Moikkarallaa pitkästä aikaa!
On taasen päässyt vierähtämään tovi. Hyvä niin, koska jos julkaisen lyhyellä aikajänteellä enemmän kuin kaksi postausta, alkaa minulle tulla mailitse ilmoituksia, että blogisivustoni kaista loppuu kesken. Runsaan kävijämäärän takia minun pitäisi maksaa lisäkaistasta ja blogin ylläpidosta maltaita eikä se tällaisessa taloustilanteessa käy päinsä. Tästä huolimatta minulle tuli pitelemätön tarve jäsennellä ajatuksiani kirjoittamalla, joten miksipä en julkaisisi tätä puolessatoista tunnissa syntynyttä mentaalisen dadaismin taidonnäytettä. Etenkin nyt kun joulupyhät on vietetty, on oivallinen aika tarkastella pienen etäisyyden päästä joulun absurdeja perinteitä ja niihin liittyvää konformismia.
Itse vietin perinteisesti joulun Turussa. Oli mukavan leuto keli, imo. Joillekin valkoinen joulu on mieluisampaa, mutta minä pidän vähintään yhtä paljon sulasta maasta. Talvella on toki mukavaa seurata luonnossa tapahtuvia muutoksia. Kaikenlaiset horroksen merkit pakottavat ihmisiäkin hieman rauhoittumaan resonanssin toivossa. Erityisesti ihastelen eläinten suojavärejä, joita emme kesällä näe. Muun muassa sinisorsakoiraat vaihtavat ruskean kesävärinsä kontrastisempaan vihreän ja harmaan yhdistelmään. Muistakin syistä sinisorsa on yksi suosikkieläimistäni. Niissä kiteytyy kaikki se inhimillinen ristiriitaisuus, mikä tekee maailmasta niin ihmeellisen. Sorsat ovat hirmu hauskoja ja hellyttäviä ääntelynsä, ryhmäkäyttäytymisensä ja liikkumatapansa ansiosta, mutta silti ne kykenevät raiskaamaan toisiaan. Tämä muistuttaa, miten monet tunnesävyt ja sosiaaliset konstruktiot ovat alati läsnä. Vähän niin kuin Lizzo ilmiönä; sama artisti voi edistää kehopositiivisuutta ja kuitenkin syyllistyä ahdisteluun. Molemmat osaavat myös valita esteettisiä ympäristöratkaisuja. Sorsat löytävät kauniita maisemia ihmisasutusten keskeltä, joissa tunnelma on kuin idyllisessä kylpylässä:
Mutta Lizzosta poiketen, sorsat näyttävät jotenkin aina iloisilta. Kesällä, kun kaikki sorsat ovat ruskeita, niiden ryhmäkäyttäytyminen ja solidaarisuus toisiaan kohtaan vieläpä näyttää korostuvan. Ne antavat usein toisilleen tilaa ja vuorottelevat tarpeen tullen vaikkapa syödessään.
Sorsilla, kuten linnuilla yleisestikin, on tapana suosia järjestystä ja geometrisia kuvioita asemoituessaan toisiinsa nähden. Jonossa kävelevät tai rivissä nukkuvat sorsat tarjoavat vastapainoa kaoottisilta ja sattumanvaraisilta vaikuttaville sosiaalisille yllätyksille.
Ei sinänsä ole ihme, että pidän sorsista. Minulle myös järjestys ja rutiinit tuovat henkistä turvaa ja niiden noudattaminen säästää hieman kognitiivista kapasiteettiakin. Siivoamista ei tarvitse miettiä kuin kerran viikossa eikä treeniohjelmaakaan tarvitse keksiä joka päivä uudelleen. Pleikkariakin annan itselleni luvan pelata vain päivän viimeisenä aktiviteettina ennen nukkumaanmenoa, ettei pelaamisen määrä vahingossa lähde lapasesta tai häiritse muita arkisia ”velvollisuuksia”. Joitakin käytäntöjä olen muodostanut yhdessä sosiaalisen piirini kanssa. Entisten opiskelukavereideni kanssa kokoonnumme pelaamaan lautapelejä kerran kuukaudessa, ja yksittäisten ystävieni kanssa harrastamme museokierroksia tai kotijoogaa. Suurimman osan kanssa varaamme tuntikausiksi pitkäjänteistä keskusteluaikaa ja tapa on kulminoitunut jo siihen pisteeseen, että teemme etukäteen kännykkämuistiinpanoja teemoista, joita haluamme yhdessä käsitellä. Eräs ystäväni on antanut muistilistalleen nimeksi ”Paska kolmekymppisystävyys”. Ensimmäistä kertaa sen kuultuani kysyin, että onko yli 20 vuotta kestänyt ystävyytemme hänen mielestään ”paska”, sillä se olisi (taas vaihteeksi) vaatinut minulta omien sosiaalisten tulkintojeni kyseenalaistamista. Mutta kyse olikin siitä, että lukioikäisinä arjen rakenteet mahdollistivat lähes päivittäisen ajankohtaisaiheiden läpikäynnin, toisin kuin kolmekymppisenä, jolloin asutaan eri kaupungeissa ja saatetaan käydä jopa töissä… tai olla syrjäytyneitä työttömiä. Anygay, näissä mainitsemissani rutiineissa ja perinteissä on jokin helposti argumentoitavissa oleva järki. Ne palvelevat jotakin selkeää tarvetta tai tarkoitusta. Ja mikäli huomaisin niissä jotakin aivan asiatonta haittaa tai tehottomuutta, pyrkisin poistamaan ne kalenteristani tai muuttamaan niitä. Siksi pysähdyn joka vuosi joulun keskellä ihmettelemään: ”Miksi niin moni haluaa toteuttaa heikosti argumentoituja käytäntöjä, jotka eivät palvele juuri ketään?”
Taustalla on pakko olla jonkinlainen konformisuus tai mukautuminen, mikä kulttuurievoluution myötä ei enää oikein sovi yhteen individualistisen suorittamisen ja maapallon kantokyvyn kanssa. Kriittinen pullonkaula ei ole siinä, etteivätkö kaikki tiedostaisi materiaalisen kulutuksen haittoja ja terveydelle epäsuotuisaa joulustressiä. Vaikka ennen joulua kaikki ilmaisevat verbaalisesti tuskiansa, ei kukaan tunnu toiminnallaan vastustavan ylläpidettyjä käytäntöjä. Lahjoja ostetaan, koska ”on pakko”. Tehdään ja syödään sanoinkuvaamattoman pahaa lanttulaatikkoa, vaikka kaupasta löytyy raaka-aineita muihinkin ruokiin. Laitetaan koristeita ja jouluvaloja, vaikka esteettiset tarpeet täyttyisivät tehokkaammin katsomalla vaikkapa Nicolas Winding Refnin elokuvien valosuunnittelua ja kameratyöskentelyä. Minua pidetään varmasti enemmän tai vähemmän itsekkäänä, kun asetan omat joulurajani ilmoittamalla, että saavun joulun viettoon vasta aattona, kun valmistelut on jo tehty. Nukun pitkään ja herään suoraan joulupöytään. Silkasta kohteliaisuudesta saatan toki ottaa kontolleni jonkin helpon nakin, kuten joulukuusen koristelun, jossa saattaa jopa päästä toteuttamaan itseään. Tämä on tapani laittaa happinaamari ensin itselleni, jotta minulla on pyhien aikana reaktiivista energiaa auttaa muita laittamaan oma happinaamarinsa, mikäli he osoittavat akuutteja uupumuksen merkkejä. Optimaalisinta olisi, jos kaikki karsisivat oman rasituksensa määrää, jolloin happinaamareita ei välttämättä edes tarvita.
Vastaavaa ihmettelyä ja strategiaa toteutan kylläkin pitkin vuotta. Kummastelen epäkäytännöllisiä ulkonäkötrendejä, kuten epäfunktionaalisen pitkiä kynsiä. Niistä on alun perin tullut kauneusihanne työtä välttelevän eliitin keskuudessa, mutta niiden nykyinen symboliikka on niin ristiriitainen, että kokisin omien kynsieni koristelemisen jotenkin henkisestä merkityksellisyydestä vieraannuttavana. Olen myös ihmetellyt, miksi edustuksellisesta demokratiasta kumpuavaa henkilöbrändäysteatteria ylläpitävät myös ne poliittiset aktiivit, jotka muka puoltavat asiapolitikointia. Usein paras tapa muuttaa tai ehkäistä jotakin ilmiötä on luoda vastailmiö tai vähintäänkin olla myötäilemättä ilmiötä silloin, kun vaihtoehtojakin on olemassa. Lähivuosina yksi ihmettelysuosikkini on ollut työelämä. Miksi niin moni tekee työtä, josta on yhteiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä? Tai työn sisällöstä maksimissaan viisi prosenttia on itselle merkityksellistä, samalla kun työn tuomat yksilölliset haitat ovat huomattavat. Jos noin puolet hereilläoloajasta kuluu töissä, sen olisi hyvä olla kokonaisuudessaan lähes yhtä palkitsevaa, kuin vastaavalla ajalla kulutettu vapaa-aika. En kiistä, etteivätkö monet todella pitäisi minun mielestäni älyttömiä ja turhia ”konsulttiduuneja” palkitsevina, tai olisi ajautuneet työtehtäviinsä erinäisten olosuhteiden pakosta. Mutta näiden poikkeusten ohessa hyvin suuret massat tekevät järjettömiä elämänvalintoja ja kohtuuttomia uhrauksia mukautuakseen ei-omannäköiseen elämään. Samanlainen konformistinen ilmiö kulminoituu joulussa hyvin ilmeisellä tavalla. Onko perusteltua stressata jouluvalojen laittamista, kun ne voi aivan hyvin jättää kokonaan laittamatta? Ja ennen kuin meikä-dissidenttiä aletaan huoritella toisinajattelijuudestani niin haluaisin selkokielisen vastauksen tähän kysymykseen. Meinaan, silloin kun joulustressin välttämiseksi neuvotaan aloittamaan valmistelut ajoissa, tarjotaan oikeaa ratkaisua, mutta väärään ongelmaan. Fundamentaali ongelma on turha, merkityksetön tekeminen ja sen ratkaisuna olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan tekemisen lopettaminen. Ei Ranskassakaan saavutettu näennäistä vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa sillä, että vuoripuolueen sisällä olisi vain räntätty: ”Hemmetti, kun stressaa tämä despotian alla nälkiintyminen ja liberaalien säätyerioikeudet. Mutta mites me tehtäisiin ensi viikon feodalismista jotenkin vähemmän epämukavaa?”
Edellisen kappaleen loppuun mennessä jokainen varmasti snaijasi, että eihän minulla oikeasti ole mitään itse joulua vastaan, vaan toivoisin kaikilta mentaalista pysähtymistä sen äärelle, mikä on tarkoituksenmukaista ja ei-turhaa. Mikä olisikaan siihen oivallisempi ajankohta kuin nurinkurisia rituaaleja pursuava pyhäinpäivä. Hesarissa oli muuten jouluaattona hyvä pääkirjoitus Janne Saarikiveltä. Siinä vertailtiin jouluun liittyviä arvoja ja symbolisia rakenteita arjen muihin ideologioihin ja materiaalisiin toteumiin. Siinä oli paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Anthony de Mellon Havahtuminen-teokseen. Siksi ei varmaankaan ollut sattumaa, että lähipiiristäni ne, jotka ovat pitäneet Havahtumisesta pitivät myös Saarikiven pääkirjoituksesta.
Joulussa on toki itsellenikin hyvin tärkeitä elementtejä, kuten klassinen yhdessäolo. Minulla on esimerkiksi paljon sisaruksia ja joulu on yksi niistä harvoista ajankohdista vuodessa, kun saamme kaikki suunnitellusti koolle. Silloin voimme käydä hyvin moniäänistä keskustelua ja tarkastella erilaisia ryhmäinteraktion synnyttämiä perspektiivejä, kuin mitä tyypillisesti tulisi esiin kahdenkeskisissä keskusteluissa. Tämän vuoden jouluna erikoisaktiviteettimme oli, että haastoimme spontaanisti toisemme verenpainekilpailuun. Mittasimme siis isäni verenpainemittarilla kaikkien verenpaineen ja voittaja oli se, jolla oli korkein ala- ja yläpaine. Voittaja sai onnittelut, mutta se en ollut minä. Lohdutuspalkintona sain toki todeta itselleni, että minulla on varsin terveelliset elämäntavat.
Kenellekään tuskin tulee tässä vaiheessa yllätyksenä, että minä pidän kaikenlaisesta pelaamisesta. Pidän myös siitä, että sosiaalisissa ryhmätilanteissa on jonkinlaista struktuuria, kuten suunniteltua tai järjestettyä ohjelmaa. Tällä on varmasti vahva yhteys siihen, että lapsuudestani asti olemme perheen piirissä aina pelanneet paljon yhdessä. Pelaamme myös hyvin vaihtelevia pelejä. Omat suosikkini tällä hetkellä ovat pelit, joissa pääsee toteuttamaan kielellistä luovuutta tai erilaisia strategisia elementtejä. Tänä jouluna ajankohtaisuutisia varjosti Miss Suomen rasismikohu, joten pelasimme sen kunniaksi lahjaksi saatua Suomen aarre -peliä. Harmi, että peli on mekaniikaltaan varsin tylsä tuuripeli, jossa agenttius on äärimmäisen matala. Kulttuurisen kontekstin valossa oli kuitenkin mielenkiintoista tarkastella, miten alkuperäinen Afrikan tähti on saatu sublimoitua vähintäänkin yhtä tylsäksi, mutta sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi peliksi.
Pelissä timantit oli korvattu sienillä ja marjoilla. Rosvo oli hyttynen, joka vie pelaajan rahat. Hevosenkenkien tilalle oli tullut polkupyörä ja reppu.
Alkuperäisessä pelissä pelaaja saattoi joutua beduiinien saartamaksi, eikä päässyt etenemään ennen kuin heitti nopalla 1 tai 2. Suomen aarre -pelissä pelaaja voi jumittua saunaan:
Olimme jouluna keskustelleet Ior Bockin ihmeellisestä elämästä ja hänen vielä sitäkin ihmeellisemmistä kertomuksistaan. Oletimme, että Suomen aarre -pelissä saunassa jumittaminen saattaisi liittyä jotenkin Bockin lanseeraamaan ”saunasolmuun”.
Olen muodostanut itselleni erään jokajouluisen perinteen, jota voisi pitää jokseenkin turhana, mikäli se ei olisi niin viihdyttävä. Minulla on tapana katsoa Vatikaanin kaksituntinen Jouluyön messu Yle Areenasta. Se jaksaa joka vuosi ilahduttaa kaikkine nukke- ja suitsutusleikkeineen. Minusta on myös hauska analysoida itsekseni teknis-taiteellisia ratkaisuja, kun kamera onnistuu aina zoomaamaan niiden piispojen ja kardinaalien naamoja, jotka näyttävät olevan juuri sillä hetkellä ”vähän kujalla” tai herpaantuneita pitkän ja joulustressisen päivän saatossa. Oma lukunsa on myös se kuoropoikien kasvoilta huokuva kauhu, joka huutaa ajatusääntä: ”Oi miksi, herrani? Miksi olet ajanut minut tähän homoeroottiseen, miesseparatistiseen kollektiiviin?” Joka joulu saa myös jännittää, toteuttaisiko paavi edes yhden pienen seremoniallisen pränkin. Josko tänä jouluna korkeaa mitteri-päähinettä vaihdettaessa matalaan zucchettoon, päähineen alta paljastuisikin viinapullo? Käsittääkseni tilaisuuden olisi tarkoitus olla vakava, mutta minusta se on ruudun läpi välitettynä korkeintaan ”vakava”.
Tänä vuonna oman spesialiteettinsa toi se, että katsojan ei tarvinnut myötäkärsiä vanhan ja heiveröisen Franciscuksen puolesta, vaan hänen poismenonsa johdosta paavina toimii tällä hetkellä Leo XIV. Areenasta katsottaessa suomalaisella selostajalla on myös olennainen rooli tunnelman luojana. Lähetyksen aikana oli selvästi panostettu uuden paavin kuvailuun. Suosikkikohtaukseni oli ylivoimaisesti se, kun kohdassa 1:09:17 alkaa kuvailu: ”Paavi vaikuttaa hyvin rauhalliselta, hyvin keskittyneeltä. Häntä pidetään hyvin hengellisenä. Syvällisen hengellisenä… kristittynä.” Se pisti miettimään erinäisiä vaihtoehtoskenaarioita, että mitä jos paavi ei olisikaan lainkaan hengellinen. Kokonaistunnelman hengettömyyden puolesta puhuu kylläkin se, että messun alussa lähes jokaisella läsnäolijalla on kädessään puhelin, jolla kuvataan tilanteesta pinnallinen representaatio sen sijaan, että oltaisiin itse läsnä rituaalissa.
Messua katsellessani olen tahattomasti sivistänyt itseäni ja oivaltanut monia asioita. Joskus latinaksi luetut osiot muodostavat Pensselisetä-efektin ja opin sitä kautta uusia sanoja. Viime vuonna ymmärsin, mistä Onnibussin liikeidea on saanut alkunsa, kun kuulin ja selvitin ensimmäisen kerran omnibus-sanan merkityksen. Se tarkoittaa kaikille, ja on siten myös vaikuttanut sanan bussi syntymiseen, jonka merkitys on alun perin ollut ajoneuvo kaikille. Tämä sopiikin hyvin aiheeseen, kun Onnibussissa istuessani edessä olevan penkin taakse oli töherretty jouluinen tonttu. Kerran nojaan oli töhritty minun nimikirjaimeni, mutta voin vakuuttaa etten ollut tehnyt sitä itse.
Nuorempana ihmettelin, miksi messun päätteeksi tulee Eurovision-mainos. Luulin sen tunnusmusiikkeineen viittavan laulukilpailuun ja pidin jotenkin ”halpana” mainostaa sitä joulumessun yhteydessä. Vasta vanhemmiten ymmärsin, että Eurovision onkin eurooppalaisten yleisradioiden verkosto eikä pelkkä laulukilpailu. Tietysti tämä tieto auttoi myös hahmottamaan Euroviisujen poliittista ja medialähtöistä merkitystäkin paremmin. Tämä on varmasti monelle lukijalle itsestäänselvyys, mutta mikäli ei ollut, niin se johtuu vain siitä, että ette ole katsoneet tarpeeksi jouluyön messua.
Ylipäätään Vatikaanin joulumessussa on paljon mielikuvitusta kirvoittavia hetkiä. Satiirinen arvo on myös hyödynnetty The young pope ja The new pope -sarjoissa. Äärimmäisen kauniita ja oivaltavia kuvauksia Sorrentinon laatutakuiseen tyyliin. Kannattaa katsoa!
Minulla oli myös yksi epäperinteinen rituaali, jonka toteutin tänä vuonna itsekseni. Viime vuonna sain eräältä ystävältäni ”Paremman parisuhteen joulukalenterin”, joka oli siinä mielessä käytetty, että sen luukut oli jo avattu ja siihen oli liimattu mukana tulleita tarroja.
Kalenteri oli osa Hidasta elämää -brändiä, johon minulla on hyvin ristiriitainen suhtautuminen. Siitä huolimatta, että en edes käytä Facebookia, en ole voinut olla huomaamatta, että heidän Facebook-sivustollaan on aika häiritsevää ja vähän haitalliseksikin tulkittavaa kamaa. Mutta kerran ostin Fiksuruokasta Hidasta elämää -teetä, joka oli mielestäni hyvinkin maukasta.
Päätin antaa kalenterille mahdollisuuden, varsinkin kun ystäväni kehui sitä hyväksi. Minä ehdotin eräälle toiselle ystävälleni, että yritetään keskenämme tehdä siitä ”Paremman ystävyyssuhteen joulukalenteri” ja käydään kerralla läpi kaikki luukut ihan kavereina. Ei siitä tullut oikein mitään, kun tämä kaverini ei halunnut kommentoida puoliakaan luukkujen sisällöstä ja useat hänen kommenttinsa olivat omaan korvaani sen verran negatiivissävytteisiä, että ei se kyllä ainakaan parantanut meidän välistämme ystävyyssuhdettamme. Pidemmällä tähtäimellä sillä ei ollut juuri mitään vaikutusta. Nyt kun mietiskelin kalenterin luukut läpi itsekseni, prosessi oli huomattavasti antoisampi. Voin jakaa nämä mietinnöt, jos ihan välttämättä haluatte tietää:
Ensimmäisen luukun kysymys oli ”Mikä on parasta minussa?”
Vastaus: Äärimmäisen kaukaa haetut ja usein varsin epäkorrektit mielleyhtymät asiasta kuin asiasta.
2. luukku: ”Mitä rakkaus tarkoittaa sinulle?”
– Se on abstrakti käsite, mille ei ole yksiselitteistä, tyhjentävää määritelmää. Minä huomaan rakkauden tai syvän kiintymyksen ilmenevän itsessäni silloin, kun olen valmis asettamaan toisen tarpeet omieni edelle.
3. luukku: ”Mainitse 3 söpöintä tapaani.”
– Minulla on tiettyjä eleitä, joita jotkut saattavat pitää söpöinä. Nämä liittyvät usein innostuksen, ilon ja uteliaisuuden ilmaisemiseen.
4. luukku: ”Mihin kiinnitit huomiosi minussa tavatessamme?”
– Ehdottomasti havainnontikykyyni! Olen syntymästäni asti tehnyt teräviä havaintoja sekä sensorisilla että rakenteellisilla tasoilla.
5. luukku: ”Miten reagoin kun olen epäonnistunut?”
– Eksistentiaalisena nihilistinä mielestäni on mahdotonta epäonnistua.
6. luukku: ”Missä asioissa olen hyvä?”
– Olen hyvä analysoimaan asiaa kuin asiaa.
7. luukku: ”Miten toivoisit minun osoittavan rakkautta?”
– Voisin edistää hyvinvointiani olemalla hieman myötätuntoisempi itseäni kohtaan.
8. luukku: ”Millainen olen stressaantuneena?”
– Hermostunut ja ärtyisä
9. luukku: ”Missä asiassa voisin höllätä?”
– Joskus suoritan asioita loppuun vähän liian obsessoituneesti, vaikka niiden keskeyttäminen voisi olla tarkoituksenmukaista.
10. luukku: ”Miten olen muuttunut tapaamisemme jälkeen?”
– Olen pyrkinyt jatkuvasti kehittymään ihmisenä. Toivottavasti ainakin harkintakykyni elämänvalintojeni suhteen olisi kehittynyt.
11. luukku: ”Paras kohta minussa on…”
– Aivoni. Sieltä se minuus kumpuaa.
12. luukku: ”Mistä tulen onnelliseksi?”
– Siitä että koen merkityksellisyyden läsnäolon ja kärsimyksen poissaolon.
13. luukku: ”Mainitse 3 asiaa, joista en haluaisi luopua…”
– Terveys, läheiset ihmiset ja pelaaminen.
14. luukku: ”Kun olemme erossa, mitä ikävöit minussa?”
– Yhteyttä itseeni.
15. luukku: ”Mistä tiedät, että jokin painaa minua?”
– Kun alan tuntea negatiivisia tunteita.
16. luukku: ”Mainitse 3 asiaa, joista meidän pitäisi puhua enemmän.”
– Voisin käydä itseni kanssa enemmän ajatusdialogia minua motivoivista asioista, siitä mistä olen kiitollinen sekä yleisesti asioista, joita en tule intuitiivisesti kovin usein miettineeksi.
17. luukku: ”10 vuoden päästä me…”
– …varmaan pelataan pleikkaria, masturboidaan ja toteutetaan harrastusprojekteja yksin himassa.
18. luukku: ”Mainitse 3 tunnetta minua kohtaan.”
– Uteliaisuus, ylpeys ja kriittisyys.
19. luukku: ”Kauneimmat luonteen- ja kasvonpiirteeni…”
– Epäsovinnainen huumorintaju ja korkeat poskipäät.
20. luukku: ”Kun ei ole kiire, parasta yhdessä on…”
– Pleikkarin pelaaminen.
21. luukku: ”Mitä hyvää olen opettanut sinulle?”
– Että elämässä on loppujen lopuksi ihan sama, mitä tekee.
22. luukku: ”Millainen olen suuttuneena?”
– Passiivis-aggressiivinen tai äreä. Pyrin välttämään sarkastista ilkeilyä, mutta sitä lipsahtaa joskus.
23. luukku: ”Kerro 3 asiaa, joita arvostat minussa?”
– Kognitiiviset kyvyt, analyyttisyys, korkealentoinen ajatuksenjuoksu.
24. luukku: ”Asia, joka toisi taikaa suhteeseemme…”
– Täysin uudenlaiset kokemukset, kuten vaikka matkustaminen Intiaan, MDMA:n kokeileminen tai Baldur’s gate 3:n pelaaminen.
Semmoinen kalenteri! Olipas voimaannuttava kokemus itseni kanssa.
Ennen joulua, kun olin lemmikkikaupassa papukaijanruokaostoksilla, huomasin että kaijoillekin olisi markkinoilla oma joulukalenteri:
Teoriassa ihan hyvä idea, mutta kun kaijat eivät ymmärrä että joulu on ovella. Siinä mielessä tuo kalenteri olisi valheellisen itsekäs ostos, että toteuttaisin sillä välineellisesti vain omia rituaalejani. Voisin silti ensi talvena ostaa tuon kalenterin, koska itseäni kiinnostaa, mitä sen luukkujen takaa paljastuu. Olisin kuitenkin Eulerille ja Florencelle rehellinen, että en tee sitä heidän vaan itseni takia.
Viime vuonna kirkon joulukalenteri oli hyvin puhutteleva. Sitä haukuttiin silloin synkäksi ja oudoksi, mutta omasta mielestäni se oli varsin vaikuttava. Luukkutekstit oli kirjoittanut Antti Nylén, ja hän myös selitti tekstejään auki kirkon Youtube-kanavalla. Esimerkiksi 2.luukun sisältö kuului: ”Taas sama käsittämätön uutuus. Joulun paradoksi.” Sillä viitattiin ristiriitaisiin teologisiin sisältöihin ja moninaisten tunnesävyjen skaalaan, muun muassa Jeesuksen syntymän ja Stefanoksen kivityksen muodossa. En itse kuulu kirkkoon, mutta sain yhdeltä kaverilta kyseisen joulukalenterin. Avattuani kaikki luukut, tungin luukkujen alle omia teepussiaforismejani ja annoin sen toiselle kaverille eteenpäin uudenvuoden kalenterina. Lisäksi annoin hänelle tällaisen minikirjan, jonka pelastin roskikselta auttaessani erästä kolmatta kaveriani muutossa:
Tänä vuonna kirkon joulukalenterin tekstit on kirjoittanut Hilkka Olkinuora. Olisin mielelläni lukenut ne jo ihan siksikin, että Olkinuora on yksi Kulttuuriykkösen perjantaistudion vakioraatilaisista. Mutta en ole saanut ylimääräistä joulukalenteria käsiini. En myöskään saanut Punaisen ristin joulukalenteria, vaikka se tuli aiempina vuosina. Se johtui varmaan siitä, että olen ollut vain luovuttamassa verta, mutta en ole tainnut tänä vuonna tehdä rahallisia lahjoituksia. Ne ovat yleensä olleet aika klassisia peuran peräreikineen kaikkineen:
Minä kyllä pidän enemmän sellaisista joulukalentereista, joissa avattujen luukkujen alta paljastuva kuva jotenkin sulautuu orgaanisesti ”big pictureen”. Niin kuin vaikka sellaisia, että alkuperäisessä kuvassa tontulla on ojennettu, tyhjä käsi, mutta avautuneesta luukusta tontun käteen ilmestyykin dildo tai huumeruisku. Mutta kaikki irralliset, ilmassa leijuvat suksiseikkailut ja lumihangessa lepattavat itsenäisyyspäivän liput ovat liian psykedeelisiä minun käsityskyvylleni.
Fyysiset joulukortit aiheuttavat itselleni myös ristiriitaisia ajatuksia. Jotkut tykkäävät askarrella ja säilyttää kortteja, mutta niiden lähettäminen kuluttaa logistisia resursseja. Itse pidän digitaalisten toivotusten helppoudesta, mutta ovathan nekin aika turhia. Muistan erään Seinfeld-jakson, jossa Jerry katseli hymyillen postiluukusta tulleita kortteja ja heitti ne samalta seisomalta 5 sekunnin päästä roskikseen. Minullakin ne päätyvät ennemmin tai myöhemmin roskikseen, mutta muutama astetta taiteellisempi kortti on saanut kestonäkyvyyden jääkaappini ovessa. Joinakin vuosina olen saattanut asetella kortteja pariksi kuukaudeksi yöpöydälle tai olohuoneen tasoille muistuttamaan, että minulla todella on joitakin sosiaalisia suhteita.
Joskus kortit ovat ilmentäneet poikkeuksellista luovuutta, kuten tämä kaverin rintsikoiden koristepalloista tehty tonttukortti:
Itse teen joskus kierrätyskortteja aiemmin saamistani korteista tai muista materiaaleista. Tässä heppakortti, johon lisäsin itse jouluelementin:
Ja tässä ylimääräisistä post-it- lapuista tehty mosaiikkikortti:
Yhtenä jouluna tein liudan kortteja Eulerin ja Florencen irronneista sulista ja höyhenistä. Jokainen sai uniikin kortin, joissa näkyi papukaijojen siiven tai pyrstön jälki.
Jokunen joulu sitten yhdessä Telegram-ryhmässä pari kaveriani kommentoivat sitä, että heistä perhekuvien ja lasten kuvien käyttö joulukorteissa on vähän mälsää. Lemmikit ovat sentään aika poikkeuksetta söpöjä. Yksi lapseton kaverini kommentoi, että kun hänellä ei ole lapsia niin pitäisikö hänen ottaa joulukortteja varten kuva itsestään tonttulakki päässä. Ehdotin koko ryhmälle, että otetaan itsestämme alastonkuvat ja lähetetään ne kaikille jouluna. Toteutin oman ehdotukseni ja sommittelin ylpeänä taustalle Talos principlessä löytämäni easter eggin.
Valitettavasti kaikki olivat unohtaneet joulukorttikuvani jo viikon sisällä, koska yksi ryhmässä olleista kavereistani teki ja antoi kaikille ihan kunnon eroottissävytteiset alastonkuvat. Muuten julkaisisin kuvat tänne, mutta se saattaisi käynnistää kiusallisen keskustelun yksityisyydensuojasta. Ne saivat kuitenkin ansaitsemansa huomion vastaanottajien joulukorttiseinällä… niiden sukulaisilta saatujen perhekuvien keskellä.
Hyvää joulun jälkeistä aikaa minulle, sinulle ja kaikille muillekin!
