Moni saattaa ihmetellä odottamatonta hiljaiseloa, jota olen viettänyt joulun jälkeen. Pääasiallinen syy on arvattavissa Ylen uutisista. Itseään ilmaiseva yksilö hiljenee helposti suuremman median tieltä, vapaaehtoisesti tai pakotetusti. Tällä kertaa hiljeneminen tapahtui pyynnöstä ja vapaaehtoisesti. Aiemmin olen kirjoittanut, että Endemolin kohdalla kyse ei ole ollut vapaaehtoisuudesta, vaan pelosta ja painostuksesta. Nyt vaikenemisella ei ole enää väliä, sillä useat henkilöt ovat kertoneet toiminnasta, joka on tällä hetkellä myös asiantuntija- ja viranomaistahojen kiinnostuksen kohteena. Tästä eteenpäin myös tekijät joutuvat kantamaan aiheuttamaansa raskasta takkaa, eivät vain vaiennetut rikosten ja riiston uhrit.
Joulukuulumisetkin ovat pahasti rästissä, mutta voinen kertoa ensin ajankohtaisempia uutisia. Huomasin viime viikolla kevään saapuneen Helsinkiin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä säätilan kanssa, sillä ulkona satoi räntää. Huomasin sen siitä, että sain vihdoin aikaiseksi siivota joulukortit pois jääkaapin ovesta. Se hetki on kyllä aina hieman haikea, kun korteissa on mukana sitä niin sanottua ajatusta. Pelkkä askartelu itsessään kertoo panostuksesta Maslown määrittelemään itsensä toteuttamisen tarpeeseen, mutta vastaanottajana minua koskettavat erityisesti omiin kiinnostuksen kohteisiini liitettävät elementit. Linnut herkistävät aina, mutta lisäksi tänä vuonna vaikutuksen teki Neuroliiton kortti, jonka maisemat muistuttavat RDR2-puutaloja. Vain mielikuvitus on rajana, löytyykö niiden sisältä kultaharkkoja vai karhuja.
Myös kaijat taisivat noteerata jääkaapin oven kevätsiivouksen, sillä nekin ovat aloittaneet kevätkylpemisen. Florence asiaankuuluvasti peseytymiselle varatussa pesualtaassa, mutta Euler oman tiensä kulkijana juomapisteellä. En ota kantaa, kumpi on käytännöllisempi tai kekseliäämpi ratkaisu. Haluan olla lemmikinomistaja, joka antaa kaikkien kaijojen loistaa tavallaan.
Kevään aikana on tapahtunut myös muita käänteentekeviä asioita, joiden ei kylläkään olisi toivonut tapahtuvan lainkaan. Eräs ystäväni joutui alkuvuonna hyvin väkivaltaisen seksuaalirikoksen uhriksi. Kyseinen tapahtuma lähipiirissäni tuntui epätodelliselta monestakin syystä. Ensinnäkin, tapahtumaolosuhteet sijoittuivat keskelle kirkasta päivää turvalliseksi koettuun ympäristöön. Toiseksi, tapahtuma eteni täysin odottamattomasti, tuntemattoman ihmisen toimesta. Väkivallan määrä ja sen psyykkiset ja fyysiset seuraukset olivat kohtuuttomat enkä usko, että terve mieli voi käsittää tekijän kokemaa oikeutusta teolleen. Olisin halunnut olla paremmin läsnä ja tukea ystävääni, mutta tilanne laukaisi myös oman, vaikkakin hyvin erilaisen, trauman käsittelyn.
Ystävälläni oli kirjallista materiaalia ja ohjeita seksuaalisen väkivallan kokeneen kohtaamiseen. Hän osasi myös itse ilmaista hyvin oireitaan ja tuntemuksiaan. Asiasta keskusteltuamme minussa alkoi kuitenkin triggeröityä oma traumakokemukseni ja sen aiheuttamat oireet. Minua harmitti jo kyseisessä hetkessä ja etenkin sen jälkeen, miten tilanne kääntyi siihen, että ystäväni joutuikin omassa raskaassa vaiheessaan toimimaan tukena myös minulle. Tuolloin olisin toivonut ja suonut kaikki hänen tarpeensa omieni edelle. Kyseisten päivien saatossa sain kuitenkin hyvin voimakkaita oivalluksia, jotka olisin toivonut oivaltavani jo paljon aiemmin.
Vaikka trauman aiheuttavat tilanteet poikkeavat hyvin paljon toisistaan ja niitä kohtaavien ihmisten välillä on paljon eroja, akuutit tai traumaperäiset oireet ovat yllättävän samanlaisia eri ihmisillä. Fyysiset oireet ilmenevät ylivireänä valppautena, korkeana sykkeenä, tärinänä ja säpsähtelynä. Psyykkisen kamppailun alla ovat takaumat, painajaiset, dissosiatiiviset tunnehäiriöt sekä kykenemättömyys saada tapahtumaa pois mielestä. Ahdistus- ja masennusoireiden myötä arjesta suoriutuminen muuttuu mahdottomaksi eivätkä kognitiiviset kyvyt ole entisellään. Parempinakin päivinä keskittymiskyky on heikko, muistissa on aukkoja eikä toiminnanohjaus vain yksinkertaisesti toimi. Vaikka tietäisi olevansa miten haka yksinkertaisissa päässälaskuissa, niiden laskeminen ei vain enää luonnistu itsestäänselvänä prosessina. Yksinkertainenkin ajatustyö vaatii hitaita ja työläitä ponnisteluja.
Trauman kokeneet painivat myös kolmen vaikean tunteen kanssa, jotka ovat häpeä, syyllisyys ja arvottomuudentunne. Traumatisoituneen henkilön on hyvä olla tietoinen, että nämä tunteet ovat hyvin tyypillisiä ja lähes väistämättömiä trauman kokemisen jälkeen. Myös lähipiirin on hyvä tiedostaa, että trauman kokeneelle on hyvin raskasta, mikäli muut ihmiset projisoivat häneen näitä tunteita. Häpeä on näistä kolmesta se omasta mielestäni turhin (Tunteista turhin ja tuskallisin), jonka evolutiivinen perusta painottuu sosiaaliselle hyväksynnälle. Häpeä on ohjannut kollektiivisten normien säätelemään käyttäytymiseen, jonka avulla yksilö saa yhteisön hyväksynnän. Vaikka itsekin biologisena ja tuntevana ihmisyksilönä koen häpeää monissakin tilanteissa, en koe häpeän käsittelyä kovinkaan hankalana, sillä olen aina ollut jokseenkin huono vuorovaikuttamaan sosiaalisen ympäristöni kanssa. Minulle on ihan ookoo tuntea ja käsitellä häpeää, sillä se on vähintäänkin hyvä syy linnoittautua kotiin pleikkarin ääreen. Tilannetta myös helpottaa varmasti se, että en käytä lainkaan somea.
Erilaisissa kulttuureissa vallitsevat negatiiviset tunteet painottuvat ja herkistyvät sosiaalisen kulttuurin sanelemina. Esimerkiksi autokolarin yhteydessä syntyvä ensisijainen tunne on erilainen länsimaisissa kuin muissa kulttuureissa. Aasiassa vallitseva tunne on juurikin häpeä ja latinomaissa pelko. Länsimaissa kovasti tapetilla on syyllisyys. Autokolarin sattuessa länsimainen ihminen syyllistää itseään tai alkaa nopeasti selvittää, oliko tilanne oma vai vastaan ajaneen autoilijan vika. Syyllisyyden tunteminen ja muiden syyllistäminen on jo lapsena omaksuttu trendi, joka ei ikinä tunnu poistuvan muodista. Tähän väliin todettakoon, että syyllisyydestä on myös paljon hyötyä. Kun ihminen kokee tehneensä virheen tai suoriutuneensa huonosti, syyllisyys voi johtaa toiminnan muuttamiseen ja parempaan suoritukseen jatkossa. Vaikka jokainen suomalainen tuntee varmasti yksilö- ja suorituskeskeisessä kulttuurissamme paljon turhaa syyllisyyttä ja syyllistämistä, niin se on varmasti monelle hyvin rutinoitunut tunne. Itsekin pidän useissa suorituksissa, on sitten kyse opinnoista tai työtehtävistä, syyllisyydentunnetta jonkinlaisena vakioituneena tilana, että en juurikaan edes huomaa sen läsnäoloa tai en ainakaan tiedosta sen häiritsevän itseäni. Minulle siis syyllisyyskin on ihan ookoo.
Olen myös vasta viimeisten viiden vuoden aikana huomannut, miten itsellänikin on ollut erilaisissa projekteissa taipumus käyttäytyä muita syyllistävästi. Joskus se touhu on mennyt ihan yli, vaikka itse sanonkin. Huomaan tämän efektin ilmenneen silloin, jos olen itse antanut mielestäni kovan panoksen muiden käytettäväksi, mutta muiden saamattomuus on jotenkin jarruttanut kokonaislopputulosta. Tai vaihtoehtoisesti silloin, kun muiden toiminta on jotenkin rajannut tai estänyt oman työni toteutumista. En ole varsinaisesti ikinä kaivannut huomiota tai tunnustusta saavutuksistani, mutta minulla menee kyllä hyvin herkästi tunteisiin, jos muiden tekemiset rajoittavat itselleni tärkeää toimintaa. Ei se onneksi haittaa kuin hyvin harvoissa yhteyksissä. Kauppiksen pilipaliryhmätöistä en ota itselleni painetta, mutta esimerkiksi yhdistystoiminnan olen välillä ottanut niin vakavasti, että muilla ei varmastikaan ole ollut helppoa ympärilläni. Tuo on ollut oma henkilökohtainen tunne-elämän kehitysprojektini vuodesta 2016 ja olen siinä mielestäni tasaiseen tahtiin edennyt… toivottuun suuntaan siis.
Itselleni kaikkein vaikein näistä trauman pönkittämistä tunteista on kuitenkin arvottomuudentunne. En ole varma, liittyykö se omalla kohdallani eniten siihen, että tiedostan trauman aiheuttaneiden henkilöiden toimineen täysin tietoisesti ja tahallisesti. Siihen kuitenkin kiteytyy mielessäni epätasa-arvoinen ja ihmisoikeuksia rikkova kohtelu. Vaikka trauman aiheuttanut vapaudenriistotilanne oli jo itsessään tuotannon edustajilta sadistista vallankäyttöä, uskon että tilanne olisi ollut edes osittain korjattavissa oikeanlaisella jälkipuinnilla. Kun seuraavana päivänä yritin selvittää tilannetta ja ilmaisin ääneen tilanteen lainvastaisuuden, minut painostettiin hiljenemään. Ensin tämä tapahtui vain suullisesti yhden henkilön toimesta, mutta ajan kuluessa keinot kovenivat ja toiminta laajeni useamman organisaation jäsenen käyttöön. Myös olosuhteista vastaava psykologi pesi kätensä vastuusta ja kiisti edes tienneensä tapahtuneesta. Otteita tähän liittyvistä asiakirjoista aion käsitellä tarkemmin tulevissa kirjoitelmissani.
Tuotannolta saatu viestintä oli vähättelevää ja painostavaa. Se oli myös puhdasta vastuunpakoilua, joka sisälsi myös sitä aiemmin mainittua trendikästä syyllistämistä. Vaikka olen alusta asti tiedostanut, että vastuu kyseisessä tilanteessa ei ollut itselläni, on tuotannon heikkolaatuinen jälkipuinti pahentanut oireistoa, joka olisi mahdollisesti ollut vältettävissä asianmukaisella vastuunottamisella. Tällä tuotanto on tehnyt tietenkin hallaa myös itselleen. Ilman toimitusjohtaja Unne Sormusen lähettämää kirjettä tai niitä lukuisia Terskis-Tuukkasen osallistujille lähettämiä (ja kiistämiä) viestejä, tuotannon painostava ja vaientava toiminta ei olisi ollut niin ilmeistä.
Viranomaisetkaan eivät aluksi suhtautuneet tuotannon toimintaan tosissaan, mikä tietenkin vahvisti epäoikeudenmukaisuuden kokemusta entisestään. Rikostarkastaja, Teemu Jokinen, oli ilmeisen haluton viemään rikoksia esitutkintaan. Hän ei oletettavasti mitään ”saastaisten reality-lumppujen” asioita halua viedä eteenpäin, varsinkaan jos tekijöiden joukossa on valkoisia heteromiehiä. Parin byrokraattisen prosessin myötä poliisi on kuitenkin suhtautunut tapaukseen aivan uudella innolla, vaikka tämä herääminen onkin tapahtunut varsin hitaasti ja ehkä enemmänkin muiden osallistujien tai tahojen kautta kuin itseni. Pääasia kuitenkin, että sortavaa toimintaa toteuttaneet päätyvät rikosvastuuseen tai sosiaaliseen vastuuseen teoistaan. Minun roolini on itselleni yhdentekevä, kunhan ei enää tarvitse kokea turhaa syyllisyyttä siitä, että kyseistä toimintaa toteutettaisiin muita ihmisiä kohtaan jatkossa samalla tavalla. Lainvastaisesti hyväksikäyttäen, ilman läpinäkyvyyttä.
Tuo arvottomuudentunne juontuu itselläni käytännössä mielivaltaisen vallankäytön kohteeksi joutumisesta ja petetyksi tulemisesta. Traumaattisen tapahtuman jälkeen oireiluani ei huomioitu, vaan minua manipuloitiin peittelemään oireitani ja vaikenemaan niistä. Kun kuitenkin kerroin julkisesti oireilustani, koin yhä paljon sekä fyysistä että viestinnällistä häirintää. Traumatilanteesta muistutettiin jatkuvasti enkä saanut toipua siitä omaan tahtiini, omilla ehdoillani. Vaikka lähetin joillekin tahoille lääkärintodistuksia ja viestejä tilastani, niitä ei huomioitu vaan häirintä jatkui. Mikäli kyseessä olisi ollut vain tarpeellinen viestinvälitys toiselta osapuolelta, olisi siihen ollut virallisempiakin reittejä ammattivälikäsien kautta.
Myös median tähän asti levittämä asenneilmapiiri on ollut puhtaasti sortava ja haitallinen. Tuotannon lisäksi myös Iltapaskat maalittavat ja levittävät valheellista tietoa kohteistaan. He antavat hyväksyntänsä ja jopa kannustavat seksuaalirikollisuuteen. Rasismi ja naisviha kukkivat keltaisilla sivuilla. Myös terveysongelmia käsitellään pilkallisesti ja paheksuvasti. Miksi Suomen viranomaistahot ja lainvalvojat sallivat tämän toiminnan eivätkä puutu siihen? Siksi, koska viihdekulttuurin sisällä näistä asioista vaietaan ja some-ryönästä on tullut niin arkipäivää, että kukaan ei edes yritä tehdä asialle mitään. Niitä, jotka nostavat kissan pöydälle pidetään herkkinä tai vaikeina yksittäistapauksina. Mikään rationaalinen selitys ei kuitenkaan toimi pätevänä argumenttina sille, että tuotantoyhtiöiden, keltaisen journalismin tai some-häiriköiden toiminta olisi hyväksyttävää tai edes laillista. Puuttumattomuus on täysin asenneilmapiirin tuotos.
Minulla on nyt äärimmäisen kovat odotukset Ylen ja parin viranomaistahon suhteen, että tänään olisi heräämässä painava ja pitkäaikainen keskustelu, jolla olisi vaikutusta median etiikan muodostumiseen ja toteuttamiseen jatkossa. Minulla on myös kovat odotukset Endemolille, että he vihdoin ottaisivat vastuun tekemisistään ja myöntäisivät toimineensa väärin. Ei mitään turhaa sanahelinää, vaan kertoisivat läpinäkyvästi toiminnastaan ilman vilpillistä vähättelyä ja peittelyä. Fantasioin myös siitä, että Banijayn/Endemolin tapaus toimisi kansainvälisestikin varoittavana esimerkkinä ja konsernin toimintaan kiinnitettäisiin huomiota myös muissa valtioissa. Nyt Suomen mediatuotannolla olisi mahdollisuus olla globaali suunnannäyttäjä lainmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolestapuhumisen edistäjänä. Rehti käännös eettiseen toimintaan olisi ainoa keino, jolla mielestäni voisi lunastaa jonkinlaisen anteeksiannon aiemmista virheistä.
Olen näistä asioista sekä median roolista vatvonut jo niin paljon, että en edes jaksa linkata tähän kaikkia tekstejä (Paljon olisi pillejä mutta puhaltajat puuttuvat, Mediasta…). Mutta nyt tämä asia on muidenkin tahojen osalta niin tapetilla, että seuraan innolla tilanteen kehittymistä. Hallussa olevia tietojani aion antaa lähinnä poliisille ja Valviralle, mutta muutoin pyrin pysymään sivustaseuraajan roolissa. Vaikka kokemukseni ovat vaikuttaneet minuun itseeni pitkäaikaisesti ja raskaasti, kokonaisilmiön kannalta olen kuitenkin vain yksi muiden joukossa. Nyt kertovat kokemuksistaan myös monet muut, jotka on aiemmin vaiennettu. Toivottavasti myös jatkossa kokemusten julkinen kertominen olisi joukkovoiman turvin välittömämpää ja siihen olisi matalampi kynnys kuin tähän asti. Huonoja sosiaalisia käytäntöjä ei kannata jatkaa, varsinkaan jos ne estävät sananvapauden toteutumisen.
Vaikka nyt tulikin paasattua siitä turhasta syyllistämisestä, niin haluaisin silti vielä käyttää tilaisuuden hyväkseni ja syyllistää hieman paria yksittäistä henkilöä. Tiedän, että minun olisi rakentavampaa ja sosiaalisesti hyväksyttävämpää pyrkiä laajemman tason metakeskusteluun kokonaisilmiöistä ja kritisoida organisaatioiden toimintaa yleisemmin, mutta minua yhä risoo tiettyjen ihmisten hyvin ilmeiset väärinkäytökset. Tämä korostuu siksi, että nämä henkilöt ovat toimineet kasvotusten ja hyvin systemaattisesti käyttäen ammattiaan tai asemaansa epäeettisen toiminnan toteuttamiseen. Eiväthän kaikki Endemolin tai Iltalehden edustajat toimi sortavasti, vaikka en usko että kukaan terveen arvopohjan omaava henkilö haluaisi työskennellä kyseisissä organisaatioissa. Mutta koska minulla on henkilökohtaisia kokemuksia tietyistä henkilöistä, koen oikeutetuksi myös kritisoida heitä yksilöllisesti. Ymmärrän kyllä, miksi sitä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena, mutta en minä myöskään pidä hyvänä tapana leimata tasapuolisesti kaikkia yhteisössä toimivia, mikäli kyse on vain muutamasta mätämunasta. Jos he ovat käytöksellään hyökänneet henkilökohtaisesti minua vastaan, en näe epäsuhtaa kritisoida heitä avoimesti.
Laura Stenroosin toimintaa on helppo tarkastella puhtaasti hänen ammattinsa kautta. Vaikka hän miten paljon yrittäisi antaa ymmärtää, että hänen työnsä on konsultaatiota eikä terveydenhuoltoa, hänet on kuitenkin palkattu tuotantoon toimittamaan psykologin virkaa ja silloin häntä sitoo terveydenhuollon lainsäädäntö. Stenroos on sanonut, että kaikki reality-osallistujat hakevat osallistumisellaan hyväksyntää. Uskon, että tuo pätee suurimpaan osaan, mutta painopisteet eri osallistujien välillä vaihtelevat niin paljon, että on myös aika olennainen kysymys, kenen hyväksyntää tai huomiota kukakin kaipaa. Siitä olen kuitenkin varma, että Stenroos itse hakee sairaalloisen pakkomielteisesti hyväksyntää muilta tuotannon edustajilta, osallistujilta, omalta ammattiviiteryhmältään, yleisöltä… oikeastaan kaikilta. Mikään muu syy ei selitä Stenroosin voimakasta juoruilutaipumusta osallistujien ja tuotannon yksityisasioista ja sitä, että hän haluaa alkaa istuntojen aikana seuraamaan asiakkaitaan Instagramissa. Myöskään vastuun välttely ja kaksinaamainen käytös konfliktitilanteissa ei ole rakentava tapa toimia kyseisessä ammatissa, varsinkaan jos siitä jää jatkuvasti kiinni eri osapuolille. Hänen ympärilleen 15 vuoden aikana rakentunut reality-tuotantojen kupla on lähes yhtä synkkä, kuin reality-osallistujilla kuvausolosuhteissa.
Stenroos ei ole ammattihenkilö, joka tekisi töitä kutsumuksellisesti työnkuvan takia. Hän ei menisi Vantaan Terveystalolle alkoholiongelmaisten tai väkivaltarikosten uhrien terapeutiksi. Sen sijaan hän on KAT ry:n sivujen mukaan erikoistunut seuraaviin ryhmiin:
Tämä herättää usein ihmetystä ja huvitusta sekä alan ulkopuolisissa toimijoissa, mutta myös muissa psykologian piirissä työskentelevissä. Useimmiten psykologien erikoistumisalueissa näkee tiettyjä terapiasuuntauksia tai esim. ”lapset, pariskunnat” tms. Ovatko esimerkiksi tanssijat tai muusikot niin homogeeninen ryhmä, että erikoistumiskategoria on perusteltu muista syistä, kuin Stenroosin itse toivomasta mediaseksikkyydestä? Ehkäpä minäkin voisin kouluttautua psykologiksi ja valita erikoistumisalueekseni ”hyvännäköiset tietojärjestelmäasiantuntijat” tai ”hauskat kirjailijat”.
Ja mediaseksikkyydestä puheenollen, onhan Stenroos itsekin halunnut työllään huomiota ja selvästi pyrkinyt sitä kautta julkisuuteen. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta tässä tulee taas perinteinen Dr. Phil -kysymys ajankohtaiseksi. Onko oikeutettua toimia psykologina mediassa median ehdoilla eikä psykologin ammattietiikan ehdoilla? Voiko median piirissä oikeuttaa julkisuudenhenkilöiden arkaluontoisten tietojen levittämisen kulovalkean tavoin vain sillä perusteella, että he ovat julkisuudenhenkilöitä? Mielestäni tässä pitäisi toimia asiakkaiden ehdoilla eikä psykologin ehdoilla. Tosin, Stenroos toimi myös Endemolin ehdoilla, mikä jo itsessään rikkoo psykologien ammattietiikkaa. Tästä inspiroituneena löysin sattumalta Dr. Phil -teemaisia sytkäreitä. Näistä kuvista saisi väännettyä vaikka mitä hervottomia Stenkku-Stenroos -meemejä.
Kaikkein pahimmin henkilöitynyt tekijä tässä omassa arvottomuudenkokemuksessani on kuitenkin Janne Virtanen. Kun kerran kuulin, että Virtanen oli nähty Oodissa, en ole pystynyt liikkumaan sen lähistöllä. Ja kun näin kerran kauppajonossa miehen, joka näytti takaa aivan Virtaselta, minulla alkoi heti voimakas ahdistusoireilu. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että Virtanen oli ensimmäinen tuotannon edustaja, jonka äänen kuulin päiväkirjahuoneessa vapaudenriiston jälkeen. Koska koin tilanteen painostavana, minuun jäi kytemään pysyvä pelko, joka henkilöityi Virtaseen. Kyseisen keskustelun sävy oli myös vähättelevä ja syyllistävä, joten muisto siitä voimistaa traumaan liittämiäni tunteita, eli juurikin arvottomuuden- ja syyllisyydentunnetta. Virtaseen liittyviä muistoja ja kauhukuvia olen joutunut käsittelemään EMDR-terapiassa ylivoimaisesti eniten.
Monet joille olen kertonut Virtasen käytöksestä ennen kuvauksia ja niiden aikana, ovat sanoneet, että Virtasessa näyttäisi kulminoituvan Stanfordin vankilakoe -ilmiö. Eräs terveydenhuollon edustaja myös sanoi, että Virtasella on median antaman kuvan perusteella ollut kuvauksia edeltävänä ajanjaksona vastoinkäymisiä henkilökohtaisessa elämässään, joka lisää riskiä toimia epävakaasti stressaavissa olosuhteissa. Vaikka allekirjoitan kyseisen väitteen itsekin, uskon myös että Virtanen ei missään vaiheessa sisäistänyt eroa realityn ja akulouhimiesmäisen metodinäyttelemisen välillä. Mielestäni hän yritti selvästi ohjata osallistujia liikaa käsikirjoituksen mukaisesti, jolloin toiminnasta tuli kyseisessä suljetussa tilassa manipuloivaa ja jopa painostavaa. Tilannetta ei auttanut se, että myös käsikirjoitustiimi vaikutti olevan äärimmäisen kiintynyt tekemäänsä käsikirjoitukseen, jopa ennen sen sisältämien tapahtumien realisoitumista. Uskon, että näistä syistä omalla kaudellani on tapahtunut ehkä jopa koko Suomen BB-historian tasolla eniten stereotypioihin nojaavaa maalittamista sekä vastentahtoiseen seksuaalikäyttäytymiseen ja ahdisteluun kannustamista.
Nyt kun katson näitä viidessä minuutissa kyhättyjä meemejäni, niin nämä ovat kyllä niin mauttomia leikkaa ja liimaa -kyhäelmiä, että minusta ei kyllä olisi ”meemitaiteilijaksi”.
Terskikselle uhrasin myös aiemmin paljon aikaa ajatuksissani, mutta enää en niinkään. Jouluna saunaa lämmittäessäni unohduin melkein puoleksi tunniksi vaatteet päällä alalauteelle istumaan, lämpötilan kohotessa vähitellen 70 asteeseen. Siinä istuskellessa en huomannut lämmön nousua, kun vain mietin, että mahtaako Terskis ahmia ylpeänä joulukinkkua miettien, että hänen BB-kautensa on ehkä mahdollisesti koko Suomen realityhistorian voimakkaimmin naisvihaa lietsonut ja normalisoinut kausi. Terskis sanoi kuvausten aikana osallistujille, että silloin kun häntä pyydettiin casting-päälliköksi, niin hän oli vaatinut Endemolilta erillisiä ehtoja, että ei suostu ottamaan paikkaa vastaan, mikäli tuotanto toteutetaan sortavasti, aiempien kausien tyyliin. Taisi olla kyllä Terskiksellä eri ääni kellossa, kun hän toimi esimerkiksi päiväkirjahuoneen äänenä. Virtasen ja Terskiksen meininki myös havainnollistaa hyvin, mitä tapahtuu kun tuotantoon revitään ulkopuolisia amatöörejä, joilla ei ole kokemusta realitystä eikä minkäänlaista ymmärrystä juridiikasta tai terveydenhuollosta. BB-talon olosuhteet on kriittinen ja suljettu tila, eikä siitä saisi luovuttaa vastuuta henkilöille, jotka eivät hallitse olosuhteiden edellyttämää yleistietoa. Terskiksestä olen kylläkin jälkikäteen miettinyt, että hän on todennäköisemmin ollut täysin muun tuotannon vietävissä, kuin toiminut hetkeäkään omien aivojensa ohjaamana. Ne kerrat, kun hän toimi itsenäisesti esimerkiksi osallistujien kanssa tai viestiteitse, eivät nekään menneet aivan putkeen. Mikäli Virtasta kuvaa Stanfordin vankilakoe, niin Terskistä kuvaa Milgramin tottelevaisuuskoe. Hän olisi jo ensimmäisen kahden minuutin sisällä antanut koehenkilölle kuolettavan sähköiskun. Hymyssä suin.
Terskis ja Iltapaskan disinformaatiotoimittajat eivät yksinään ole mitenkään pelottava ajatus, mutta epätasa-arvoisten rakenteiden alla he kylläkin toimivat rakenteita ylläpitävästi, eikä heillä ole itsenäistä päätöksentekokykyä toimia auktoriteettien vastaisesti. Jos joku pyytäisi heitä naisvihaa lietsovaan yhdistykseen mainospuheella ”Saatte ilmaisen vuosijäsenyyden yhdistyksessä, jonka tarkoitus on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yhdistyksen nimi on Anonyymit terskannuolijat ry.” niin he olisivat jo matkalla kokoukseen. Kokouksissa he voisivat kertoa harrastuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan muiden nyökytellessä:
Jäin kyllä miettimään, että mahtaisiko kyseisellä nimiehdotuksella edes pystyä rekisteröimään yhdistystä vai tulisiko PRH:lta samanlaiset terveiset, kuin minä saan ruudulle nimetessäni RDR2-hevosia.
No toivottavasti yllä mainitut törkyryönääjät eivät nyt innostuneet järjestäytymään kyseisen nimikkeen alle. Minunkin pitäisi vähän skarpata ja kirjoitella enemmän vaikkapa kirjoista, joita olen lähikuukausina lukenut, etten anna tällaisia ”toteutuskelpoisia” ideoita väärinkäytöille alttiille tahoille. Ensi kerralla keskityn vaikkapa vappukuulumisiin. Tänään nämä aiheet nyt vain sattuivat olevaan pinnalla itsestäni riippumattomista syistä.