Olen käynyt lähiviikkoina paljon Turussa. Kävimme kavereiden kesken lokakuussa muun muassa kokeilemassa ragehuonetta, jossa yhdistyi pakohuone. Käytännössä siis ratkaisimme arvoituksia ja hajotimme tavaroita samalla kertaa. Osa hakkausvälineistä painoi kuin synti.
Huomasin omalla kohdallani, että ragehuone oli kokemuksena kokeilun arvoinen, mutta kymmenen minuutin jälkeen en enää kokenut tavaroiden hajottamista kovin energisoivana toimintamuotona. Sitten alkoi levoton hassuttelu.
Ragettamisen jälkeen saimme silitellä koiraa. Olin kasvomaski vinossa kuin iloinen murtomies.
Viimeisen vuoden aikana Helsinki on alkanut tuntua huomattavasti kotoisammalta ympäristöltä kuin Turku, vaikka asuinkin Turussa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kyllä minä Turun maisemat silti koen yhä nostalgisoinnin arvoisina.
“Yeah, down by the river
Down by the banks of the river Aura
That’s where you’ll find me
Along with lovers, muggers, and thieves
Aw, but they’re cool people
Well, I love that dirty water
Oh, Turku, you’re my home
Oh, you’re the number one place”
Mikäli joku jo ehti bongata intertekstuaalisen viittauksen, koen mainitsemisen arvoisena, että The Standells teki minuun lukiossa vaikutuksen koomisen huonolla lipsynkkauksella. Mutta annettakoon se anteeksi, sillä 60-luvulla ei ollut vielä RuPaul’s drag racea, josta ottaa mallia.
Turussa olen ollut lähinnä vain hurvittelemassa. Varsinkin nyt sinne tulee paljon asiaa, kun Helsingissä kaikki paikat on taas suljettu. Loosekin otti näkyvästi kantaa. Olin paikalla sanoman pystyttämishetkellä:
Nyt olisi oikeastaan hyvä syy muuttaa pysyvästi Turkuun, koska siellä on nähty tropiikin eksotiikkaa:
Halinen on muutenkin kuin Turun Kontula, joten nyt kun en enää käy Helsingissä töissä, voisin alkaa lintubongariksi. Jokunen vuosi sitten, Prisman Papukaijaplaneetta-dokumentin nähtyäni, olinkin jo muuttamassa Stuttgartiin munkkiarattiyhdyskuntien keskelle. Se suunnitelma taisi kariutua siihen, kun päätinkin pitää vaihtarivuoden Jyviksessä. Nyt harmittaa. Jyviksessä ei vielä toistaiseksi ole luonnonvaraisia papukaijoja tai muitakaan mainitsemisen arvoisia etuja.
Tällä viikolla minulla on kyllä ollut puuhaa Helsingissäkin, sillä nyt yliopistolla on periodin loppu ja se tarkoittaa tenttiviikkoa ja kurssien lopputehtävien deadlineja. Espanjan opiskelu jää Duolingoa lukuun ottamatta tauolle. Hyvä että ehdin kuitenkin oppia, mitä Charlie the Unicornin Z-kohtauksessa sanotaan.
Opinnoista huolimatta lähes kaikki energiani on mennyt Teeman elokuvafestivaaliin. Areenasta löytyy vaikka mitä helmiä. Nyt on paljon myös espanjankielisiä elokuvia. Noin 10 vuotta sitten eräs kaverini suositteli El Topoa ja painoin sen korvan taakse siltä varalta, jos sattuisi tulemaan joskus vastaan. Nyt tuli! Fantastinen nainen osui myös hyvin vaikuttavalla tavalla tunteisiin. Ehkä jopa vähän liikaakin, sillä minä koen nykyään itselleni hyvin raskaaksi ihmisoikeuksia sivuavat aiheet. Siitä huolimatta arvostin teknisestikin hyvin toteutettua luomusta! Sen jälkeen oli kylläkin pakko vetää vähän happea ja ihastella uusia Fiksuruokasta tilaamiani hammastahnoja. Minulla on kohta koko sarja (Candylover-tuubia lukuun ottamatta). Kumartakaa hammastahnakuningasta!
Säästelen vielä viimeiseksi japanilaiset elokuva-aarteet ja Pawlikowskin tajunnanräjäyttäjän. Onneksi nyt on näin paljon laadukasta tarjontaa, sillä ehdin jo melkein vaipua psykoosiin katsellessani tämän syksyn tempparikautta.
Tämä Temptation Island Suomi… Suomi… Suomi alkoi lupaavasti sillä, että introssa vilahti kettu. Odotin innolla Antichristin ”Chaos reigns”-tunnelmaa: halkotappeluita ja klitoristen silvontaa. Siihen suuntaan oltiin kovaa vauhtia menossa, kun ensimmäisessä jaksossa naisten reviirillä Jope paljasti, että Lenni ei olekaan ”lokinpoikanen” vaan ”munahaukka”. Tässä olisi ollut potentiaalia uudenlaiselle draamalle: naisten saarella olisi soluttautuneena homoseksuaali, joka onkin tullut munahaukkana vain miesten saunaan leikkimään inkvisition vakoojaa. Käsikirjoitus- ja casting-tiimi olisivat osoittaneet kykynsä luoda uutta ja yllättävää sisältöä. Mutta ei. Tämä paljastus ei edennyt ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Sitten alkoivat hiekkakakku- ja käpylehmätreffit.
Kauden ainoa sisällöllisesti mielenkiintoinen, raikas anti olivat Aarne ja Amalia. Siitä syystä, että he ovat temppareiden suomihistorian ensimmäiset, jotka ovat puuttuneet aikuisten ihmisten lailla Kurosen höpölöpö-juttuihin. Kuronen on kyllä kiistattomasti vetänyt aina roolinsa hyvin ja varmasti olisi kasvotusten ihan miellyttävää keskusteluseuraakin. Tästä huolimatta hänen kommenttinsa iltanuotiovideoiden jälkeen ovat sisällöllisesti kuin 5-vuotiaalla, joka väittää kavereilleen nähneensä juuri lohikäärmeen. Kurosella on kova taipumus väittää videoilla tapahtuneen asioita, joita niissä selvästikään ei ole tapahtunut, tyyliin ”Kyllä sinun poikaystäväsi katseesta näkee, että hän on rakastunut”, vaikka tosiasiassa katse olisi hamuillut vain kaljaa pöydältä. ”Siellä se sinun tyttöystäväsi kovasti halaili ja haki kontaktia sinkkumiehiin”, vaikka kyse olisi kännikaatumisesta paljuun. ”Siellä he nukkuivat vierekkäin ja varmaan harrastivat seksiä”, vaikka vain sammuivat sattumalta kasan alimmaisiksi. Aarne totesi napakasti Kurosen vääristelyihin, että ”Ei se kyllä ihan noin mennyt.” tai ”Ei minun tyttöystäväni niin sanonut vaan se oli noiden sinkkumiesten väkisin vääntämää provosointia.” Amalia sanoi vastaavasti, että häntä on ärsyttänyt olla Kurosen grillissä eikä se ole tarjonnut hänelle mitään oivalluksia. Kiitos Amalia ja Arska! Maailma tarvitsee kaltaisianne. Te osoititte, miten naurettavan lapsellisesti tuotanto toimii siinä, että kaikkia osallistujia kohdellaan liukuhihnamaisesti samalla, kuluneella käsikirjoituskaavalla. Kriittinen osallistuja eikä kriittinen katsojakaan saa siitä irti muuta kuin yläastetasoisen kevätjuhlanäytelmän.
Huonon tempparikauden lisäksi tämän vuoden BB-suomikautta on tituleerattu historian paskimmaksi, koska se on ollut katsojien mielestä tylsä. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset eivät hallitse laadukkaan realityn tuottamista ilman läpinäkyvää käsikirjoitusta ja viinalla läträämistä. Minusta on käsittämätöntä, että kansainväliset formaatit antavat suomalaisten tuotantojen edes käyttää heidän konseptejaan, koska toteutus on aina hyvin kaukana alkuperäisestä versiosta. Temptation Islandin amerikkalaisessa versiossa kyse on oikeasti houkuttelevista ihmisistä ja romanttisista puitteista. Ei viinan määrästä. Siinä osallistujat ovat kommunikaatio- ja tunteidenkäsittelytaidoiltaan kyvykkäitä, kauniita keskiluokan edustajia. Suomen vastaavassa meininki on kuin yläasteen ekoissa bileissä, jonne on pöllitty viinat vanhempien baarikaapista. Treffeille mennään useimmiten kaveripohjalta keskustelemaan väkisin neljä kuukautta kestäneistä seurustelusuhteista eikä keskitytä romanttisiin tai eroottisiin puitteisiin amerikkalaisten tyyliin. Sarjan vetovoima perustuu täysin sen ylläpitämään farssiin, ei osallistujien väliseen vetovoimaan. Enkä todellakaan jaksa alkaa eritellä, millä tavoin budjettierot näkyvät toteutuksessa, vaikkakin matala budjetti olisi kierrettävissä hyvällä castingilla, osaavalla kameratyöskentelyllä ja vähemmän kotivideomaisilla leikkauksilla. Ehkäpä osuvampia nimityksiä sarjalle olisivat ”Boozy Island” tai ”Boiled 3 weeks”. Näin introon voisi laittaa uudet käännökset:
Suomi-BB:n ongelmana taas on liiallinen luotto valmiiseen käsikirjoitukseen. Omalta kaudeltani muistan, miten Terskis-Tuukkanen* antoi osallistujille kasapäin katteettomia lupauksia, jotta mukaan saataisiin persoonallisia ja korkeakoulutettuja ihmisiä. Jos joku oli huolissaan allekirjoitettavista sopimuskohdista, Terskis lupasi suullisesti, että ”ei seksiä näytetä ja nukkumaanmenoa ei rajoiteta”. Kun sanoin, että DSPD-diagnoosini takia en voi osallistua, mikäli herätykset ovat aamuisin ennen kello 10, niin Terskis sanoi, että herätysten ajankohtaa ei ole vielä päätetty ja mikäli ne olisivat liian aikaisin, niin minut jätetään valitsematta tai voisin keskeyttää osallistumiseni omasta tahdostani välittömästi terveydellisistä syistä. Herätysten ajankohtaa ei suostuttu kertomaan ja näin ollen tuotanto jäi ylläpitämään epäsymmetristä informaatiota, jonka perusteella eettinen vastuu osallistujapäätöksistä jäi loppukädessä tuotannolle. Kun sain kuulla itseäni koskevan valintapäätöksen, oletin että oma osallistumisehtoni oli huomioitu. Toisin kävi, mutta se onkin jo kulumiseen asti vatvottu juttu. (Allekirjoitus jolla murskattiin psyyke, EMDR – Eli Mielenterveysoireilun Dramaattinen Romahdus)
(*Terskis-Tuukkanen -nimitys sai alkunsa eräänä kauniina, ruskaisena syyspäivänä, kun eräs kaverini oli luonani juomassa teetä. Luin ääneen Tuukkasen lähettämiä viestejä ja vaikka yritin imitoida Tuukkasen oikeaa ääntä, imitaatiosta tuli tahattomasti pilkallinen falsetti. Kerroin samalla, miten Tuukkanen kehuskeli osallistujille olevansa umpifeministi, koska oli ”ollut mukana Siskonpedin tuotannossa ja kaikkee”. Kuitenkin heti tuotannon alkumetreillä hän taputti ja hurrasi vierestä, kun naisia ahdisteltiin, maalitettiin ja haukuttiin studiossa vain siksi, että he nyt vain sattuivat olemaan naisia. Tuukkanen oli etunenässä edistämässä ja lietsomassa minuunkin kohdistunutta huorittelua. Tutustuessani tuotannon teknisempiin työntekijöihin, he kommentoivat Tuukkasen arvoja ja motiiveja mielestäni osuvasti: ”Jos hän olisi tasa-arvoa kannattava feministi, ei hän hakeutuisi töihin tällaiseen tuotantoon tai ainakaan haluaisi jatkaa saman tuotantoyhtiön leivissä.” Tuukkanen oli sellainen opportunistinen mielistelijä, että varmaan käskystä tekisi tuottajien mieliksi vaikka minkälaista itsenöyryytyksiä, vaikka käsky olisi heitetty läpällä. Ensin käydään feikkifemarina mielistelemässä osallistujia. Sen jälkeen käydään nuoleskelemassa tuottajia ja toimitusjohtajaa, jotta hän saavuttaisi aseman, jossa saa levitettyä mahdollisimman laajasti yhteiskunnallista misogyniaa. ”Terskis” etuliite moutoutuu mielistelyyn liittyvästä termistä, jossa erään nuoltavan ruumiinosan paikka on korvattu miehisemmällä ruumiinosalla. Mielestäni Terskis-Tuukkanen on osuva nimitys. Aion käyttää sitä jatkossa sekä epävirallisissa että virallisissa yhteyksissä. Toivottavasti kaikki ymmärtävät nimityksen vertauskuvallisuuden.)
BB:hen osallistuessani minulle vakuuteltiin, että osallistun tuotantoon omana itsenäni. Päivä kerrallaan minulle tuli aina vain selvemmäksi, että osallistujat on otettu tuotantoon esittämään itseään tilanteissa, jotka ovat valmiiksi käsikirjoitettuja. Yksi haastavimmista esityksistä oli, että olisin tavannut muut osallistujat ensimmäistä kertaa vasta taloon tullessa. Olin tavannut puolet osallistujista jo aiemmin ja se vaikutti tietysti ryhmäytymiseen jo heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Joidenkin kanssa pystyimme ”salakielisesti” viittaamaan aiempiin kohtaamisiimme rikkomatta käsikirjoitusta. Myös tuotannon ohjailu ja painostus päiväkirjahuoneessa takasivat sen, että talossa käytännössä kiellettiin olemasta aito, oma itsensä. Jokaiselle oli jo ennen kauden alkua käsikirjoitettu rooli, vaikka sitä ei kerrottu osallistujille, vaan roolia ylläpidettiin ohjailemalla tapahtumia päiväkirjahuoneesta käsin. Roolin kehittymistä ohjaillaan koko kauden ajan, vaikka tapahtumia ei olisi täysin ennalta päätetty. Osallistujia kuitenkin provosoidaan tai painostetaan käyttäytymään tuotannon päättämän roolin mukaisesti. Kuten olen aiemmissa teksteissäni maininnut (Mediasta), osallistujille olisi mielestäni pitänyt maksaa saippuasarjanäyttelijöiden tasoista palkkaa. Tänä vuonna tuotanto saattoi vähän himmailla ennakkokäsikirjoituksen ja päiväkirjahuoneohjailun kanssa, koska osa tuotannon työntekijöistä ja sitä kautta myös tuotanto kokonaisuutena on joutunut viime kauden ihmisoikeuskontekstien jälkeen sekä katsojien että muiden tahojen suurennuslasin alle. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä käsikirjoituksen olemassaolo. Miksi muuten ohjelman lopputeksteissä vilahtaisi useita nimiä käsikirjoittajatittelin alla?
Pahinta mielestäni Suomi-realityssä ja keltaisessa journalismissa on kuitenkin se, että vaikka tapahtumat olisivat käsikirjoitettuja tai jopa valheellisesti vääristeltyjä, ne esitetään yleisölle tai lukijakunnalle tosipohjaisina faktoina. Tässä tulee vastaan median etiikka, jota useat reality-tuotannot sekä esimerkiksi Iltalehti, Ilta-Sanomat ja Seiska rikkovat tarkoituksellisesti. Mediassa ja journalismissa on tunnustettu, että materiaalintuottajat ovat vastuussa ensisijaisesti yleisölleen. Tämä tarkoittaa, että heidän olisi otettava vastuu tuottamansa materiaalin sisällön totuudenmukaisuudesta. Yleisö etsii viihdettä eikä vaadi, että narratiivit olisivat tosia. Siitä huolimatta tuotannoilla olisi velvollisuus olla esittämättä asioita valheellisesti. Amerikkalaisissa vapaapainimatseissakin painijat ja tuottajat myöntävät avoimesti, että tulokset ovat ennakkoon päätetty ja ottelut koreografioitu. Yleisö katsoo niitä silti. Ehkäpä siksi, että koreografiat ovat usein menneet pieleen ja joskus ennakkoharjoittelusta huolimatta ottelu on johtanut kuolemantapauksiin. Itse katsoin 2010 Celebrity Apprenticen innoittamana Maria Kanelliksen ja Angelina Loven ottelun. En tiedä oliko hervottomampaa kaikki se teatraalisuus (hiuksista vetäminen ja perseelle läpsiminen) vaiko se, että tämän playboy-mallien ottelun esitti Family Wrestling Entertainment -kanava… koko perheen päivällisviihteenä. Joka tapauksessa, tässä koreografioidussa urheilussa on hyvin paljon yhteistä Suomen käsikirjoitettujen reality-tuotantojen kanssa.
Mitä enemmän olen tutustunut eri reality-tuotantojen osallistujiin, sitä enemmän olen vakuuttunut, että vääristelty sisältö on sääntö eikä poikkeus. Useissa realityissä yksittäiset kohtaukset ovat jälkikäteen lavastettuja, vaikka ne pohjautuisivatkin alun perin todellisiin tilanteisiin. Joissakin jälkitoteutuksissa on tehty pieniä muutoksia yksityiskohtiin, kuten tapahtumaympäristöön tai repliikkeihin. Karsintoihin perustuvissa musiikkikilpailuissa on tyypillistä, että kilpailevat osallistujat eivät itse saa valita esitettäviä kappaleita, mikä on joissakin formaateissa kuitenkin hyvin ratkaiseva elementti jatkoon pääsemisen kannalta. Tietokilpailuissa osallistujien tietämystä seulotaan usein etukäteen ennen kuvauksia ja näin tuotanto voi valitsemillaan kysymyksillä jo lähtökohtaisesti edistää tai vaikeuttaa haluamiensa osallistujien etenemistä.
Sitten keltainen journalismi vielä vääntää disinformaatiota disinformaation päälle. Itse olen tehnyt muun muassa Iltalehdelle (Huuhaa-Hopille) korjauspyynnön valheellisesta sisällöstä, jota lehti ei suostunut täysin korjaamaan. Tapaus meni JSN:n käsittelyyn ja sitä on vatvottu nyt puoli vuotta. Kun kritisoin Iltalehden valheellisia sisältöjä ja toimintatapoja blogissani, sain Iltalehdeltä kitinää, että minun pitäisi poistaa asiaan liittyvä kritiikki blogistani. Eli Iltalehti saisi kirjoittaa minusta valheellista ja halventavaa sisältöä, mutta minä en saisi ottaa siihen kantaa? Jokin tässä asetelmassa nyt mättää ja pahasti.
Jos joku vielä tässä vaiheessa ihmettelee, miten minä voin tai haluan kirjoittaa joistakin ihmisistä niin kamalan rumasti ja halventavaan sävyyn, niin täsmennän vielä. Minulla ei ole motiivia puuttua yksityishenkilöiden elämään ja tekemisiin, mikäli en kokisi heidän asemaansa ja tekojaan yhteiskunnallisella tasolla haitallisiksi. Ihmiset, joiden tekoja olen kritisoinut, ovat toimineet työssään tai sosiaalisessa valta-asemassaan epäeettisesti ja sortaneet tietoisesti tahoja, jotka eivät ole tätä sortoa hyväksyneet. Mielestäni he tekevät usein myös näkyvää hallaa itselleen sekä sille taholle, jota olettavat virallisesti edustavansa. Nämä yksittäiset henkilöt symboloivat kaikkea puutetta sellaisesta arvopohjasta ja moraalista, johon nykypäivänä, kestävän sosiaalisen kehityksen nojalla, pyritään kasvattamaan jo 5-vuotiaita lapsia.
Yksi syy on myös vastavuoroisuus. Minut on kasvatettu kohtelemaan ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittamaan myös niiden ihmisten oikeuksia ja arvoa, joita en tunne, joista en pidä tai jotka näennäisesti toimivat omasta näkökulmastani väärin. Minun on lähtökohtaisesti helppo olla kohtelias ja suhtautua ihmisiin ennakkoluulottomasti. Sellaisessa tilanteessa, jossa joku uhkaa ihmisoikeuksia tai kiistää ihmisarvon olemassaolon, minulla tai kenellä tahansa muullakin vastaavaa toimintaa havaitsevalla on kuitenkin oikeus puuttua asiaan. Jos joku lähestyy minua tappouhkauksilla tai hyökkää henkilökohtaisuuksiin levittämällä arkaluontoisista yksityisasioistani valheellista tietoa, minulla ei ole velvollisuutta olla puolustautumatta tai olla yhtään sen kohteliaampi ja hienotunteisempi kuin aloitteen tehnyt taho.
Ihmisillä on joskus myös kova halu tulkita asioita tahallisesti väärin. Monet suhtautuvat myös minun sanomisiini ja kirjoituksiini siitä näkökulmasta. Minä en valitettavasti voi sille asialle juuri mitään eikä minulla ole velvollisuutta käyttää aikaani selittääkseni asioita sen tarkemmin, mitä olen parhaani mukaan yrittänyt jo kirjoittaa auki tai selittää pitkillä monologeillani. Jos minulle sillä perusteella lähetetään tappouhkauksia tai minulla väitetään olevan kliinisiä sairauksia, joita minulla ei todellisuudessa ole, tässä toisen osapuolen reaktiossa ei sen sijaan ole mitään tulkinnanvaraista. Tutkimusten kautta on todistettu, että etenkin kirjoitettua tekstiä lukijalla on useimmiten taipumus tulkita huomattavasti negatiivisemmin kuin miten kirjoittaja on asian tarkoittanut. Olen huomannut tämän ilmiön esimerkiksi silloin, kun vielä pidin blogini kommenttikentät käytössä. Minua risoi muutenkin, että kommentit harvoin liittyivät kirjoittamaani sisältöön tai niissä sivuutettiin temaattinen punainen lanka täysin. Kommenteissa lähinnä keskityttiin minun julkisuuskuvaani, joka perustui Endemolin käsikirjoitukseen eikä edes oikeaan persoonaani. Jos ilmaisin olevani kommenttien sisällöstä eri mieltä, sain vastauksia tyyliin ”Sinä oletkin ihan tyhmä ja ruma ja nönnönnöö!”. Loppukaneetti: minä en ole vastuussa ulkopuolisten ihmisten tarkoitushakuisista väärinymmärryksistä enkä niiden heille aiheuttamista tunteista. Minä en pakota ketään lukemaan blogiani tai olemaan kanssani samaa mieltä asioista.
Olen jo kulumiseen asti kuunnellut, miten pitäisi olla myötätuntoinen ja ymmärtää, että ”ihmiset, jotka kirjoittelevat tappouhkauksia, kunnianloukkauksia ja pyrkivät maalittamaan julkisuudenhenkilöitä, tekevät niin koska heillä itsellään on paha olla.” Tämä on itsestäänselvää, mutta mielestäni hyvin kaunisteltu versio. Nämä ihmiset ovat usein psyykkisesti sairaita alkoholisteja, ongelmaperheiden teinejä tai muita riskiryhmiä, joiden arki muodostuu Ylilaudan tai Vauva.fi-palstan ympärille. Nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka miettivät tosissaan, pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana. Ja siis onhan minullakin psyykkisenä taakkana Endemolin tahallisesti aiheuttama PTSD ja joillakin saattaa olla vielä raskaampiakin vaivoja, kuten vaikkapa sukuelinherpes. Mutta voiko olla psyykkisesti tervettä provosoitua fiktiivisesti käsikirjoitetuista reality-hahmoista niin paljon, että alkaa kohdistaa heihin häirintää ja lukee tai kommentoi yötä päivää heihin liittyviä subjektiivisia juoruja? Mediatahotkaan eivät saisi lietsoa tällaisia käyttäytymismalleja ja osoittaa niille hyväksyntäänsä, vaikka saisivat sillä nyhdettyä rahaa tyhjästä. Tai siis sisällöllisestä – ja merkityksettömästä tyhjyydestä.
Minä en millään tavalla halua ajatella omia tahdittomia tekstejäni kostoksi näille moraalittomille mediatahojen edustajille. Haluan kuitenkin osoittaa heille, että eivät hekään voi aina olettaa saavansa vapaasti rikkoa muiden ihmisoikeuksia oman asemansa nojalla, ilman että kukaan puuttuisi tai ottaisi kantaa asiaan. Olen salaa toivonut, että joku heistä haastaisi minut käräjille kunnianloukkauksesta, jotta pääsisimme toden teolla havainnollistamaan tätä valta-asetelmaa ja sitä, miten he ovat toimineet ennen kuin tähän pisteeseen on edetty. Mikäli minut tuomittaisiin syylliseksi kunnianloukkauksista, maksaisin rahalliset korvaukset mielelläni ja mukisematta, koska silloin konkretisoituisi se, miten tietyt tahot opportunistisesti hyväksikäyttävät epäsymmetrisiä oikeuksiaan ja asemansa turvaavaa suojaa. Samanlaisesta teosta ei tuomittaisi kuin taho, jolta nämä erikoisoikeudet puuttuvat, vaikka teko olisi käytännön tasolla sama.
Olin viime vuoden lopusta lähtien hyvin pitkään hiljaa kokemuksistani. Lähinnä siksi, että Endemol painosti minua vaikenemaan ja kielsi minua puhumasta henkilökohtaisista kokemuksistani jo pelkästään kokemustasollakin. Minua kiellettiin edes vihjaamasta, että kokemukseni tuotannon toiminnasta olisi ollut edes ympäripyöreästi sanottuna negatiivinen. Muun kansan reaktiot eivät olleet itselleni niin merkittäviä, mutta kyllä nekin osaltaan heikensivät terveydentilaani. PTSD:n ja masennuksen takia en jaksanut puuttua yksittäisiin tappouhkauksiin vaan yritin vain olla ajattelematta niitä. Kun voimat alkoivat palautua kesän jälkeen, koin raskaammaksi olla puuttumatta asioihin. Myös PTSD-oireiluni alkoi helpottaa, kun aloin viedä asioita eteenpäin. Nämä keinot ovat kuitenkin rajalliset eikä yhteistyöhön ryhtyviä tahoja ole Suomessa paljoa, joten osa turhautumisestani purkautuu luonnollisesti itseilmaisun kautta kirjallisessa muodossa.
Yksittäisten huutelijoiden toimintaan en useimmiten jaksa puuttua, sillä he vain usein nolaavat itsensä julkisella paikalla käytöksellään tai kommentoivat kirjallisesti asioita täysin aiheen vierestä, jolloin asiasisältö ei enää edes kosketa minua. Aiemmin tänä vuonna oireiluni oli kylläkin vielä niin vakavaa, että jotkut julkisilla paikoilla sattuneet tilanteet tuntuivat täysin epätodellisilta ja minä menin niiden tapahtuessa vain yksinkertaisesti aivan lukkoon. Jotkut tapahtumat ovat tuntuneet myös fyysisesti uhkaavilta. Esimerkiksi kerran viime vuoden lopussa käydessäni itsekseni yökerhon vessassa, kolmen nuoren naisen porukka alkoi käsienpesupisteellä ihan vain aukoa minulle päätään. Vaikka heidän sanomistensa sisällössä ei ollut minulle mitään uuttaa tai itseäni hetkauttavaa, näin heidän olemuksestaan ja humalatilastaan, että jos olisin vastannut tilanteeseen jotenkin, he olisivat saattaneet olla fyysisesti aggressiivisia. Ja kerran kesällä kaupassa minulle kävikin vähän odottamattoman uhkaavalta tuntuva tilanne. Eräs mies alkoi huudella minulle hyllyjen välissä, että ”Ootko käyny suihkussa?!” Tuolloin minulla oli ihan hyvä ja sosiaalinen fiilis, joten kysyin häneltä vastavuoroisesti hymyillen, että ”Ootko sä käyny peruskoulun?”. Mies ei vastannut, mutta hänen ilmeestään näkyi hyvin vahva suuttumus ja hänen kätensäkin puristui nyrkkiin. Poistuin saman tien paikalta, ettei tilanne eskaloituisi, vaikka en kokenut itse tehneeni mitään väärää, mikä ei olisi mennyt vastavuoroisen reagoinnin piikkiin. Näissä tilanteissa muut osapuolet vain olettavat, että minä en puuttuisi heidän käytökseensä. Näitä oletuksia ovat tehneet myös Terskis, Huuhaa-Hopi ja monet muut median edustajat.
Ymmärrän jossakin määrin Suomi-realityn katsojasuosion, sillä itsekin myönnän katsovani pahamaineisia temppareita. Perustelen sitä formaalisti sillä, että pidän itseni ajan tasalla ajankohtaisista mediailmiöistä ja voin näin ollen seurata tuotantojen kehityslinjoja. Epäformaalisti myönnän myös saavani niiden sisällöstä viihdyttäviä kiinnekohtia ystäväpiirini keskusteluihin. Keltaisen journalismin suosiota en silti oikein ymmärrä. Tekstit ovat teknisesti huonosti kirjoitettuja ja vailla sisältöä. Otsikoita ja ulkoasuja myöten mediasisällöt näyttävät viime vuosituhannen peruskoululaisten ATK-tuntien harjoitustöiltä.
Muistan kun kävin 5 vuotta sitten Turun SuFo:ssa eli sunnuntaisessa Forte-yökerhossa. Kysyin kaveriltani, että näyttääkö hänestäkin kuin paikka olisi täynnä 90-luvulle jymähtäneitä kolmekymppisiä. Miehillä oli hyppyrigeelitukat ja naisilla trumpettifarkut. Kaverini sanoi: ”Joo, siis ihan suoraan Radalle.comista.” Itselläni alkoi soida päässä Marienhofin alkutunnari. Siinä oli tiettyä eskapismia, josta koin itseni hyvin irralliseksi. Tätä samaa eskapismitunnelmaako Seiska hakee roihuvilla lieskoilla ja hassuttelevilla lisänimi-identifikaatioilla?
Koska näissä videoissa sattui toimimaan haastattelijana Antero, sanottakoon hänestäkin jokunen valittu sananen. Ja omasta näkökulmasta puhtaasti hyvä sellainen. Viime vuonna tavatessani Anteron oman haastatteluni yhteydessä, ihmettelin heti, mitä hän tekee tällaisen paskan keskellä. Kuin söisi jäätelöä makkarakastikkeella. Antero on huomattavasti fiksumpi ja tarkemman huomiokyvyn omaava kuin suurin osa muista tapaamistani roskatoimittajista. Hän on myös mukava, vaikka joskus ottaakin viihteen nimissä dissaajan roolin. Miksi ihmeessä hän on töissä Seiskalla? Hänestä huokuu, miten hän joutuu väkisin vääntämään tyhmempiä kysymyksiä ja keskusteluja, kuin mihin hänellä olisi oikeasti paukkuja. Muissa Seiskan juontajissa ei ole samanlaista kykyä tarttua mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja ohjata keskustelua johdonmukaisesti. Tämän vuoksi minua ihmetyttää ja harmittaa, miksi Antero on töissä Seiskassa eikä jossakin informatiivisemmassa puljussa. Aina kun näen Anteron näissä väkisin huonoiksi väännetyissä haastatteluissa, alan melkein itkeä verta. Ja tämä on siis Anterolle täysi kohteliaisuus, jota en monelle muulle Seiskan toimittajalle soisi. En ainakaan sille Pauli Poutaselle, joka glorifioi väkivaltaisia seksuaalirikollisia jutuissaan.
PS. Nokkelimmat saattoivat huomata, miten yritin ujuttaa pulju-sanan edelliseen kappaleeseen vanhoja kunnon Kauppalehden keskustelupalstavinkkejä mukaillen. Ennen kuin kukaan muu ehtii huomata, niin myönnän itse käyttäneeni termiä väärin. Sen olisikin pitänyt olla ”kyseinen pulju”.
Mutta noihin yllä oleviin Seiskan videoihin palatakseni halusin vielä tiedottaa, että en valitettavasti katsonut niitä. Ne vain saivat minussa aikaan välittömiä assosiatiivisia muistoja. Videot ilmestyivät minulle Youtuben ehdotuksiin sen jälkeen, kun katsoin aiheeseen liittyen pari Juufinin videota. Youtuben reality-tubettajistakin saisi väkerrettyä vaikka opinnäytetyön. Minä katsoin Juufinin videoita oma-aloitteisesti vielä silloin kun niillä ei ollut kovin paljoa katsojia. Silloin Juufinillä oli vielä pehmeän hassuttelevia sanaleikkejä ja äänenpainoja. Hänen huomionsa olivat myös jokseenkin omaperäisempiä. Kehityskaarta seurattuani en voi kuin todeta, että katsojamäärien kasvaessa materiaalituotanto muuttui peruskoulutasoiseksi tehostehelvetiksi ja Juufinin ääni ja huomiotkin ovat muuttuneet stressaantuneen katkeriksi. En ole katsonut tämän vuoden BB-kautta, joten olen katsonut Juufinin viikkokoosteet, koska ne ovat nykyään samaa pitkäpiimäistä tapahtumien kertausta, mitä kuka tahansa vähemmän katsojia haalinut tubettajakin voisi tuottaa. Toivoisin, että hän palaisi takaisin alkuperäiseen, nokkelampaan ja vähemmän tehostehelvetilliseen tyyliin, sillä nykyisen materiaalin heikentyneestä laadusta sekä hänen kommenteistaan paistaa, että hän tuskin itse enää nauttii realityn katsomisesta eikä ainakaan videoidensa tekemisestä.
Juufinistä ja De Maaguksesta on myös jotenkin surkuhupaisaa havaita, että vaikka molemmat vaikuttavat pohjimmiltaan ihan kohtalaisen älykkäiltä ja verbaalisesti kyvykkäiltä, heistä paistaa päiväntasaajalle asti äärimmäisen huono medialukutaito. Vaikka he seuraisivat realityä useita tunteja viikossa, he ovat täysin sokeita tuotannon vaikutuksille. Tottumuksesta he ovat heittäytyneet käsikirjoitettuun narratiiviin ja uskovat sen, mitä on yritetty esittää totena, mutta siitäkin näkökulmasta he tekevät poikkeuksellisen paljon sosiaalisia virhetulkintoja. De Maaguskselta en ole kylläkään katsonut kuin pari videota noin 3 vuotta sitten. Väkinäinen viihdejuontajan stereotyyppirooli ei henkilökohtaisesti vetoa minuun sen vertaa, että hyvät taustamusiikitkaan tekisivät videoista miellyttävää katseltavaa. Ne taustamusiikit olivat kyllä muistaakseni oikeasti ihan hyvät. Katsoin myös uteliaisuudesta yhden Temppari-Tinken videon, jossa hän reagoi oman Temppari-kautensa jaksoihin. Siitä tein vain johtopäätöksen, että Temppareiden salassapitosopimus ei voi olla läheskään niin tiukka kuin BB-tuotannossa. Jos minä olisin kertonut BB-tuotannon kuvauksista samanlaisia asioita, olisin saanut heti seuraavan viikonlopun jälkeen painostavia vaiennusyrityksiä tuotannolta. Lääkärin määräämistä yhteydenottokielloista huolimatta.
Tubettajia, roskatoimittajia, realityjen studiojuontajia ja lähes kaikkia viihteellisen median tahoja yhdistää se, että kaikki haluavat lopulta myötäillä fiktiivistä käsikirjoitusta. Huomio halutaan kiinnittää täysin epäasiakeskeisiin ja turhiin yksityiskohtiin, jotka eivät ole kiinnostavia kuin turhan, ja ulkopuolisesta näkökulmasta subjektiivisen, ihmissuhdedraaman toivossa. Usein kohdehenkilöt (tässä tapauksessa reality-osallistujat) eivät koe näkökulmia todenmukaisiksi tai heidän kokemuksiaan vastaaviksi, tai niistä on karsittu olennaisia tapahtumia ja tietoja pois. Roskatoimittajien kysymykset ovat tylsiä, huonoja, raskaita ja täysin väärästä näkökulmasta esitettyjä. Minulta esimerkiksi kysyttiin jatkuvasti, aionko alkaa seurustella ihmisen kanssa, joka oli jo tutustumisvaiheessa osoittanut olevansa kaksinaamainen ja väkivaltainen sovinisti. Vaikka olin sanonut miljoona kertaa tapailleeni tuolloin muita miehiä ja tavanneeni mukavia potentiaalisia teekkareita, nämä asiat sivuutettiin haastatteluissa täysin ja samoja itselleni epärelevantteja kysymyksiä toisteltiin vielä useita viikkoja. Ei mikään ihme, että mielenterveyteni alkoi reistailla, kun ihmiset sivuuttavat oikean elämäni tapahtumat ja kysyvät vain käsikirjoituksiin pohjautuvia tapahtumia. Reality ei ole realistinen kuva todellisuudesta.
Vaikka kirjoituksistani saattaisi saada välillä sellaisen salkkarimaisen käsityksen, että ajattelisin aina ja vain OONAA! niin omaksi ilokseni voin kertoa omasta terapiakaarestani syksyn aikana. Syksyn alussa minulla oli vielä niin paljon takaumia, että Terskiksen naama tosiaan kummitteli jatkuvasti painajaisissani. Ensimmäisten EMDR-sessioiden jälkeen takaumat väistyivät ja aloin tuntea voimakasta vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka tarkoituksellisesti aiheuttavat alisteisemmassa asemassa oleville henkilöille näkyvää kärsimystä ja näin ollen lietsovat haitallisia arvoja ja aatteita koko yhteiskuntaan. Näihin ihmisiin profiloituivat muutama nimeltä mainitsematon paskatoimittaja (Huuhaa-Hopi, Disinformaatio-Tanja…), Endemolin edustajia (Terskis, Janne Virtanen, Laura Stenroos…) sekä useita julkisuuden henkilöitä, jotka eivät olisi keksineet ruutia millään vuosisadalla, vaikka jouluhaamu olisi tuonut heille reseptin ja valmistusohjeet hyvissä ajoin etukäteen. Tämäkin vaihe meni jossain kohtaa ohi ja lokakuussa minuun iski voimakas kisaväsymys. Minussa alkoi ilmetä terapiaistunnon aikana levottomuutta ja keskittymiskyvyn herpaantumista, koska en enää jaksanut miettiä näitä muiden kärsimykselle runkkaavia turhakkeita. Olen kuitenkin syksyn aikana huomannut heihin liittyvissä ajatuksissani progressiivisia piirteitä, joiden aukikirjoittamiseen koen ajoittaista tarvetta.
Otin kesällä yhteyttä Ihmisoikeusliittoon. Lähetin kirjalliset dokumentit, jotka liittyivät poliisin-, lakineuvojan- tai psykiatrisiin lausuntoihin, sekä muuta olennaista materiaalia. Halusin puuttua siihen, miten Suomen lainsäädäntö on pahasti jäljessä muista valtioista, joissa reality-osallistujien ihmisoikeudet on juridisesti huomioitu. Tällä hetkellä ainakin Endemol (siis nykyinen Banijayn tytäryhtiö) hyväksikäyttää tietoisesti juridisia porsaanreikiä ihmisoikeuksien rikkomiseen. Muissa maissa lainsäädännössä on puututtu reality-osallistujasopimusten muotoon ja sisältöön. Suomessa osallistujilla ei myöskään ole juurikaan tahoja, joiden puoleen kääntyä ihmisoikeusrikkeiden sattuessa. Heille ei ole olemassa ammattiliittoa tai etujärjestöä. Muiden valtioiden tilanne on ratkaistu niin, että osallistujasopimukset on pakko laatia työsuhdemuotoisina. Tämä takaisi sen, että ristiriitatilanteessa osallistujaa pidettäisiin heikompana osapuolena ja epäselvyyksissä huomioitaisiin epäsymmetrinen valta-asema. Tällä hetkellä valta-asetelmaa ja epäsymmetristä informaatiota ei huomioida millään lailla, jonka takia osallistujalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia menestyä käräjillä. Tuotannot myös pitävät huolen siitä, että osallistujat eivät saa todistusaineistoa kulissien takaisesta toiminnasta. Usein kännykät takavarikoidaan tai niiden käyttö kielletään tuotannon tiloissa. Tuotanto haluaa tarkoituksella tehdä useimmat (etenkin osallistujan eduksi katsottavat) sopimukset suullisesti, jotta niistä ei syntyisi kirjallisia todisteita. Kaikkia kirjallisiakaan sopimuksia tai ehtoja tuotannon edustajat eivät anna osallistujien haltuun vaan ne näytetään tuotannon tiloissa ja osallistuja joutuu hyväksymään ne paikan päällä ilman, että hän saisi niistä omaa kopiota.
Tällä hetkellä itselleni rakkain mielenkiinnon kohde liittyy vahvasti samaan teemaan, josta kirjoitin Mieli voi tehdä kepposet, vaikka antaisit miten monta karkkia -tekstissäni. Siinä otin esille sen, miten tuotannon sisällä useampi ihminen olisi voinut puuttua tuotannon toimintaan ja useassa tilanteessa estää ihmisoikeuksia rikkovat tapahtumat. Minä kyllä ymmärrän, että ei kaikkia vain yksinkertaisesti kiinnosta. Osallistujarajapinnassa olevia kyllä pitäisi kiinnostaa ja siksi pidänkin esimerkiksi Terskiksen toimintaa niin halveksittavan vastenmielisenä. Miten ihmiseltä voi uupua moraalipohja niin täysin, että sen päälle rakentuneet arvot ovat vain ulkoisten palkkioiden varassa? Terskis antoi katteettomia lupauksia, vaikka varmasti tiesi, että tuotanto ei pitäisi niitä. Hänen ainoa motiivinsa oli saada omalta viiteryhmältään kehuja hyvästä castingistä. Hyvän castingin hän tunnetusti saikin kasaan, mutta ei varmasti olisi saanut samoja henkilöitä osallistumaan, mikäli ei olisi muodostanut katteettomia suullisia sopimuksia ja valehdellut tulevista olosuhteista.
Historia on täynnä pillinpuhaltajia, jotka ovat saaneet aikaan kansainvälisiä muutoksia muun muassa lainsäädännössä, yksityisten ja julkisten tahojen toiminnan läpinäkyvyydessä, sekä ennen kaikkea moraalisen oikeuden toteutumisessa. Näitä pillinpuhaltajia on ollut lääkeyhtiöissä, poliisivoimissa, tiedustelupalveluissa ja vaikka missä. Tunnetuimmat varmaankin Felt, Snowden, Silkwood, Serpico, Watkins, Wigand ja Whitacre. Lainsäädäntö harvemmin on ollut whistleblowereiden puolella, sillä suurin osa heistä on joutunut pakenemaan maasta, maksamaan mahdottoman suuria korvauksia, tullut tapetuksi tai tuomittu vankilaan useiksi kymmeniksi vuosiksi. Näiden pillinpuhaltajien suurin yhteinen nimittäjä ei käsittääkseni kuitenkaan ole rohkeus tai viha. Sen verran mitä olen heidän haastattelujaan seurannut, heitä yhdistää useimmiten inhimillinen moraali ja kyky hahmottaa ilmiöiden taustalla peitellyn toiminnan laaja-alaiset vaikutukset.
Näitä pillejä olisi vaikka kuinka paljon tarjolla erilaisissa organisaatioissa ja tehokkaimmin niihin olisi mahdollista puuttua juurikin organisaation sisältä. Moraalittoman toimintansa tiedostavat organisaatiot kuitenkin käyttävät kaikki keinot byrokratiassa ja organisaatiokulttuurin muodostamisessa, jotta viides kolonna ei pääsisi muodostumaan. Organisaation sisällä toimivat pelokkaat yksilöt joutuvat kognitiivisten selitysten kautta hakemaan oikeutusta omalle toiminnalleen voidakseen toimia organisaatiossa ilman intrapsyykkistä oireilua. Näin organisaation yksilöistä tulee usein sokeita omalle osuudelleen toiminnassa, vaikka tietäisivät organisaation olevan kokonaisuudessaan epäeettinen. Endemolin kohdalla tämä on selvästi huomattavissa esimerkiksi Laura Stenroosin haastatteluista, joissa hän perustelee psykologin rooliaan organisaatiossa muun muassa sillä, että ”joku sen työn kuitenkin tekisi”. Osallistujana käydessäni Stenroosin pakollisilla istunnoilla ihmettelin, miksi hän ei puuttunut tuotannon toimintaan silloin, kun se selvästi oli osallistujille terveydellisesti haitallista. Hän, terveysalan ammattilaisena, on kuitenkin ensisijaisesti vastuussa nimenomaan terveyden priorisoinnista. Stenroos pesi aina kätensä vastuusta ja sanoi, että hän ei voinut niihin asioihin vaikuttaa tai hän oli kyseisistä tapahtumista täysin tietämätön. Miten hän tai tuotanto siinä tapauksessa perustelee psykologin funktion tuotannon osana? Varmaan ainoa asia Stenroosin itsensä kokemassa vaikutuspiirissä oli BB:n ehdokkuus Venla-gaalassa, jossa Stenroos itse toimi tuomariston jäsenenä.
Myös jotkut tuotannossa työskennelleet työntekijät ovat kuvausten jälkeen ilmaisseet minulle pahoittelunsa tuotannon sisällä tapahtuneista tilanteista ja osallistujien heikosta asemasta. He ovat sanoneet, että heidänkin teki pahaa katsoa sitä vierestä, mutta heistä tuntui, että he olisivat itse saaneet sanktioita puuttumalla asioihin. Suomessa viihde- ja taidealat ovat siinä mielessä tulenarkoja, että piirit ovat pienet ja työnantajia on vähän. Työntekijöidenkään asema ei tässä mielessä ole helppo. Piirit ovat niin pienet, että osaavat tekijät eivät halua jäädä Suomen reality-tuotantoihin tuottamaan huonolaatuista ”Boozy Islandia” vaan ammattitaitoisimmat hakeutuvat kansainvälisille markkinoille. Ammattitaidottomimmat, rahanahneimmat ja moraalittomimmat ajautuvat Suomi-realityn pariin. Organisaatiot eivät myöskään halua paljastaa yleisölle manipuloidun ja valheellisesti esitetyn materiaalin määrää, sillä katsojien ensimmäinen reaktio olisi sekundäärisesti viha ja primäärisesti pettymys. Yleisö ei halua kokea tulleensa huijatuksi eikä materiaalia tuottava organisaatio halua ottaa vastuuta jälkipuinnista.
Reality-osallistujiksi valitaan useimmiten nuoria, helposti ohjailtavia, hyväuskoisia ja yhteistyöhaluisia ihmisiä, joilla ei ole tarvittavaa tietoa juridiikasta tai omista oikeuksistaan. Suomen individualistisen kulttuurin ja reality-osallistujien ominaisuuksien pohjalta minkäänlainen järjestäytyminen ilman ulkopuolista ohjausta on hyvin epätodennäköistä. Olen myös huomannut vanhempien reality-osallistujien katkeruuden uusia tulokkaita kohtaan. Jos joku on joutunut käymään läpi elämänvaiheet psykiatrisella osastolla oman ”kultakautensa” seurauksena, olisi epäreilua, että seuraava tulokas ei kokisi samaa mentaalista kastetta. Sekä uusien että vanhojen osallistujien keskuudessa vallitsee tuotantojen luoma kulttuuri. Kaikki sosiaalinen kura pitäisi vain kestää ja käydä läpi. Olisi epäreilua muita kohtaan vaatia erityiskohtelua tai puuttua jo yhteiskunnallisella tasolla hyväksyttyyn reality-julkkiskulttuuriin. Mutta rationaalisesti mietittynä… en keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi sitä kulttuuria pitäisi ylläpitää. Miksi ihmisoikeuksia rikkovaa kohtelua pitäisi sietää?
Minä olin oman osallistumiseni jälkeen vihainen tuotannolle. Ajoittain olen myös ollut vihainen aiempien kausien reality-osallistujille siitä, miksi he eivät ole puhuneet julkisesti tuotantojen toiminnasta, vaikka ovat itse myöntäneet kärsineensä turhaan ja kokeneensa tulleensa huijatuiksi. Koen, että minulta on etukäteen pimitetty tietoa sekä osallistujana että katsojana enkä halua itse sortua samaan. Jos joku olisi vaatinut selvitystä aiemmin, monet muut olisivat säästyneet samoilta kokemuksilta ja asioihin olisi saatettu puuttua jo yhteiskunnallisellakin tasolla. Tämä ilmiö on häpeätahra institutionaalista luottamusta nauttivassa Suomessa, joka edustaa tasa-arvon pioneerivaltiota ja läpinäkyvää mediaa.
Omalta osaltani koen oman asemani ja elämäni olevan jo jossain määrin sinetöity. En tiedä pystynkö suhtautumaan elämään enää kovin pitkäjänteisellä toiveikkuudella, sillä joudun jatkuvasti pelkäämään mielenterveysoireilun aktivoitumista, jonka Endemol Shine Finland on minulle kliinisesti todistetusti aiheuttanut. Hyvä puoli tässä on se, että olen alkanut suhtautua huonoihin skenaarioihin varsin neutraaleina visioina enkä koe itselläni olevan enää minkäänlaisia velvollisuuksia itseäni tai muitakaan viiteryhmiä kohtaan. Minun on nykyään kohtalaisen helppo heittäytyä hedonistiksi ja jatkaa tyynesti pleikkarin pelaamista, vaikka pitäisin todennäköisenä, että tulevaisuudessa eläisin Endemolin aiheuttamassa velkaorjuudessa. Vaikka joutuisin sopimusrikkomusten takia vankilaan, niin ainakaan en ehtinyt tehdä sitä suunnittelemaani itsemurhaa kesäkuussa, kun Endemol odottamattomasti muistutti olemassaolostaan. Pohjimmiltani minun on kuitenkin harmonisen hyvä olla, kun tiedän toimivani henkilökohtaisen oikeudentajuni linjoissa.
Enköhän minä ole jo oman osuuteni tehnyt ja edesauttanut laittamaan alulle jotakin, josta muut voivat jatkaa. Ehkä vielä jonakin päivänä Suomessa uskalletaan puhaltaa pilleihin tai olisi olemassa organisaatioita, joiden ansiosta pilleille ei edes olisi tarvetta. Siihen asti jokainen voi itse miettiä omia valintojaan. Laitan loppukevennykseksi vielä teemaan sopivat katkelmat teoksesta Sartre vasta-alkaville ja edistyville.
