Yleinen

Terapeuttisia oivalluksia

Posted

Koska hampurilaispalaute on niin suosittu malli, ajattelin tänään käsitellä alussa ja lopussa kevyitä aiheita ja keskellä masentavan pihviosuuden. Ihan ensin ajattelin ottaa puheeksi sääilmiöt. Tänä kesänä on ollut ihan mahdottoman kuumia päiviä. Omakätisesti googlasin, että minulla oli jopa lämpöuupumuksen oireita, kun olin pitkin päivää väsynyt ja pahoinvointiakin esiintyi. Migreenikin puhkesi helleaaltojen aikana lähes päivittäin. Ongelma meni ohi vasta, kun aloin juoda väkisin yhden vesilasin yhtä teemukillista kohden. Riittävä vedenjuonti on ollut minulle aina hieman haastavaa, mutta nyt sen konkretisoituneet edut olivat tarpeeksi motivoivia. Mutta jos muidenkin asunnoissa oli yhtä kuuma kuin omassani, uimarannat olivat täynnä sinilevää, ja tuholaisitikoiden määrä kasvaa kohisten kesä kesältä, ehkä lyhytnäkösetkin ihmiset vihdoin alkavat ymmärtää ilmastonmuutoksen vakavuutta.

Aurinkoisissa päivissä on kuitenkin puolensa. Tein useina päivinä pientä maakuntamatkailua Kontulassa ja lähdin kävelylle lähikaduille. Kuuntelin samalla Trickyä ja podcastejä. En koskaan ole ollut mikään true crime -fani, mutta PTSD:n puhkeamisen jälkeen kaikki masentavat podcastit ja kauhukokemukset ovat antaneet jonkinlaisen oikeutuksen sille, että olin oireilun takia todella säikky. Aina kun posti tipahti luukusta, tuli melkein paskat housuun. Jotenkin kaikki äänitehostetut murhapodcastit myötäilivät tällaista sairaalloista mielenmaisemaa. Kuuntelin yhtenä yönä iltasatuna Ylen Viimeinen johtolanka -podcastistä Helsingin kellarisurmista. Yksi niistä oli tapahtunut ihan kotikonnuillani, Kontulan Keinulaudantiellä. Tästä innostuneena kävin kävelyllä katsomassa kyseistä nähtävyyttä.

En tiennyt oliko tämä kylläkään edes oikea talo, koska tiesin vain osoitteen numeron, jossa oli kaksi taloa. Rapustakaan ei ollut tietoa. Otin siis kuvan siitä talosta, josta sai helpommin korrektin kuvan. Toisen talon pihalla oli keski-ikäinen mies juomassa kaljaa ja yhdellä parvekkeista kaksi tatuoitua miestä alasti. En halunnut loukata heidän merkkaamansa reviirin yksityisyyttä.

Kontula-aukiolle on myös maalattu uutta, inspiroivaa katutaidetta.

Täälläpäin on myös paljon pikkupuistoja ja ylitettäviä puroja. Sorsa tunnisti, että olen lintuihmisiä, koska se yritti uida kohti noin intohimoisesti. Lopussa huomasin, että se ui räpyläpohjaa. Oli jotenkin kannustavaa, että joku ui ”käsipohjaa” vastavirtaan, sillä sellaiselta minustakin on tuntunut pari viime vuotta elämässä sinnitellessäni.

Ja RDR2-pelaajille tiedoksi: Löysin Landmark of riches treasure map 2:n sijainnin! Sekin on Kontulassa.

Ironista kyllä, pelissäkin tuo sijainti on se Konnun näköinen mesta. Pahoittelut, jos spoilasin.

Kuntavaalien alla ihastelin myös paikallisia vaalimainoksia. Halla-Aholle oli piirretty moniin mainoksiin viikset. Aiemmin olen ajatellut perssuomalaisten muistuttavan Murfree broodia, mutta ilmeisesti joukkoon rekrytoidaan myös Lemoyne raidereita.

Jos jollekulle konsepti on vieras niin tässä RDR2:n tarjoama info:

“Lemoyne Raiders are made up of both Confederate veterans and recruited, disenfranchised young men with reactionary views. As a result, they are deeply racist, anti-government, and have a bitter desire for revenge against the North.”

Ja kauhukokemuksista vielä… Viime vuonna kirjoitinkin siitä, kun kävimme Halloweenin tienoilla kaverieni kanssa Afterdarkin kauhukäytävällä ja pakohuoneessa, jossa oli ihka elävä näyttelijä säikyttelemässä. Alkuvuonna en päivittänyt blogia, joten mainittakoon nyt aasinsiltana, että ystävänpäivänä kävimme saman järjestäjän toisessa huoneessa, jossa oli myös näyttelijä. Tässä huoneessa oli hieman kuumottava alku, sillä huone oli ensin täysin pimeä ja vihjeitä piti etsiä tunnustelemalla. Kolmen minuutin jälkeen eräs porukastamme sanoi: ”Hei, tässä on nyt jonkun pakara! Ja se ei oo kenenkään teistä.” Itsekin olin jo siihen mennessä tahattomasti kosketellut kavereideni intiimiosia, joten hyvä että pian sen jälkeen valot laitettiin päälle… kiusallisten tilanteiden minimoimiseksi.

Pakohuoneen jälkeen eräs porukastamme kertoi amerikkalaisesta kauhutalosta, McKamey Manorista. Katsoin siitä youtube-videoita enkä ensin voinut käsittää jenkkiläistä lainsäädäntöä. Miten voi olla laillista, että ihmisten naaman edessä pyöritetään sirkkeliä, heitä kuristetaan ja paiskotaan pitkin seiniä, ja joiltakin oli revitty hampaitakin. Ennen taloon menoa osallistujien on allekirjoitettava pitkät vastuuvapauspaperit, ettei talon ylläpitäjän tarvitse korvata katkenneita luita tai sydänoireiden hoitoa. Useat osallistujat olivat tehneet jälkikäteen youtube-videoita, joissa kertoivat traumatisoitumisestaan ja fyysisistä vammoistaan. Systeemi oli mielestäni aivan sairas enkä tajua, miten talo saadaan pitää toiminnassa. Kun päivittelin asiaa muutaman ystäväni kanssa, kaikkien suusta tuli sama huomio: ”Toihan on ihan ku se Endemolin BB-meininki!”

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Sitten päästäänkin siihen paksuun pihviosuuteen. Olen jo tähän asti vatvonut niin paljon PTSD:täni ja siihen johtaneita kokemuksiani, että ajoittain terapiassakin kyllästyin ränttäämään, millaisen sadismin viidakon läpi sitä ollaan oltu tarpomassa. Mutta koska oirekuvaan kuuluu, että kokemukset ja niihin liittyvät takaumat puskevat väkisin mieleen, asian vatvominen ei ollut päätösasia. Myös oireet itsessään olivat raskaita ja turhauttavia. Koska toimintakykyni ja elämänlaatuni olivat vielä tämän vuoden alussakin heikkoja, minusta tuntui, että elämästäni puolitoista vuotta oli mennyt täysin sellaisen sietämättömän kärsimyksen hallintaan, joka on varmasti lyhentänyt omaa elinajanodotettani kymmenellä vuodella. Vaikka toipuminen on nyt edennyt lupaavasti, tulevaisuus ei anna takeita, etteikö oireilu saattaisi alkaa milloin tahansa uudelleen.

Koska PTSD:n aiheutti vapaudenriistotapahtuma, ovat kaikkein vaikeimmin käsiteltävät asiat liittyneet kyseiseen tapahtumaympäristöön ja rikoksen mahdollistaneisiin henkilöihin. Endemolin toimitusjohtaja, Unne Sormunen, yritti kirjeessään spedeillä jotakin sen suuntaista, että tapahtumista olisivat olleet vastuussa vain tuotannon johto. Minä voisin kyllä väitellä tästä asiasta vaikka viisi tuntia ja siteeraisin sen aikana Sartrea ahkerasti. Sormunen vetoaa selvästi hierarkkiseen organisaatiojärjestykseen ja siihen pohjautuviin valta-asetelmiin. Se sopii ihan validisti suomalaiseen suorituskeskeiseen kulttuuriin, jossa ihmisarvoa mitataan pitkälti urasaavutusten ja sosioekonomisen aseman kautta. Sartrellakin oli paljon mielipiteitä ”mahtimiesten yhteiskunnallisesta vallanpidosta”:

Todellinen valtarakenteiden jakautuminen on huomattavasti kompleksisempi ilmiö. Endemol-tuotannossa myös Terskis, Stenkku ja Virtsis (Sormusen pyynnöstä en käytä heidän oikeita nimiään) kannattelivat aktiivisesti organisaation toimintaa ja päättivät ajoittain turvautua todella ala-arvoisiin ja riistäviin keinoihin, kuten painostukseen, valehteluun ja lainvastaisiin toimiin. Kaikki organisaation yksittäiset edustajat ja heidän toimintansa hyväksyvät tahot ovat olleet vastuussa organisaation toiminnasta. Myös juridisesti vastuu on jakautunut suuremmalle joukolle kuin johdolle, sillä organisaation toiminnassa kyseeseen tulevat myös sellaiset rikosnimikkeet, joista myös alemman tason työntekijät, kuvaajia myöten, saattavat joutua rikosvastuuseen. Hyvinvointitappion loppuarvossa jokaisella on ollut oma osuutensa. Ratkaiseva ero tässä vastuukysymyksessä minun ja Sormusen näkökulmissa on ollut se, että hän näkee tässä yhteydessä vastuun puhtaasti organisaatiorakenteiden kautta. Se on hyvin suuri ongelma ilmiössä, joka tosiasiassa pohjautuu moraalisiin näkökulmiin ja yhteiskunnallisiin arvokysymyksiin. Kun organisaation taloudellista voittoa tavoitellaan uhraamalla lainmukaiset ihmisoikeudet, yksilöiden terveys sekä menetetty työvoima, ja aiheutetaan sosiokulttuurisesti huonoja seurannaisvaikutuksia, vastuu on kaikilla organisaation edustajilla. Tätä vastuuasiaa voisin vielä havainnollistaa toisella Sartre-sarjakuvalla, jota käytin tekstin Paljon olisi pillejä, mutta puhaltajat puuttuvat lopussa.

Sormunen ei myöskään ole tainnut ihan loppuun asti hiffata, että hänen johtamansa organisaation toiminnan seurauksena minusta nyt vain sattui kehkeytymään ”mielisairas sekopää”. Vaikka Sormunen sanoi, että vastuussa eivät olleet organisaation yksittäiset työntekijät niin se ei herätä minussa reaktiota, että ”Aijaa! No siinä tapauksessa kanavoin PTSD:n aiheuttamat raivon tunteet tästä eteenpäin sinuun ja Petteri Ahomaahan. Pahoittelut aiemmista väärinkohdentamisistani.” Kun se ei vain mielenterveys- tai yleisemminkään tunnetason prosesseissa toimi ihan noin. Minä muistan tilanteen, jossa en päässyt suljetusta tilasta ulos ja Virtsiksen painostuksen tilannetta seuraavana päivänä. Muistan myös Terskiksen vittumaisen äänensävyn päiväkirjahuoneessa ja oivalluksen siitä, että hän petti etukäteen antamansa lupaukset. Ihan vain Sormuselle tiedoksi: unohtaisin nämä mielelläni ja keskittyisin muihin sisältöihin elämässäni, jos vain kykenisin.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

EMDR-terapiasta on alusta alkaen ollut minulle paljon hyötyä. Vapaudenriistotilanteeseen liittyvät painajaiset ja takaumat vähenivät huomattavasti jo heti ensimmäisen terapiakäynnin jälkeen. Myöhemmin terapiassa kuitenkin ymmärsin, miten monitasoinen ongelma kyseinen trauma oli. Olen kirjoittanut trauman aiheuttamista tunteista kirjotuksessani Kolme traumaattista tunnetta, joten en palaa niihin tässä yhteydessä. Näiden lisäksi olen käsitellyt pitkään ja hartaasti petetyksi tulemisen tunnetta. BB-tuotannon yksi härskeimmistä piirteistä oli se, että lähes kaikki osallistujien kanssa kontaktissa olleet tuotannon edustajat antoivat tuotannosta etukäteen harhaanjohtavan kuvan. Asia alkoi valjeta yksittäisten tilanteiden kautta vasta kuvausten aikana, kun peruutusmahdollisuutta ei enää ollut. Virtsis lupasi suullisesti etukäteen, että seksiä ei näytetä, ja tämä lupaus vaikutti hyvin paljon toimintaani ja päätöksentekooni kuvausten aikana. Terskis vakuutti olosuhteiden olevan sellaiset, että terveyteni ei kärsisi niistä. Hän sanoi etukäteen, että nukkumaanmenoon ei puututa ja aamuherätyksistäkin hän antoi harhaanjohtavan kuvan. Hän sanoi myös, että terveydellisistä syistä voi luovuttaa ilman 24 tunnin harkinta-aikaa.

Molemmat myös antoivat ymmärtää, että tällä kaudella haetaan keskustelupainotteisempaa antia ja sitä kautta yhteiskunnallisempia kannanottoja. Minua motivoi ajatus, että osallistumisellani minun olisi mahdollista vaikuttaa Suomen reality-kentän monipuolistumiseen ja edustaa ihmisryhmää, jotka tavanomaisemmin jäävät kotiin eivätkä hakeudu sosiaalisiin konteksteihin tai julkisuuteen. Pidin etukäteen tärkeänä, että aidot reaktioni, sekä positiiviset että negatiiviset, kuvattaisiin jotta katsojat saisivat joskus autenttista, audiovisuaalista dataa muistakin kuin vain ulospäinsuuntautuneesta, äänekkäästä ja siihen asti valitettavan homogeeniselta vaikuttavasta reality-osallistujajoukosta. Myöhemmin tietysti tajusin, että kyse ei ole osallistujien yksipuolisuudesta vaan siitä, että tuotannot käsikirjoittavat ja leikkaavat heidän korostamiaan provosoivia ja yksipuolisia tilanteita ja niihin tyypillisimmin liitettäviä reaktioita. Näin ollen osallistujat itse vaikuttavat hyvin ennalta-arvattavilta ja pinnallisilta, vaikka joukossa on paljon älykkäitä ja itsenäisiä persoonia. Monella olisi varmasti ollut paljon annettavaa vaikkapa politiikassa tai esittävän taiteen parissa, mikäli tuotantoyhtiöt eivät olisi terrorisoineet heidän potentiaaliaan ja mielenterveyttään.

Kuvausolosuhteet itsessään ovat riistäviä ja niissä kohdennetaan osallistujiin täysin mielivaltaista vallankäyttöä. Jälkiseurausten vakavuus syntyy suurelta osin myös siitä, millaisena kuvattu materiaali päätetään näyttää ulospäin. Itse odotin tasa-arvoa edistävää ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa kautta ja vielä kuvausten aikanakin kautemme osallistujat luulivat, että oma keho- ja seksipositiivisuutemme sekä autenttisesti muotoutuneet ihmissuhteet välitettäisiin myös katsojille. Oli todella järkyttävää talosta ulos tullessa nähdä, että olosuhteista ja materiaalista olikin muokattu ahdistelu-misogynia-syrjntä-kiusaamis-persu-raiskaus-huorittelu-incel-väkivalta-rasismi -kausi. Vaikka osallistuinkin ensisijaisesti merkityksellisen kokemuksen toivossa, minua inhottaa näin jälkikäteen, että minua on käytetty hyväksi sellaisen materiaalin tuottamisessa, joka on täysin omien arvojeni vastaista. Keltainen journalismi tietysti pönkitti tätä entisestään. Tämä on ainoa syy, mikä saa minut katumaan osallistumistani. En kadu osallistumistani siksi, että menetin sen takia mielenterveyteni ja hyvän elämänlaatuni, koska sillä ei ole kulttuurillisesti niin laaja-alaista merkitystä. Sen sijaan tuotantoyhtiön levittämien, huonoja sosiokulttuurisia vaikutuksia lietsovien materiaalien kanssa en haluaisi itselläni olevan mitään tekemistä julkisesti tai ei-julkisestikaan. Materiaali oli julkaisumuodossaan niin iljettävää, että en ymmärrä, miten Endemolin työntekijät ovat kyenneet tuottamaan sen ja vieläpä boostaamaan sen negatiivisia vaikutuksia studiohaastatteluissa ja muissa oheismateriaaleissa.

Olen myös aiemmin (Mediasta) kritisoinut sitä, miten reality-tuotannot leimaavat tietyt persoonallisuustyypit muita huonommiksi. Jos olet analyyttinen, omaa rauhaa tarvitseva pohdiskelija, et ansaitse yhtä korkeaa statusta kuin ulospäinsuuntautuneet, äänekkäät koheltajat. Mielestäni olisi tärkeää, ettei ainakaan ennen 10-vuotiaiden nukkumaanmenoaikaa esitettäisi televisiossa materiaalia, jossa tuotanto arvottaa ihmisiä heille käsikirjoitettujen luonteenpiirteiden perusteella. Mielestäni olisi eettisempää, että tuotannon edustajat tekisivät itsestään omakätisesti human centipeden ja laittaisivat kameran pyörimään tai kuvaisivat vaihtoehtoisesti pätkän ”Two Endemol employees and one cup”. Katsojia ja rahaa sataisi varmasti jopa enemmän kuin nykyisellä tuotannolla. Ja rahastahan tässä kaikessa on heidän mielestään kyse.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Mutta nyt enemmän tulevaisuuteen suuntautuneena olen miettinyt, että mitäs nyt ja jatkossa pitäisi tehdä kärsimyskompensaation toivossa. No tietysti minä edelleen toivon, että ne tuotannon edustajat, joiden aivojen ja sydämen paikalla on pelkkää paskaa, päätyvät vankilaan tai muihin sellaisiin olosuhteisiin, että eivät voi jatkaa aiemman kaltaista, vahingollista työtään. Terapian lisäksi omaa oloani helpotti se, että Yle toi vihdoin julki tuotantoyhtiöiden laittoman toiminnan ja osallistujien kaltoinkohtelun. Iso kivi vierähti neurologiselta hermostoltani, kun kyseinen informaatio on nyt julkisesti saatavilla etenkin niille, jotka harkitsevat itse osallistumista reality-tuotantoihin. Olin kuitenkin todella pettynyt, ettei julkisesta puinnista tullut tuotannoille sanktioita enkä itsekään saanut vastauksia kysymyksiin, joita kovasti olisin tuotannolta kaivannut. Poliisinkin olisi pitänyt puuttua tuotantojen rikolliseen toimintaan jo aikoja sitten, mutta sekin on ollut tahona yksi suuri pettymys. Lisäksi haluaisin, että Sormunen, Ahomaa, Virtsis, Terskis ja Stenkku kertoisivat suorassa lähetyksessä, useassa eri keskusteluohjelmassa, kuka on tehnyt toiminnalliset päätökset yksittäisissä laittomissa tilanteissa ja miksi he toimivat niin kuin toimivat. Mikä heitä motivoi sadistisiin ja kohtuuttomiin tekoihin? Painostetaanko heitä tuotanto-organisaation sisällä? Purkavatko he vallankäytöllään omia traumojaan? Useiden filosofien (mm. Levinas) mukaan moraalittomuus alkaa toisen ihmisen kärsimyksen oikeuttamisesta, joten minua kiinnostaisi tietää, millä perusteilla Endemolin edustajat kokevat kärsimystä aiheuttavan toimintansa oikeutetuksi, kun sen voisi toteuttaa ilman kärsimystäkin.

Toivottavasti Ylen toimittajat soluttautuisivat Endemolin sisälle ja selvittäisivät organisaation sisäistä toimintaa tarkemmin. Yksi toimittaja voisi hakeutua Endemolin sisälle casting-assistentiksi ja toinen voisi soluttautua osallistujaksi. Ylen paljastukset ovat varmasti karsineet reality-hakijoista kaikkein valveutuneimmat massat, joten nyt esimerkiksi BB:hen luulisi pääsevän helposti millä tahansa hakemuksella, joka ei edusta huomionhakuista white trash -meininkiä. Jos joku esittäisi miespuolista 28-vuotiasta musiikkiteatteriopiskelijaa Tampereelta niin osallistujapaikka olisi taattu. Tuotannoissa on aina todella vähän miesoletettuja hakijoita, koulutustaso on matala ja harvat jaksavat käydä haastatteluissa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Tähän asiaan liittyen, mielestäni mediassa yleisemmin on eräs kritisoimisen arvoinen piirre: se että valokeila on aina uhreissa ja heidän kokemuksissaan. Ymmärrän, että jotkut haluavat kokemuksilleen näkyvyyttä ja jonkinlaista tunnustusta kokemalleen vääryydelle, mutta kasvottoman yleisön myötätunto harvoin edesauttaa oikeudenmukaista lopputulosta alkuperäiseen väärinkäytökseen nähden. Usein uutisoinnin keskellä oleva ”uhriosapuoli” joutuu kärsimään tapauksen julkisesta prosessoinnista ja siitä, että jutut tulevat kuitenkin aina ulos toimittajien näkökulmasta. Arkaluontoisissa tapauksissa, kuten rikos- tai mielenterveysasioissa ylimääräinen huomio voi olla raskasta ja aiheuttaa myös henkilöön itseensä kohdistuvaa häirintää. Tästä ja monesta muustakin syystä toivoisin, että ennemmin väärintekijäosapuoli käskettäisiin valokeilaan. Jos jotakuta täytyy julkisesti ruotia niin mieluummin rikollista kuin uhria. Minusta jokainen Endemolin laittoman toiminnan toteuttamisessa osallisena ollut pitäisi vaatia julkisesti perustelemaan tekonsa. Julkinen häpeä saattaisi olla heille tehokas rangaistus, jotta he kyseenalaistaisivat oman toimintansa kameran takana, josta käsin he julkisesti häpäisevät harhaanjohdettuja osallistujia. Lisäksi tämä antaisi yleisölle informaatiota siitä, mitkä ovat heidän omat syynsä toimia harjoittamallaan tavalla ja mikä yhteiskunnassa on mennyt niin totaalisen pieleen, että tällaisia moraalittomia mätämunia on ylipäätään olemassa.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan vaikuttaisi myös siltä, että vihapuheen ja häirinnän määrä ei vähene uhrin kertoessa, että hänestä tuntuu pahalta. Useimmiten myötätuntoa osoittavat vain ne ihmiset, jotka jo lähtökohtaisesti ovat empaattisia tai ymmärtävät tilanteen sanomattakin. Sen sijaan vihapuheen lietsojat ja häiriköt saavat vahvistuksen, että heidän taktiikkansa on ollut toimiva ja he saavat mahdollisesti myös lisätietoa siitä, mikä on ollut se voimakkain kipupiste, mihin jatkossakin kannattaa iskeä. Omien BB-kuvausteni jälkeen Stenkku käski minun sanoa haastatteluissa, että ”minusta tuntuu pahalta, koska some-kommentit ovat niin negatiivisia”. Minusta ei tuntunut pahalta, sillä olin dissosiatiivisessa tilassa enkä siksi suostunut näin sanomaan. Jälkikäteen ymmärsin, että Stenkun motiivi oli kääntää negatiivinen huomio pois tuotannosta. Tämä oli vain yksi osa kaikkea sitä tuotannon puutteellista jälkipuintia, johon kuuluivat myös osallistujien painostus ja vaientaminen. Joistakin tuotannon edustajien lähettämistä viesteistä saimme kaveripiirissäni kuitenkin ihan hyvätkin naurut. Muistan esimerkiksi sen hervottoman hetken, kun ensimmäisen kerran lähetin Terskikselle viestin, jossa kerroin, että tuotanto (hän itse mukaan lukien) on toiminut laittomasti, levittänyt valheellisia tietoja ja syyllistynyt vieläpä vapaudenriistoon. Tässä kohtaa viimeistään olisin toivonut tuotannolta anteeksipyyntöä, rakentavaa keskustelua tai sovittelua heidän virheistään. Sen sijaan Terskis vastasi parilla sanalla ja käytti vastauksessaan emojia, joka mielestäni kuvasi hyvin tuotannon asennetta:

Lähetin screenshotit tietenkin yhdelle kaverilleni, joka aloitti heti kepeämielisen keskustelun:

Terskiksen viesteistä ja niihin pohjautuvasta diskurssianalyysistä saisi tehtyä tunnin mittaisen youtube-hupivideon. Harmillisesti en voisi kuitenkaan julkaista viestejä, joissa Terskis on vastannut muille osallistujille heidän kysymyksiinsä osallistujasopimuksesta ennen kuvauksia. Itkin melkein maitoa lukiessani, miten Terskis oli sivuuttanut vastauksissaan kaikki juridiset näkökulmat, korvannut ne punaposki-hymyemojeilla ja neuvonut käyttämään ”maalaisjärkeä”.

Mutta palaan vielä yleisökommenttien vaikutukseen. Itselläni oli PTSD:n puhjettua hyvin hankalaa se, että en voinut julkisuuden takia itse kontrolloida, miten ja missä tilanteissa ihmiset muistuttivat minua traumaattisesta kokemuksestani. Koin aluksi paljon häirintää sekä fyysisesti julkisilla paikoilla että viestien muodossa puhelimitse ja sähköpostitse. Huomasin kuitenkin nopeasti, että näissä tilanteissa ja niiden sisällöissä ainoa ratkaiseva asia itselleni oli se, että minua muistutettiin joko tahattomasti tai tahallisesti traumatisoivasta tilanteesta tai siihen liittyvästä ympäristöstä. Sellaiset viestit, joissa haukuttiin minuun liitettyjä ominaisuuksia tai ulkonäköäni eivät koskaan tuntuneet juuri miltään. Iso osa minuun liitetyistä ominaisuuksista ja siitä, mistä minun oletettiin loukkaantuvan, oli päätelty Endemolin heikkolaatuisesta käsikirjoituksesta, joka ei paljastanut minusta itsestäni oikeastaan mitään. Mutta jo pelkästään se, että kadulla minua huudeltiin ”BB-Eeviksenä” oli minusta vastenmielistä. Jos joku olisi tunnettu siitä, että hänet raiskattiin keskellä Rautatientoria ja Iltapaskat olisivat uutisoineet siitä taukoamatta ja halventavasti, niin ei minulle tulisi mieleenkään huudella kyseisen henkilön perään, että ”Hei! Sä oot se steissiraiskaus-tyyppi!”

Koen kylläkin yhä ärsyyntymistä siitä, miten huono medialukutaito kommentoijilla yleisesti ottaen on. He eivät hahmota lainkaan tuotanto-olosuhteita ja tekevät hyvin yksioikoisia päätelmiä valheellisen materiaalin pohjalta. Monet some-kommentoijat ovat myös selvästi joko tunnetilansa ja neurologiansa puolesta hitusen yksinkertaisia. Kommenttien argumentointi on usein täysin epärationaalista, huomiot irrelevantteja ja johtopäätelmät täysin perusteettomia. Viime viikolla paria rikosilmoitusta väsätessäni selasin ohimennen Iltapaska-juttujen kommenttikenttiä. Silmieni eteen valahti samanlainen näky, kuin lapsena katsoessani Cube-elokuvan loppukohtausta. Suorastaan häikäistyin ”ihmisten rajattomasta typeryydestä”. Eniten kuitenkin ihmettelen, miten he jaksavat käyttää niin paljon aikaa ja energiaa sellaisen ”hömpän” kirjoittamiseen ja ylläpitämiseen. Jos pitäisi valita pleikkarin pelaamisen ja Iltapaska- tai vauva.fi-kommentoinnin välillä, kuka valitsisi jälkimmäisen? Toisaalta joillekin se näyttää olevan obsessiivinen kierre. Kun suhtauduin edellisessä tekstissäni, Vallan väärinkäyttö on heikkomoraalisten heikkous, skeptisesti De Maaguksen vihjaukseen, että hänen youtube-videoidensa sävy muuttuu, ei mennyt aikaakaan, kun hän teki uusia haukkumavideoita, jotka perustuivat jälleen täysin tuotannon leikkaamiin ja käsikirjoittamiin ”hahmoihin”.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Onneksi tuntemattomat ihmiset eivät ole enää vuoteen olleet kiinnostuneita asioistani ja oireiluni on muutenkin vähentynyt niin, että toimintakykyni alkaa olla omasta mielestäni jo kohtalaisen hyvä. Huomaan kyllä yhä, että joutuessani miettimään Endemoliin liittyviä asioita esimerkiksi rikosprosessien yhteydessä, se vetää energiatasot ja mielialan todella matalaksi joksikin aikaa. BB-taloon liittyviä kuvia tai videomateriaaleja en myöskään pysty vielä katsomaan enkä toisaalta haluaisikaan. Tästä huolimatta arki on alkanut jo normalisoitua, vaikka voimavarat eivät ole entisellään siihen verrattuna, millaiset ne olivat ennen BB-kuvauksia. Myös kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa ovat jälleen hieman luonnollisempia kuin parin viime vuoden aikana. Nykyään saan kaupassa ottaa kaksi jogurttipurkkia hyllystä ilman selfie-pyyntökeskeytyksiä. Taloyhtiöni pesutuvassa tunsin itseni myös tasa-arvoiseksi kansalaiseksi, kun vuoroni lopussa omaa vuoroaan odottava nainen kysyi minulta tervehdyksen yhteydessä, että ”Puhutko sä suomea?”. Pidin tuota vahvana indikaattorina siitä, että hän ei tunnistanut minua entuudestaan ja otti minuun kontaktia niin sanotusti puhtaalta pyykiltä. Ei minua muutenkaan haittaa, jos ihmiset haluavat joskus käydä kanssani kiireettömän keskustelun, josta saattaisin saada itsekin jotain irti. Mutta toivon, ettei minun oleteta käyttäytyvän kuin Endemolin leikkaaman BB-Eeviksen eikä minulta kysyttäisi heti ensimmäisenä BB:stä. Aihe on yhä raskas, enkä haluaisi pilata sillä baari-iltaa, festarikohtaamisia tai tinder-treffejä.

Terapiassa tajusin myös, että väkivaltaiset ajatukset ovat ihan ookoo juttu. Ne ovat luonnollinen reaktio traumassa, joka on muiden ihmisten tahallisesti aiheuttama. Aluksi säikähdin omia ajatuksiani, sillä muistan jo peruskouluaikojeni terveystiedon tunneilta, miten väkivaltaisia tai itsetuhoisia ajatuksia mystifioitiin niin, että ”silloin on peli jo vähän niinku menetetty ja pitää hankkiutua laitoshoitoon” tms. Ja koska mielenterveysasioihin suhtaudutaan usein mediassa jossain määrin pilkallisesti tai vähintäänkin ei-normaalina asiana, kukaan ei puhu kyseisistä ajatuksista ääneen, koska niitä pidetään noloina tai pelottavina. Tosiasiassa väkivaltaiset ajatukset liittyvät usein ihan normaaliin vihareaktioon. Minullakin kyseiset ajatukset ja mielikuvat ovat liittyneet aika poikkeuksetta vain kolmeen ihmiseen ja jääneet fantasiatasolle. Minun on vaikea kuvitella itseäni tilanteessa, jossa ajatukset yltäisivät fyysiselle toteutusasteelle. Varsinkin nyt, kun kyseiset ajatukset ovat vähentyneet muiden oireiden mukana. Minusta on kuitenkin ihan reilua ja aiheellista, että Endemolin edustajat ovat tietoisia ajatuksistani. Jos Unne ei halunnut kunnioittaa lääkärinmääräystä itsetuhoisten ajatusteni vähentämiseksi, niin toivottavasti häntä motivoisi olla lähettelemättä niitä runkkarimaisia kirjeitään edes siksi, että ne provosoivat väkivaltaisia ajatuksia hänen omia alaisiaan kohtaan. Unne ei tosin vaikuta kunnioittavan muiden ihmisten ihmisarvoa ja sitä, että muilla kuin hänellä itselläänkin on vain yksi elämä, joka on eläjälle itselleen merkityksellinen ja rajallinen. Rajallinen sekä kokemusmäärältään että ajallisesti. Mutta voiko sellaisen paskalafkan kuin Endemol toimitusjohtajalta olettaa, että hän arvottaisi ihmisiä ja heidän elämänsä tärkeyttä muilla kriteereillä kuin ammattinimikkeellä ja materiaalisilla saavutuksilla? Pidän hyvin epätodennäköisenä, että hän kykenisi toimimaan asemassaan, mikäli omaisi muunlaisia arvoja. Vaihtoehtoisesti hän saattaa myös ylläpitää päivittäisessä elämässään voimakkaita psykologisia defenssejä, jotka estävät häntä myöntämästä itselleen ylläpitämänsä toimintakulttuurin haitallisuuden yksilöille ja koko yhteiskunnalle. Vain hypoteettinen luoja tietää, sillä Sormunen itse tuskin tietää. Muutoin hän olisi ottanut julkisesti vastuun organisaation toiminnasta silloin kun sitä pyydettiin. Vastuunottoa olisin toivonut toki myös muilta Endemolin ja median edustajilta.

Viime vuonna minulla oli todella sietämättömiä ahdistuskohtauksia ja masennusta, joka vei arkisen toimintakyvyn. Muistan useiden päivien putkia, jolloin vuoron perään itkin tai olin täysin lamaantuneessa tilassa koko hereillä oloaikani. Parempinakin päivinä itkukohtauksia tuli todella odottamattomissa tilanteissa. Joskus olin ehtinyt tehdä vain 5 minuuttia pilates-treeniä, kunnes yhtäkkiä alkoi taas itkuinen lamaantuminen. Sama tapahtui joskus kesken ruuanlaiton tai kauppareissun. Muutoinkin keskittyminen ja muut kognitiiviset kyvyt olivat ihan nollissa. Masennus teki minusta tyhmän ja ajatuksistani täysin hallitsemattomia. Tämä päti myös väkivaltaisiin ajatuksiin. Kerran keskustellessani erään kaverini kanssa Trumpin koronapolitiikasta, mieleeni vain tunkeutui väkisin mielikuvia, joissa erään Endemolin edustajan naamaan heitettiin rikkihappoa Beastie boysin Brass monkeyn tahdissa. Kerran keskustellessani isäni kanssa Esa Saarisen Muumi-filosofiasta, mieleeni tulvi kuvia, joissa 10 naista talloi kadulla erään naisvihaa lietsoneen Iltapaska-toimittajan naamaa piikkikoroilla. Ne mielikuvat eivät liittyneet mihinkään itseni tunnistamaan assosiaatioon, vaan voimakkaisiin ja hallitsemattomiin vihan tunteisiin. Minä kuitenkin omaksuin ja hyväksyin nopeasti ideologian, että tunteille ja ajatuksille ei aina voi, eikä tarvitsekaan voida mitään. Niin kauan kuin teot ovat hallinnassa, en usko olevan syytä huoleen. Tänä kesänä fantasiat ovat muutenkin laantuneet enkä usko, että minun kannattaisi enää tässä vaiheessa perustaa OnlyFans-tiliä, jossa kerron maksua vastaan kaikkein väkivaltaisimmat versiot. Kesän aikana olen lähinnä toivonut ikkunaprinsessana, että tiettyjen Endemolin edustajien nimet olisi julkaistu juhannuksena hukkuneiden joukossa. Se on jo pretty lame skenaario.

Evolutiivisesti vihan aiheuttamat väkivalta-ajatukset ovat täysin ymmärrettäviä. Jos Endemolin edustajat olisivat muinaisina neandertalilaisina sulkeneet minut vastentahtoisesti pimeään ja kylmään luolaan niin, että olisin saanut primitiivistä oireilua, tulevat toimenpiteet olisivat olleet johdonmukaisempia. Minä olisin vihareaktioni ja väkivalta-ajatusteni saattelemana mennyt poimimaan omalle heimolleni hieman hedelmiä ja luvannut synnyttää heimopäällikölle pari alfaurosta, jonka jälkeen heimoni metsästäjäjäsenet olisivat käyneet metsästysreissun yhteydessä keihästämässä Endemol-heimon jäsenet savannille. Vihan siivittämä pyrkimys oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi olisi toteutettu ja toipuminen voisi alkaa. Modernissa yhteiskunnassa evoluutiobiologia toimii vielä osittain samojen primitiivisten taipumusten johdattelemana. Valitettavasti täällä hitaat oikeusprosessit eivät tue uhrin toipumista. Fyysisesti traumaattisen tilanteen jälkeen menee kuukausia ennen kuin poliisi käsittelee sähköiset lomakkeet, jonka jälkeen joutuu vielä lukemaan Teemu-Tarkastajan myötähäpeää nostattavaa mansplainingiä ja virheellistä laintulkintaa. Oma aikansa ja rahansa menee terveydenhuollon ohella lakiapuun. Prosessi on sananmukaisesti luonnoton.

Terapeuttini kuitenkin painotti, että voimakkaan vihan kokeminen on tärkeä vaihe PTSD:n toipumisprosessissa. Minä en ole sairaudentunnoton, joten kykenen erottamaan tunnesidonnaisen oireilun. En siksi koe ajatussisältöjeni toimeenpanoa millään lailla oikeutetuksi enkä näin ollen pidä sen toteutumisriskiä edes mahdollisena. Väkivaltaisia ajatuksia yhtään romantisoimatta, olen tämän kokemuksen myötä alkanut ymmärtää niitä hyväksyvämmin. Ne ovat myös vähentyneet huomattavasti sen jälkeen, kun olen alkanut saada muilta tahoilta lupaavia viitteitä siitä, että Endemolin ja sen yksittäisten edustajien toimintaan tullaan vielä puuttumaan. Se on edistänyt oikeudenmukaisuudenkokemusta, jonka puutteessa olin pitkään toivoton ja vääristyneen maailmankuvan omaava misantrooppi. Vihdoin olen myös sitä mieltä, että kokemukseni ei ole ollut turha. Vihan ja katkeruuden mahdollistama sinnikkyys sai minut toteuttamaan tekoja, joihin liittyi yksilötasolla vakavia terveydellisiä ja taloudellisia riskejä. Uskon kyseisillä teoilla kuitenkin olevan merkittäviä vahinkoja ehkäiseviä ja positiivisia vaikutuksia suuremman ihmisjoukon kannalta. Edelleen koen vastenmielisenä ajatuksen, että minua on käytetty Endemolin iljettävissä, huonoilla arvoilla mässäilevissä materiaaleissa ja minulle on aiheutunut kokemuksesta vakavia mielenterveysongelmia. Siitä huolimatta olen tällä hetkellä jossain määrin ylpeä, että juuri minä olen päässyt vaikuttamaan alan potentiaalisiin tuleviin murroksiin. Muutokset ovat luonnottoman hitaita, mutta niitä kannattaa odottaa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Loppuun vielä hampurilaisen sämpylänpuolikkaana kaijojen kuulumiset. Kuten joistakin kuvaamistani videopätkistä saattaa päätellä, kaijat viihtyvät hyvin häkkinsä läheisyydessä. Pidin heidän häkkinsä ovea kiinni viimeksi huhtikuussa 2020, mutta silti he hengailevat enimmäkseen sisäorsilla tai häkin päällä. Nyt he ovat alkaneet tunkea itseään ahtaasti seinän ja häkin väliin. Se näyttää todella epämukavalta, mutta joskus he ihan ottavat nokosiakin siellä. Sitä kautta he ovat saaneet lisää variaatiota ”vankilaroolileikkeihinsä”.

Tässä he leikkivät Jarmuschin Down by law -elokuvasta Jackiä ja Zackiä.

Tässä oli meneillään Keskiyön pikajunan kohtaus, jossa Susan vierailee katsomassa Billyä turkkilaisessa vankilassa.

Tässä olin kuulevinani Hannibal Lecterin ja agentti Stirlingin dialogin Uhrilampaista. Minä olisin voinut olla Buffalo Bill, mutta en halunnut häiritä. ”It puts the lotion on the skin!” oli ihan eri kohtaus.

Ehkä vielä jonakin päivänä ne näyttelevät kanssani sen kohtauksen Lumikista, jossa linnut tuovat aamulla Lumikin vaatteet suoraan sänkyyn. Siihen menee varmaan vielä aikaa, kun heitä ei tunnu minun makuuhuoneeni juurikaan kiinnostavan. Luulin kyllä pitkään, että keittiökään ei heitä kiinnosta, mutta joskus iltapäivällä herätessäni olen löytänyt keittiöstä johtolankoja, kuten sulkia tai linnunkakkaa lattialta. Tutkimusretket eivät toki ajoitu sen perusteella, milloin minä en ole paikalla, vaan linnut ovat usein biologisesti aktiivisimmillaan aamuaikaan. Harmillisesti minä olen yleensä silloin vielä nukkumassa. Kerran kun olin viikonlopun yli Turussa, kotona oli ollut kunnon kätybileet:

Minäkin pääsin mukaan bileisiin kerran, kun olin katsonut yön yli aamuun asti Sorrentinon tuotantoja HBO:lta. Päätin kuitenkin tehdä heille häkin päälle uuden leikkipaikan, jotta minun ei tarvitsisi enää Turusta tullessani heti ensimmäiseksi siivota. Sen jälkeen he ovat vartioineet sitä määrätietoisesti kuin Fort Wallacea:

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png