin ollut vielä PTSD:tä. Mutta siellä oli pimeää ja kaikenlaisia efektikikkoja, kuten liikkuvia nukkeja, salamavaloja ja putoavia tauluja. Minä tosiaan olen herkkä säikäyttelyille. Ehkä se on kuitenkin viihdyttävämpi vaihtoehto, kuin se että mikään ei tuntuisi miltään.
Paluumatkalla kotiin kauhukokemukset jatkuivat, kun Kontulan puskista nousi myös säikäyttelijöitä. Ne olivat kuitenkin vain puskakusella käyviä nuoria, sillä Kontula electronic oli houkutellut kotikulmilleni laumoittain ilakoivaa kansaa katsomaan Jimi Tenoria. Itsekin jäimme hetkeksi fiilistelemään, vaikka hengitys huurusi kuin Siperiassa.
Ostarin katolla ja lasten leikkialueen liepeillä oli myös nähtävillä kaksipäisiä hevosia. Kyllä nyt paikallisia on hemmoteltu kulttuurilla!
Tässä vaiheessa haluan vielä varmuuden vuoksi peräänkuuluttaa, että minähän en blogillani mitään kaupallista yhteistyötä tee. Silloin kun jauhan tuotteista tai tapahtumista, olen ostanut tai osallistunut niihin täysin oman harkinnan varassa ilman lahjontaa tai suostuttelua. Ja vaikka sattumalta tunnen jonkin verran silmäätekeviä persoonia, en myötävaikuta blogini kautta heidän kampanjoissaan. Tämän luulisi toki olevan itsestäänselvyys, sillä vaikka kesällä jouduin ostamaan sivustolleni suurimman kaistapaketin suuren kävijämäärän vuoksi, ei kukaan saisi massatasoista positiivista näkyvyyttä näin nihilistisellä ja epäkorrektia sisältöä tarjoavalla sivustolla. Jos tekisin sivustollani kaupallista yhteistyötä, olisin muutenkin ongelmissa tekijänoikeuksien kanssa, sillä olen käyttänyt paljon audiovisuaalista materiaalia, jonka käyttö on sallittua vain ei-kaupallisessa kontekstissa. Blogien suosio alkoi muutenkin hiipua jo 10 vuotta sitten ja hyvä niin. Se on minulle ja marginaaliyleisölleni juuri oikea alusta tuottaa ja seurata inhorealistista itseironiaa höystettynä itsemyötätuntoisella rehellisyydellä. Ja onhan tämä kirjoitusten aarrearkku muodostunut itselleni rakkaaksi ilmaisuväyläksi. Minusta tuntuisi todella häiritsevältä pilata nämä kirjalliset, groteskit taideteokset skeidafirmojen logoilla. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Myöskään Fiksuruoka ei sponssaa minua, mutta se on tuottanut elämääni paljon mainitsemisen arvoista sisältöä, koska tilaan sieltä usein itselleni kivoja pikku yllätyksiä. Nyt työttömänä ja henkisessä energiavajeessa olisi perusteltua tilata sieltä myös kavereiden tulevat joululahjat, mutta ehkä ostelen mieluummin erilaisia elämyslahjoja, joihin itsekin sitten osallistun lahjansaajan siivellä. Itselleni ostan silti säännöllisesti pahvilaatikollisen nannaa ja nuudeleita. Männävuotena minua toki, useita tappouhkauksia haalineena, ahdisti hieman se, että näihin paketteihin ei ole mitenkään turhan hinovaraisesti tussattu nimitietoja:
Mutta nyt EMDR:n ansiosta PTSD:n aiheuttama ahdistusoireilu on hieman väistynyt ja muistojen sopukoista saattaa aktivoitua takaumia muistakin kuin viimevuotisista elämänvaiheista. Muistelin osallistuneeni Jyviksen yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan tutkimukseen koehenkilönä. Minulle tehtiin kyseisessä tutkimuksessa kuntotestejä ja kehonkoostumusmittauksia. Tutkija kommunikoi kanssani englanniksi ja jostakin syystä oletin, että hän olisi Kiinasta, vaikka saattoi aivan yhtä hyvin olla esimerkiksi Etelä-Koreasta tai mistä tahansa muualtakin. En ollut sähköpostikeskustelujen terveisten perusteella aivan varma, mikä oli hänen etu- ja mikä sukunimensä. Tutkimusraporteista päätellen tunne taisi olla molemminpuolinen.
Sen ansiosta sain kavereiden kesken uuden taiteilijanimen opiskelijaristeilyistä puhuttaessa.
Pikanttina yksityiskohtana huomasin myös tutkimusraporteista, että DXA-röntgenmittauksen tuloksissa kehoni koostumus oli aika lailla erilainen verrattuna kyseistä ajankohtaa edeltävän viikon tuloksiin Elixian tutustumiskäynnillä toteutetussa Bioimpedanssi-mittauksessa. Minulla on omat henkilökohtaiset arvaukseni siitä, kumman mittauksen tulokset olivat luotettavampia.
Viimeksi tulin tilanneeksi Fiksuruokasta eri makuisia hammastahnoja. Piristävien makujen ja värikkäiden tuubien lisäksi itse tahna oli koristeellista ja glitteröityä.
Ensiluokkaista sveitsiläistä oraalihoitoa tosiaan. Tuo all-in-on tosin aina pistää miettimään, mitä kaikkea sammalta ja lepakon virtsaa sekaan on tungettu. No, samapa tuo jos maku on kuin Bonbonin Kaatissäkissä.
Nuo Daydreamer ynnä muut nimitykset ovat myös inspiroivia kaikesta kliseisyydestään huolimatta. Erityisesti pidin tuosta Explorerista. Satuin nimittäin tekemään juuri Anatomy of love -nettitestin ja mikäpä muukaan sieltä olisi tullut tulokseksi kuin explorer. Serotoniiniset builder-tyypit siis pysykööt kaukana. Eli sellaiset ahdasmieliset konservatiivit kuten Iltalehden huuhaa- ja disinformaatio-vajakit. Älkää yrittäkö rajoittaa minun seikkailujani oman suvaitsemattomuutenne varjolla! Sen sijaan muut saman mentaliteetin omaavat ovat tervetulleita seikkailemaan kanssani.
Koomistahan tässä on se, että ihmettelin tuloksen saatuani, millä perusteella minä olisin seikkailija. En tykkää matkustella ja muutenkin pelailen vain kotona pleikkaa. Sitten kuitenkin muistin, että niinnojoo: tylsistyn kaupassa, jos jogurtti- tai jäätelöhyllyyn ei ole ilmestynyt jännittäviä uutuusmakuja. Seuraavaksi muistin, että olen käynyt niissä aiemmin mainituissa kauhupakohuoneissa. Ja ensi viikonloppuna menen Turkuun testaamaan uusia ravintolatuttavuuksia. Ehkä tämäkin on jonkinlainen seikkailu, kun voin seuraavan vuoden ajan pestä hampaita joka päivä eri makuisilla tahnoilla. Ei tarvitse aina käyttää sitä Yotuelin lakritsinmakuista tahnaa, vaikka se parhaimman makuista onkin.
Jes jes joo, rakkauden anatomiasta tulikin mieleeni henkilökohtaisempia oivalluksia. Eräs ystäväni työskentelee seksuaaliterapeuttina ja on kirjoittamassa kirjaa, johon keräsi materiaaliksi anonyymejä seksuaalihistorioita. Minäpä lahjoitin mielelläni oman historiani hyötykäyttöön. Seksuaalihistoriassa käydään läpi kaikki seksuaalisesti merkittävät elämänvaiheet lapsuudesta asti. Mukaan lukien sukupuoli-identiteetin kehitys, seksuaalinen suuntautuminen, seksuaaliset suhteet… kaikki mitä aiheeseen liittyen kuvitella saattaa. Spoilaan heti merkittävimmän havaintoni: kaikista hauskoista ja värikkäistä kommelluksista huolimatta aukikirjoitettu seksuaalihistoriani tuntui lopulta aika tylsältä.
Ensimmäisten kysymysten kautta totesin, että olen käynyt läpi varsin mutkattoman kehityskaaren sukupuoli-identiteettini ja seksuaalisen suuntautumiseni osalta. Olen aina kokenut itseni naiseksi, eikä minulla ole koskaan käynyt mielessäkään kyseenalaistaa sitä. Tunnen itseni pohjimmiltani varsin feminiiniseksi, vaikka käyttäytymisessäni ilmenee usein myös perinteisten maskuliinisten sukupuoliroolien piirteitä. Se ei ole silti ikinä vaikuttanut sukupuoli-identiteettiini, sillä mielestäni tapakulttuurin kyseenalaistaminen ja siitä poikkeaminen ulkoisen paineen ulottumattomissa on vain yksinkertaisesti valistuneen, nykyaikaisen ja itsenäisen toimijan velvollisuus. Seksuaalista suuntautumistani olen useaan otteeseen kyseenalaistanut tuloksetta. Lukioikäisestä asti minulle ovat jonkin verran osoittaneet seksuaalista kiinnostustaan myös samaa sukupuolta olevat. Joskus olen myös kokeillut ryhmäseksiä, jossa mukana on ollut minun lisäkseni muita naisia. Olen ollut näille kokeiluille avoin, mutta ne eivät jotenkaan ole herättäneet minussa yhtä stimuloivia tuntemuksia kuin heterokanssakäymiset.
Myös kehonkuva on ollut minulle aika simppeli juttu. Tanssinharrastajana minun oli lapsesta asti helppo asennoitua omaan kehooni itseilmaisun ja kehontuntemusten näkökulmasta. Toki murrosiässä kaikki ovat kehostaan vähän arkoja tai epävarmoja. Minä olin myös, mutta minun oli helppo suhtautua siihen ohimenevänä tai dynaamisena vaiheena. Lisäksi olin aika myöhäinen kukkija enkä kokenut vielä peruskouluikäisenä juurikaan tarvetta tai painetta samoista fyysisistä asioista, mitkä muilla alkoivat painaa takaraivossa jo pari vuotta aiemmin. Minä halusin vain uusia vaatteita ja kännykän. Näiltä osin olen säästynyt monelta kompleksiselta kehitysvaiheelta, mutta koen että minulla on myös paljon aukkoja sukupuolisessa ja seksuaalisessa yleistiedossa, koska minulta ja lähipiiriltäni on nuoruudessani uupunut sellaisia omakohtaisia, kompleksisia kokemuksia, joiden olemassaolon tiedostaminen on nykypäivänä osa yleissivistystä.
Keskustelin seksuaalihistoriastani myös parin kaverini kanssa ja vertailimme kehityskaariamme. Etenkin lapsuusajan muistoissa on mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kaikkia on tähän asti yhdistänyt se, että ensimmäiset (kauko)ihastukset ovat olleet fiktiivisiä animaatiohahmoja. Muistan lastentarhassa, kun paras kaverini oli ihastunut Väiski Vemmelsääreen. Nykyisten kavereideni kanssa olimme enemmän olleet Prätkähiirten perään. Muut tykkäsivät pääsääntöisesti eniten Vinskistä, minä Motosta. Jotenkin koomista, mutta muistan kyllä selkeästi tuon ajan preferenssit. Muistan myös ala-asteiästä, kun Aku Ankka -lehdessä oli lukijaäänestys suosikki Disney-prinsessasta. Kaunottaren ja hirviön Belle voitti ja joku äänestäjä oli lähettänyt lukijakommentin sisällöllä ”Belle on tyttö joka pojan yöllisistä unelmista.” Naureskelin parhaan kaverini kanssa, että ”Vitsit miten sairasta! Lukijakunta koostuu kuitenkin 10-vuotiaista. Miksi lehti on edes julkaissut tämän kommentin?”, mutta lehden toimitus oli valistuneena tahona tiennyt, että lapsilla piirroshahmoihastukset ovat ihan normi. Vasta 11-vuotiaina alettiin tilata Demi-lehteä ja ihastuksen kohteet muuntuivat keskiaukeaman 40-vuotiaiksi näyttelijöiksi.
Olin hyvin yllättynyt, että iso osa kavereistani muistaa harjoittaneensa itsetyydytystä ensimmäisen kerran jo noin 5-vuotiaana. Tässäkin minulla oli iso aukko sivistyksessä, sillä minä pidin vielä viime kuuhun asti noin varhaisia kokeiluja hyvin harvinaisina. Seksuaaliterapeuttikaverini kuitenkin kertoi, että lastentarhassa kun sen ikäiset lapset laitetaan päiväunille, niin kyllä siellä alkavat peitot heilua. Sen jälkeen luin netistä, että unnutus voi alkaa jo 2-vuotiaana. Minä olen selvästi ollut hyvin estoinen lapsi, sillä itse en muistaakseni ”osannut tehdä mitään” vielä 10-vuotiaanakaan.
Pornoa aloin kuitenkin katsella salaa 9-vuotiaana omassa huoneessani, kun minut käskettiin ennenaikaisesti nukkumaan. Torstaiöisin Kolmoselta tuli Russ Meyerin 60-luvun seksploitaatioelokuvia. Niiden käsikirjoitus vähän nauratti, mutta en minä silloinkaan itseäni kosketellut. Lähinnä ihmettelin, mistä pornonäyttelijät olivat saaneet sen rohkeuden, että uskalsivat olla alasti telkkarissa. Minä en olisi uskaltanut mennä edes alasti kouluun! Ehkä olisin selittänyt asian itselleni niin, että näyttelijät leikkivät kuvausten aikana inkvisition juutalaisvakoojia, jos olisin vain tuon ikäisenä tiennyt mitä inkvisitio tarkoittaa. Anywhore, minä tosiaan olin myöhäinen kukkija. Seksiäkin harrastin telkkarissa vasta 30-vuotiaana.
Katsoin viime viikolla Call me by your name -elokuvan, jossa päähenkilö, Elio, muun muassa runkkaa aprikoosiin. Kateellisena mietin, miten minulta uupuvat nuoruudesta kaikki vastaavat, luovan kokeelliset tavat toteuttaa itseäni. Minä vain söin aprikooseja ja kävin tanssitreeneissä. Aika laimeeta. En ollut edes se tyyppi, joka kirjoitti tyttöjenlehtien lääkäripalstoille, miten ”tyydytin itseäni nakilla ja se jäi sisääni”. Kaikesta sitä onkin tullut jäätyä paitsi näin köyhällä menneisyydellä. Tähänkö ilmiöön ihmiset viittaavat puhuessaan FOMOsta?
Yliopistossa osallistuin useana vuotena eri tiedekuntajärjestöjen speksi-improteattereihin koreografina ja tanssijana. Noilta ajoilta minulle jäi vahvasti mieleen eräästä musiikkipalaverista, kun erään produktion kapellimestari sanoi kuuntelevansa Sannin tuotantoa ”lähinnä seksuaalisista syistä”. Silloin en ihan hiffannut pointtia, vaikka se hauska juttu mielestäni olikin. Viime vuonna kuitenkin huomasin, että katselin tuntikausia Edward Snowdenin haastatteluja… lähinnä seksuaalisista syistä. Onneksi tendenssini ovat olleet minulle hyödyksi ainakin siinä, että olen ohimennen saanut kyseisistä haastatteluista irti monia ideologisesti rikkaita ajatuksia. Luotan siinä Žižekiin, että kaikki fantasiat eivät kuitenkaan ole tarkoitettu toteutettaviksi vaan muuttuvat realisoituessaan tosielämän painajaisiksi. Jos oikeasti tapaisin joskus Snowdenin niin heikon akateemisen englantini tuloksena varmasti turhautuisin oman ilmaisukykyni puutteisiin ja tilanne olisi huonolla tavalla hyvin jähmeä. Sitten seuraavalla viikolla dissaisin kavereilleni kahvilassa porkkanakakun ääressä, että lempi ei roihahtanut, kun Snowden olikin liian formaali ja sovinnainen tyyppi.
Siitä huolimatta, että minulla on ollut paljon fantasioita ja myös sen verran seksikumppaneita, että en äkkiseltään kykene palauttamaan mieleeni niiden määrää kymmenien tarkkuudella, minulla ei ole taipumuksia tai en tiedosta itselläni olevan mitään selkeästi eriteltäviä fetissejä. Seksuaalihistorian yhteydessä oli aikamoinen pettymys huomata, että minua eivät ole koskaan stimuloineet roolileikit, nahkavermeet eivätkä edes vessaeritteet. Seksilelutkin kiinnostavat minua tasan yhtä paljon kuin papukaijojeni häkkikoristeet. Vaikka pidän itseäni kohtalaisen avarakatseisena ja estottomana persoonana, niin tuntuihan se vähän tylsältä todeta, että minulla ei ole omakohtaisia preferenssejä. Notkeana tyttönä taivun kyllä monenlaisiin asentoihin ja sosiaalisesti minun on kohtalaisen helppo olla messissä, kunhan mihinkään ei satu. Kiputuntemuksia en kyllä tosissaan siedä, vaikka ajoittain huomaan muilla elämän osa-alueilla itsessäni joitakin masokistisia ilmentymiä.
Koen myös monet seksuaaliset taipumukset tilanne- tai kumppanisidonnaisiksi. Olen huomannut seksuaalisissa suhteissani dynamiikkaa, joiden seurauksena omiin mieltymyksiini vaikuttaa hyvin paljon se, millainen vuorovaikutus toimii yksittäisen kumppanin kanssa. Tämä havainnollistui minulle viimeistään silloin, kun aloin käyttää 25-vuotiaana Tinderiä. Vaikka en mikään some-persoona olekaan, niin Tinderissä tunnuin saavan aikamoisen määrän seuraajia huonoista kuvistani huolimatta. Lyhyen ajan sisällä tapasin paljon uusia tuttavuuksia. Joskus minulla oli kolmet treffit päivässä. Niinä aikoina ei tullut paljoa nukuttua. Kaveritkin muistelevat, että olin tuolloin ”väsynyt mutta onnellinen”. Sosiaalisesti se oli hyvin kehittävää aikaa, sillä tapasin paljon miehiä, jotka eivät olisi ikinä lähestyneet minua muissa ympäristöissä ja vastaavasti itse löysin helposti miehiä omien viiteryhmieni ulkopuolelta. Tuolloin viimeistään huomasin, että nautin itse monenlaisesta vuorovaikutuksesta ja kykenen keskittymään eri kumppaneiden parhaisiin puoliin. Tämän pohjalta vuorovaikutus muotoutuu jokaisen kanssa omanlaisekseen.
Pääosin seksuaalihistoriassani on ollut vain hyviä tai hauskoja muistoja, mutta tietysti joukkoon mahtuu myös epämiellyttäviä kokemuksia. Olen joutunut pari kertaa niin sanotun seksuaalipetoksen uhriksi (tämä termi taitaa kylläkin olla käytössä lähinnä Amerikassa), joissa vastapuoli on valehdellut tai salannut asioita, jotka ovat vaikuttaneet suhteen muodostumiseen. Kerran Tinderin kautta jouduin myös catfishin huijaamaksi. Kyseisissä tilanteissa ei tapahtunut mitään äärimmäisen fataalia, mutta kyllä ne saivat aikaan nöyryytetyn olotilan. Tuolloin olin kuitenkin muutoin elämäni kunnossa, joten pääsin nopeasti yli kokemuksistani ja jo muutaman viikon päästä naureskelin kavereideni kanssa, että tekevälle sattuu.
Toista se oli viime vuoden lopussa, kun PTSD:n takia olin jo valmiiksi masentunut ja ongelmat tuntuivat vain kasautuvan toistensa päälle. Olin tuolloin suhteessa, jossa koin olevani jatkuvan painostuksen alla enkä uskaltanut katkaista välejä, koska pidin toista osapuolta arvaamattomana. Tällä henkilöllä oli tapana lähetellä kuvakaappauksia arkaluontoisista viesteistäni henkilöille, joille kyseiset asiat eivät kuuluneet. Hän käyttäytyi myös ajoittain väkivaltaisesti ja painosti minua seksiin ahdistuskohtausten aikana, jotka hän oli itse minulle toiminnallaan tahallisesti aiheuttanut. Seksuaalihistoriaani läpikäydessä seksuaaliterapeuttikaverini ihmetteli, miksi en ollut tehnyt henkilöstä rikosilmoitusta. Pahinta siinä olikin juuri se, että olin toisen rikosilmoituksen yhteydessä maininnut kokeneeni kyseisessä suhteessa väkivaltaa, mutta poliisi sivuutti asian täysin. Jo pelkästään arkaluonteisesta asiasta kertominen tuntemattomalle viranomaiselle on vaikeaa, mutta vähättelevän vastauksen saaminen lannistaa aivan totaalisesti. Olen joutunut kyseisen Rikostarkastaja-Teemun vastausta käsittelemään EMDR-terapiassakin. Ennen olen ollut vakaasti sitä mieltä, että kaikista rikoksista olisi hyvä tehdä ilmoitus, jotta ne saataisiin edes tilastoitua. Omakohtaisen kokemukseni kautta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että arkaluontoisissa tai traumaattisissa asioissa rikosilmoituksen tekeminen ei ole sen arvoista, että joutuu käsittelemään terapiassa poliisin vähättelevää vastausta vielä kuukausia myöhemmin. Se vain pahentaa kokemusta itse tapahtumista.
Näiden muutamien huonojen kokemusten lisäksi minulla on kuitenkin liuta kaikenlaisia hauskoja Kaverin puolesta kyselen -tyyppisiä kertomuksia. Seksuaalihistoriassa ei käydä varsinaisesti läpi yksittäisiä, hauskoja rivitilanteita vaan yhteen niputetuista kokemuksista muodostetaan suurempia linjoja. Žižekiä kompatakseni, kokemusten jakamisella ja narratiivisilla piirteillä on silti jälkikäteen merkitystä muistojen sävyyn.
Naispuolisten kavereideni kanssa on ollut hauska käydä läpi nuoruusvuosien kokemusvariaatioita. Seksikokemusten lisäksi muistelimme joskus teinivuosien gynekologikäyntejä. Eräs kaverini sanoi, että hänen gynensä sanoivat aina tosi epäselvästi, milloin oli aika ottaa housut pois. Jotenkin tyyliin ”Nyt voit mennä valmistautumaan tuonne verhon taakse” tai ”Seuraavaksi voidaan suorittaa itse tarkastus”. Kaveri sanoi, että joutui kerran kiusallisten tilanteiden välttämiseksi kysymään verhon takaa, että ”Niin, pitihän mun nyt riisua ne housut?” Itse muistelen miettineeni nuorempana sitä, miksi gynellä ylipäätään oli aina huoneen toisessa päässä verhottu tila housujen riisumiselle, kun sen jälkeen piti kuitenkin kävellä ilman housuja pitkän huoneen poikki, kirkkaassa valokeilassa kohti tutkimuspöytää. Haaveilivatko lääkärit glitter- tai pingispalloyllätyksistä työpäivänsä piristeeksi? Absurdia.
Osa muistoista on vähän surkuhupaisiakin. Noin kymmenen vuotta sitten seurustelin erään miehen kanssa, joka alkoi kerran seksin aikana täristä kuin Manaajassa ja häneltä lähti taju. Herätessä hän alkoi itkeä, koska luuli olleensa kolarissa. Absurdia. Monenlaisia kännikohelluksia on myös tullut vastaan, vaikka en edes itse ollut kännissä. Minä en juurikaan koe kansanomaisia, tyypillisiä riittämättömyyden tunteita. Kerran kuitenkin muistan kokeneeni hyvin fyysistä riittämättömyyttä. Erään miehen kanssa tapasimme joskus baarissa ja lähdimme siitä sitten minun luokseni. Hän alkoi kännissä luetella, mitä kaikkea toivoi minun tekevän, tyyliin ”silitä mun mahaa, purista mun sisäreittä, kato mua silmiin, nuole mun korvaa, käänny toisin päin, vedä mua hiuksista…”. Ei siinä muuta kuin, että minulta loppui jo puolessa välissä kädet ja jalat kesken. Sutsi satsi satsaa.
Näitä yksittäisiä seksuaalikertomuksia olisi vaikka muille jakaa, mutta niiden listaaminen on mielestäni tässä yhteydessä täysin irrelevanttia. Ehkä niistäkin pitäisi tehdä erillinen podcast. Aukikirjoitettujen muistojen ongelma on se, että niistä uupuvat kaikki ne hienoiset nyanssit, joiden takia oma elämä ja sen vaiheet tuntuvat aina niin spesiaaleilta ja henkilökohtaisilta. Aukikirjoitetussa seksuaalihistoriassa on täysin sama ongelma: se on tiivistelmänä aivan umpitylsä, koska siinä ei välity henkilösidonnainen tilannekomiikka tai mikään muukaan kokemuksellinen tunnearvo.
Helpottavaa oli kuitenkin huomata kasvaneensa turvallisessa ja sallivassa ympäristössä. Se on varmasti perimmäisin syy, miksi oma kehitys on tuntunut niin mutkattomalta. Olen myös (ehkä osittain sattumalta) osannut teinivuosistani lähtien valita seurani oikein, sillä en ole joutunut juurikaan sensuroimaan itseäni ja omat kaverini ovat myös suhtautuneet seksuaalisuuteensa avoimesti ja rennosti. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muistan kun yksi naispuolinen lukiokaverini meni suoraan kauppakorkeakouluun lukion jälkeen (ja tämä tapahtui siis vuonna 2008). Hänen uudet opiskelukaverinsa olivat ilmaisseet kokevansa homoseksuaalisuuden täysin käsittämättömänä ja tällöin kaverini sanoi joskus suudelleensa naista. Muiden reaktio oli epäuskoisen konservatiivinen ”Hei etkä oikeesti oo?”. Jos näinkin ”normatiivinen” kokeilu on herättänyt noin vierastavan reaktion, en edes pysty kuvittelemaan millaisia reaktioita hieman ”epänormatiivisemmat” kokeilijat joutuvat pelkäämään väärässä seurassa.
Onhan minuakin julkisuudessa haukuttu perverssiksi ja henkisesti tai seksuaalisesti sairaaksi. Tietyt mediatahot lähtivät mukaan tähän lietsontaan ja levittivät jopa valheellisia väitteitä seksuaalikäyttäytymisestäni. Tämä ilmiö tuntui minusta itsestäni tietenkin aivan käsittämättömältä ja tekemällä tehdyltä. Se pisti aivan tosissaan miettimään, millaisessa tynnyrissä jotkut elävät vielä 2020-luvulla. Se myös alleviivasi, miten kovimman kritiikin laukojat eivät itse ole saaneet kasvaa sallivassa ja kannustavassa sosiaalisessa ympäristössä. Tietysti tämä korosti minulle sitä, miten paljon helpommalla olen päässyt omatessani liberaalin mentaliteetin. Ei se silti olisi oikeuttanut lähettämään minulle tappouhkauksia, mutta toivottavasti nämä ilmiöt konkretisoituessaan avaavat edes joidenkin sivustakatsojien silmiä.
Yksityiselämässäni olen kuitenkin kokenut arvokkaaksi seksuaalikokemusten verbaalisen jakamisen, sillä sitä kautta olen saanut myös paljon tietoa muiden kokemuksista. Tarkoitan nimenomaan inspiroivaa ja informatiivista näkökulmaa, en mitään sellaista ulkoisia paineita aiheuttavaa ”Me leikimmekin eilen Jari-Petterin kanssa sitä Unelmien sielunmessun kohtausta, jossa oli se kaksipäinen dildo ja setelit lentää! Mitkäs teidän taloutenne vuosittaiset bruttotulot olikaan? Onkos teillä varaa heitellä seteleitä?”. Seksi on myös helppo teema rutinoituneelle ala-arvoiselle läpänheitolle. Minulla oli erään ystäväni kanssa tapana lähettää viesti ”Ook panees?” aina, jos toinen ei syystä tai toisesta vastannut puhelimeen. Saapunut viesti lämmitti aina sydäntä ja mieltä, kun pitkän työpäivän päätteeksi tarkisti puhelimesta, onko joku kaivannut.
Seksuaalihistoria patistaa miettimään myös nykyasenteitaan parisuhteisiin, lasten hankkimiseen ja sen sellaisiin hullunmyllyihin. Parisuhteista olenkin jo kirjoittanut jonkin verran tekstiä (Onko ihmissuhteet pakko määritellä?) ja lapsettomuudesta voisin joku päivä kirjoittaa ihan oman lukunsa. Explorerina arvostan kuitenkin vapautta ja vaihtelua. Lisäksi olen jotenkin aina ollut sitä mieltä, että ruoho on vihreämpää aidan tällä puolen. Parisuhteissa elelin ihan tyytyväisenä, vaikka usein kaipasinkin sinkkuaikojen vapauksia. Sinkkuna en ole ikinä kaivannut parisuhdearkea, lukuun ottamatta säännöllistä niskahartiahierontaa. Olen kuitenkin avoin muutoksille, vaikka mitään hinkua minulla ei ole nykyistä elämäntyyliäni muuttaa. Kaikki ratkaisut vaativat kuitenkin aina veronsa ja ajallisia resursseja ei ole loputtomasti. Jos olisin viettänyt isomman osan elämästäni parisuhteissa, en varmastikaan olisi jaksanut rällästää niin kovaa töissä, yliopistossa, sahtibileissä ja hurlumhei-jatkoilla. Jos minulla olisi lapsia, en kehtaisi näyttää heille huonoa esimerkkiä pelaamalla kahdeksan tuntia putkeen RDR2:ta.
Siitä tulikin mieleeni:
Vihdoin sain muuten kalastettua legendaarisen kalan ja ”It was this big!”-trophyn. Tajusin, että en ole aiemmin tehnyt dualshock-ohjaimen R3:lla täydellisiä ympyröitä vaan jotain rämpytystä vähän sinne päin. Siitä se olikin kiinni, kun isot kalat eivät tarttuneet haaviin.
