some-trilogia

Mediasta

Medialla on käsitteenä hyvin paljon yhteistä feminismin kanssa. Kaikki ovat keskenään hieman eri mieltä siitä, miten kyseinen termi pitäisi lyhyesti ja ytimekkäästi määritellä. En voi vastustaa kiusausta tuputtaa omaa, pseudo-kielifilosofista ratkaisuani tähän pulmaan:

Termin määritelmä on näkökulmakysymys, kuten kaikki muutkin kysymykset kielen ja abstraktien mielikuviemme välillä.  Määritelmiä voimme luoda mielivaltaisesti, kunhan ne saavat jonkin vaikutusvaltaisen tahon tai massan kannatuksen. Relevantti sisältö näiden termien alle määrittyy ajankohtaisten keskusteluteemojen trendikkyydellä.

Lähes kaikki nettisanakirjat sisältävät median määritelmän, joka viittaa viestin välittämiseen tai viestintäkanaviin. Järkeenkäypää sanan latinankielistä alkuperää ajatellen (medium = välissä oleva). Voisin siis kirjoittaa ummet ja lammet joukkotiedotusvälineistä, verkottumisesta tai siitä, miten paljon inspiroidun Ylen tuottamasta materiaalisisällöstä. Mutta nyt vaan on sellainen fiilis, että voisin pureutua vähän spesifimpään osaan mediasta. Tämä teksti tulee olemaan kirjallinen unboxing keltaisesta journalismista ja tosi-tv:stä. Jännittävää, etten sanoisi.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Muistan nuoruudestani hetken, kun olin kaverini kanssa marketin jonossa nannaostoksilla. Itse en tietenkään ostanut makeisia, sillä se ei kuulunut tapoihini, mutta kaverin seurana kassajonossa en voinut välttää katseeni kiinnittymistä Iltalehden, Ilta-Sanomien ja Seiskan lööppeihin. Mietin kutakuinkin näin: ”Miksi kukaan olisi kiinnostunut viiden vuoden takaisen Miss Suomen 2.perintöprinsessan uudesta saunan kiukaasta? Mikä näissä urheilijoiden ja näyttelijöiden korostetuissa 3 kuukauden seurustelusuhteissa poikkeaa minun luokkakavereideni, tulevan sähköasentaja-Juhon ja tulevan kosmetologi-Jonnan, alkuvuoden seurustelusuhteesta?  Ja miksi näiden lehtien ulkoinen estetiikka ei ole juurikaan modernisoitunut 90-luvun jälkeen? Maksaako joku oikeasti näistä? No mitäpä tuosta… Onneksi minulla itselläni on muutakin tekemistä ja ajateltavaa.”

Voin vain todeta, että tuolloin Eevis 14v oli varsin samoilla linjoilla kuin nykyhetken Eevis 30v. En vieläkään ymmärrä, miksi ketään voi kiinnostaa itselleen tuntemattomien ihmisten yksityiselämä, jolla ei ole mitään vaikutusta tai kosketuspintaa omaan elämään. Varsinkin jos aihepiirit sisältävät lähinnä eteiskaappien sisustamista, krapulabongauksia mäkkäristä ja mielipiteitä siitä, onko kesä vai talvi parempi vuodenaika keittää perunoita. Hemmetti soikoon, edes oma elämäni ei kiinnosta minua noin paljon. Ja lisäksi, kansikuvat ovat tosiaan olleet 90-luvusta lähtien yhtä epäharmonista sekamelskaa, kuin viikonloppuiset oksennuslammikot Turun Kauppatorin kulmalla.

Eevis 14v ja Eevis 30v poikkeavat kuitenkin ajatuksiltaan ja elämänkokemuksiltaan jonkin verran toisistaan. Tämän seurauksena Eevis 30v kokee keltaisen journalismin huomattavasti raadollisempana ilmiönä. Hänet on tavoittanut tieto siitä, että tätä keltaista sontaa kuluttavia sikoja on oikeasti olemassa. Ja paljon! Hän on myös tietoinen journalistien ja medianomien rajatuista työmarkkinoista Suomessa. Hän on vuosien varrella pohtinut kansan keskuudessa piileviä (ja vähemmän piileviä) mielenterveysongelmia, moraalikäsityksiä sekä medialukutaitoa. Näillä pohjatiedoilla ilmiö on ymmärrettävä, mutta ei yhtään vähempää järkyttävä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Keltaisen median lukijoiden kommenttikentät paljastavat tosielämän kauhuskenaariot. Tästä saamme sen tarvittavan informaation, mikä auttaa ymmärtämään kohderyhmän mentaliteettia. He hakevat selvästi vertailukohdetta omaan elämäänsä. Muiden aggressiivinen arvostelu auttaa purkamaan tunteita, joiden tunnistamiseen ja käsittelyyn ei ole löytynyt muita, rakentavampia työkaluja. Lehtien materiaali toimii heille myös eskapismin muotona. Puutteellisen medialukutaidon seurauksena monen todellisuudentaju vaikuttaa hämärtyneen. He kokevat tuntevansa henkilökohtaisesti julkisuudessa identifioituneet hahmot ja heillä on lukuisia teorioita heidän lapsuudenkokemuksistaan, potilastiedoistaan, mielenliikkeistään, ensi viikon kauppaostoksista sekä pikkuhousujen materiaaleista. Tämä on varsin mielenkiintoista, sillä itse en ole vieläkään oppinut lukemaan edes parhaiden ystävieni tai sisarusteni ajatuksia, saatikka muista kurkkaamatta, mitkä pikkuhousut satuin laittamaan aamulla jalkaan.

Roskalehtien lukijat tekevät hyvin paljon johtopäätöksiä 200 sanan materiaalin pohjalta, joka perustuu vain yhden kirjoittajan näkökulmaan yhdestä satunnaisesta tilanteesta. Pelottavaa? Kyllä. Ymmärrettävää? Kyllä, jos huomioimme tarvittavat taustamuuttujat: some-kulttuurin, mielenterveystilastot, lasten kanssa kotiin jäävien yh-äitien tapakulttuurin, koulutusjakaumat, elintasoerot…

Tai mistäpä minä voisin tietää todelliset taustamuuttujat ja syy-seuraussuhteet? Jospa Seiska onkin Suomen suurin sydän- ja verisuonitautien aiheuttaja? Tai jospa Iltalehti ei pelkästään leiki syrjäytyneiden ja todellisuudentajunsa menettäneiden kansalaisten mielenterveydellä, vaan peräti buustaa niitä huonompaan suuntaan? Tästä pääsemmekin hetken kuluttua spekuloimaan materiaalintuottajien tarkoitusperiä. Ensin kuitenkin pieni pohjustus mediaetiikkaan yksilön moraalin kautta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Teoriassa yksilöiden moraalisia näkökulmia ei voi arvottaa keskenään. Tästä huolimatta joudun arkielämässä hyväksymään itsessäni erään inhimillisen ja tunnepohjaisen ajatuksen: mielestäni joidenkin ihmisten moraalikehitys on jäänyt hyvin heikolle asteelle. Teoille etsitään oikeutus vaistomaisin perustein vain yhdestä valikoidusta näkökulmasta, ilman käsitteellisen ajattelun kautta kehiteltyjä argumentteja. Yhtenä suurena taustatekijänä (vetoamatta mihinkään yksittäisiin tutkimustuloksiin tai vertaisarvioituihin tieteellisiin julkaisuihin) epäilen vallitsevia stressitasoja. Ihmiset, ikäluokista riippumatta, kokevat niin suuria suorituspaineita elämästään, että jokapäiväinen työssä käyminen, kaupassa käyminen ja jopa sosiaalinen kanssakäyminen ovat yhtä selviytymistaistelua. Ei ihme, että käyttäytyminen ja myös ajattelu eri tilanteissa ovat vaistomaista ja lyhytjänteistä suorittamista. En usko stressillä ja suorituskeskeisyydellä olevan juurikaan tekemistä älykkyyden tai muun potentiaalisen kompetenssin kanssa. Sen sijaan niillä on varmasti paljon vaikutusta ajatusten sisältöön, jotka osaltaan vaikuttavat aiemmin mainittuun moraalikehitykseen. Liialliset kortisolitasot heikentävät monia kognitiivisia toimintoja. Näin ollen ne myös heikentävät usean näkökulman huomioivaa ajattelua ja itselle tyypillisten ajatusvinoumien kyseenalaistamista.

Alla myös vaihtoehtoinen näkökulma moraalin syvyyksiin:

Mikä siis ajaa journalisteja keltaisen median materiaalituotantoon? Ehkäpä suositun sontatoimituksen tarjoamat, helpot ja varmat tienestit tai journalistien niukat työllistymismahdollisuudet Suomessa. Vaiko kokemus samanhenkisistä työkavereista, jotka jakavat samanlaisen paskakärpäs-henkisen maailmankuvan? Tai peräti intohimoinen nautinto kirjoittamisaktiviteetista ja rajoitetusti luovasta työstä, riippumatta siitä millaista harakanpaskaa se lopullinen tuotos tulee olemaan. En ole myöskään voinut olla noteeraamatta, että näiden lehtien tuotoksissa on kirjoitusvirheiden lisäksi myös hyvin paljon asiavirheitä. Rakennetekniset elementit eivät aina ole aivan kohdillaan ja virheelliset sijamuodot mahdollistavat virhetulkinnat. Puolet toimittajista eivät osaa kirjoittaa edes minun supisuomalaista nimeäni oikein. Nämä piirteet eivät täytä niin sanotun ”objektiivisemman” journalismin vaatimuksia, enkä juurikaan ihmettele miksi kaikki eivät pääse kirjoittamaan Syyrian tilanteesta tai uusimmista molekyylibiologian innovaatioista. Ei sillä, että itsellänikään mitään lahjoja kirjoittamiseen olisi, mutta kyllähän ne Seiskan tekstit ovat kuin kolmen promillen humalassa, vasemmalla kädellä tuherrettuja. Onneksi kirjoitan itse vain harrastelijablogia, joka ei päädy maksulliseksi seuralaiseksi kenenkään olohuoneen pöydälle.

Keksin äkkiseltään noin 20 eettistä syytä, joiden takia keltaisen journalismin tuotantoon ei pitäisi hakeutua työskentelemään. Mielestäni tuotetulla materiaalilla ei ole juurikaan hyviä vaikutuksia lukijakohderyhmään, heitä ympäröivään sosiaaliseen verkostoon, yhteiskuntaan laajemmin tai ainakaan henkilöihin, joita kirjoitusten sisällöt koskevat. Kirjoituksia lukiessa en voi myöskään niiden sävyn perusteella uskoa, että yksittäiset kirjoittajatkaan olisivat henkisesti kovinkaan hyvinvoivia. Tätä käsitystä vahvistaa myös muutaman vuoden takainen tosielämän anekdootti:

Kantabaarissani, Turun Dynamossa, eräs nimeltä mainitsematon Ilta-Sanomien toimittaja itki sitä, miten epäonnistunut hän on sekä journalistina että elämässään, koska on päätynyt työskentelemään keltaisen median parissa. Lohdutuksen sanana voisin todeta, että on sitä olemassa saastaisempaakin keltaista mediaa kuin Ilta-Sanomat. Mutta tässä kertomuksessa minua viehätti eräs yksityiskohta: kyseinen toimittaja ilmaisi moraalinsa olevan siinä määrin kehittynyt, että hänkin pitää työtään epäeettisenä ja negatiivisia ilmiöitä edistävänä. Hän oli päätynyt työhönsä alan heikkojen työmarkkinoiden seurauksena, vaikka ei kokenut olevansa kirjoitustaidoiltaan epäpätevä. Tämä herättää minussa toki myötätuntoa kyseistä henkilöä kohtaan, sekä pettymystä ja surua moniin liitännäisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin vedoten. Mutta silti: aina on vaihtoehtoja toimia yhteiskuntaeettisesti ja pyrkiä edistämään hyvinvointia… sekä muiden että omaansa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Lukijat tietysti määrittävät kulutuksen ja sitä kautta vaikuttavat tuotannon määrään. Mitä enemmän he kuluttavat, sitä enemmän materiaalien tuottajat saavat markkinavoimaa. Mutta vastuuta ei tietenkään voi sysätä yksittäisille lukijoille, sillä he ovat usein varsin tietämättömiä näiden materiaalien vaikutuksista yhteiskuntaan ja jopa itseensä. Sen sijaan mediatuotannot ja niiden työntekijät ovat alan ammattilaisina äärimmäisen tietoisia tuotostensa negatiivisista, välittömistä ja välillisistä, vaikutuksista. Mediatutkijat ovat saattaneet tarjota tutkimustietoa puolueettomasti, mutta media-alan ammattilaiset ovat vastuussa tiedon käytöstä ja oman työnsä tuloksista. Ihmettelen siis, miten roskalehtien toimittajat voivat elää itsensä kanssa. Miten he eivät ole jo yhteistuumin hypänneet porukalla polttouuneihin? Ainoa hyväksyttävä selitys on mielestäni se, että heidän omien stressitasojensa aiheuttama, vaistomainen, arkinen selviytymistaistelunsa ei ole mahdollistanut tarvittavaa moraalikehitystä.

Myös muut mediatuotannot tarjoavat materiaalia, jota sitten nämä virtsan väriset journalistit hyödyntävät omissa ”mielipidekirjoituksissaan”. Yksi niistä on itselleni hyvinkin tuttu, nimittäin tosi-tv. Olen ollut mukana kolmessa eri reality-tuotannossa. Lyhyesti listattuna osallistumismotiivini ovat olleet seuraavat: oman mukavuusalueen laajentaminen, paineensietokyvyn lisääminen, itsetuntemuksen kasvattaminen, uudenlaisten kokemusten ja niiden tarjoaman tiedon hyödyntäminen muissa yhteyksissä, sekä itsekritiikin ja itsemyötätunnon välisen suhteen hallinta. Suhtaudun myös puhtaalla uteliaisuudella potentiaaliin, jonka vaikutuksista en voi etukäteen olla edes tietoinen. Saatan esimerkiksi solmia uusia merkittäviä ihmissuhteita tai saada oivalluksia, jotka eivät olisi olleet mahdollisia minkään muun kokemuksen seurauksena. Näiltä osin osallistumiseni onkin tarjonnut minulle tavoittelemiani asioita sekä kokemusarvoa.

Edellä mainittujen syiden lisäksi olen myös halunnut tarjota katsojille persoonastani jotain, mitä he eivät ehkä realityssä tavallisesti näe. Toivoin, että satunnaiset katsojat löytäisivät samaistuttavia piirteitä tai ajatuksia, joita voisivat käyttää itsensä reflektoimiseen. Halusin olla elävä esimerkki siitä, miten esimerkiksi introvertti, epäsovinnainen ja tunneilmaisun puutteita verbaliikalla paikkaileva henkilö voi kuitenkin olla myös hyväntahtoinen, herkkä ja ennakkoluuloton. Tämän kautta toivoin myös herättäväni ajatuksia ja keskustelua siitä, miten jokainen ihminen ansaitsee ehdoitta tasa-arvoista kohtelua, huolimatta sosioekonomisesta asemastaan, demografisista tekijöistään tai siitä, vastaako hänen luonteensa ja käyttäytymisensä länsimaista ihannetta. Olen toivonut lapsesta asti, ja toivon yhä, että reality-tuotannot ohjautuisivat enemmän tähän suuntaan. Osallistuminen saattaa vielä jonakin päivänä tuottaa hyviäkin tuloksia, sillä systeemiin vaikutetaan tehokkaimmin systeemin sisältä. Pätee politiikkaan, realityyn ja moneen muuhunkin instituutioon.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Nykypäivän verkottumiseen ja sosiaalisen pääoman kasvattamiseen liitetään vahvasti hierarkioiden välttäminen. Työnantajan ja työntekijän välillä nähdään molemminpuolinen sopimus, jossa myös työntekijällä on neuvotteluvoimaa. Poliitikoilla ja opettajilla ei ole asemansa puolesta ehdotonta auktoriteettia, jos he eivät ole sitä muiden silmissä ansainneet. Koin myös itse, että minun ja tuotantoyhtiöiden välillä olisi ollut tasapuolinen sopimussuhde, vaikka molemmilla osapuolilla olisi erilaiset roolit ja intressit. En etukäteen kokenut, että nämä olisivat keskenään ristiriidassa… ainakaan sillä perusteella, mitä minulle kerrottiin ja luvattiin. Valitettavasti hevonpaska suorastaan vyöryi ovista ja ikkunoista, vaikka en nähnyt paikalla yhtäkään hevosta:

”Emme halua luoda yksipuolisia hahmoja. Tahdomme, että jaat oman kokemuksesi ja oman näkökulmasi. Me haluamme tukea sinua siinä ja näyttää sen katsojille.”

”Osallistut omana itsenäsi.”

”Ketään ei ole tarkoitus nöyryyttää tai käyttää hyväksi hänen tahtonsa vastaisesti.”

”Seksiä ei näytetä. Kenenkään yksityisyyttä ei loukata. Keskitymme muihin asioihin, kuten mielenkiintoisiin keskusteluihin.”

Jo kilpailijoiden profiloinnissa on asiavirheitä. Minua on esimerkiksi tituleerattu ”showtanssijaksi” ja kuulemma olen ”kauppakorkeakoulun jälkeen opiskellut ja tehnyt töitä teknologiajohtamisen parissa”. ”Turkulainenkaan” en ole ollut vuoden 2016 jälkeen. (Uteliaille voin oikaista: olen siis työskennellyt tanssinopettajana, vahvimpina lajeina jazz- ja nykytanssi. Opiskelen yhä kauppakorkeakoulussa tieto- ja palvelujohtamista, mutta koko ikäni olen tehnyt duunarihommia. Väestörekisterin mukaan olen ollut viimeiset 4 vuotta helsinkiläinen tai jyväskyläläinen.) Jo alkuesittelyssä halutaan luoda karikatyyrimäinen kuva ja tähän päästään korostamalla hyvin epäolennaisia asioita. Erään tuotannon alussa minulta kysyttiin jokaisessa ennakkohaastattelussa asioita, jotka liittyivät erääseen varsin turhaan yhdistykseen, jonka jäsen olin yhden vuoden ajan. En koe tämän yli 10 vuoden takaisen vaiheen olevan elämänhistoriassani mitenkään merkityksellinen, tai yhdistyksen jäsenyyden tuolloin määrittäneen minua henkilönä millään lailla.

Minulle tuli myös yllätyksenä, miten paljon tuotantoja käsikirjoitetaan. Jo osallistumisen alkuvaiheessa huomasin, että jotain on pielessä, sillä en saanut vapaasti kertoa omista tuntemuksistani ja suhteistani muihin kilpailijoihin. Kerran aloin kertoa tuotannon edustajalle siitä, miten kovaksi yksinolon tarpeeni oli kasvanut ja miten paljon muiden läsnäolo aiheutti minulle stressiä, henkilöstä riippumatta. Minun haluttiin haukkuvan erästä kanssakilpailijaa, jonka kanssa tulin hyvin toimeen ja yksinolon tarpeeni aiheuttama stressi haluttiin käsikirjoittaa hänen aiheuttamakseen. Vastaavasti minun olisi pitänyt osoittaa vain lämpimiä tunteita erästä kanssakilpailijaa kohtaan, johon en luottanut lainkaan, ja joka oli puhunut minusta useasti halventavaan ja loukkaavaan sävyyn. Nämä tunneilmaisut oli käsikirjoitettu, koska katsojat toivoivat niitä.

 Jos minun olisi oletettu näyttelevän tuotannossa, olisi se pitänyt mielestäni etukäteen sopia ja siitä olisi pitänyt maksaa Salkkari-näyttelijöiden tasoista palkkaa. Tuotanto ratkaisi asian niin, että muista syistä aiheutuneet tunneilmaisuni liitettiin tilanteisiin, joista ne eivät alun perin aiheutuneet. Syy-seuraussuhteita vääristeltiin leikkauksilla, epäkronologisella esitysjärjestyksellä, sekä kontekstista irrotetuilla puheenvuoroilla. Minulla oli tuotannon aikana myös vaikeuksia luottaa muihin kanssakilpailijoihin, sillä arvelin että heitäkin ohjaillaan käsikirjoituksen mukaisesti. Tämä epäily ei osoittautunut vääräksi, kun pääsin tuotannon jälkeen keskustelemaan muiden osallistujien kanssa asiasta. Varsin harmillista, sillä tämä veti pohjan siltä ”dokumentaariselta” arvolta, jota toivoin katsojille tarjoavani.

Tuotannon aikana osallistujia kontrolloidaan niin, että yhden ”niskuroinnista” rangaistaan kaikkia. Tämä nostaa yksittäisen osallistujan kynnystä poiketa säännöistä, joilla varmistetaan käsikirjoituksessa pysyminen. Jälkikäteen haastatteluissakin olen joutunut valehtelemaan ja peittelemään kokemusteni lisäksi myös reaalisia tapahtumia. Jos tapahtumat eivät olleet linjassa käsikirjoituksen kanssa, tuotanto ei halua niiden paljastuvan julkisuuteen, vaikka sisältö olisi katsojien näkökulmasta merkittävä. En myöskään voi oikaista haastattelijoiden kysymysten asiavirheitä, jos tuotanto haluaa ratsastaa virheellisellä tiedolla. Pahinta on se, että joudun ylläpitämään näitä harhaisia uskomuksia oman maineeni kustannuksella ja kärsin itse näiden valheellisten käsitysten seurauksista. Osallistujan ja tuotannon välillä ei siis käytännössä vallitse tasapuolista sopimussuhdetta. Näillä metodeilla tuotanto aliarvioi myös katsojien kykyä tehdä päätelmiä ja havaintoja todenmukaisista tilanteista. Tosi-tv onkin ”epätosi-tv”.

Osana käsikirjoitusta toimivat myös juontajat, studiohaastattelijat ja muut oheistoimintaan osallistuvat työntekijät, kuten podcastien rääkyjät, jotka kommunikoivat kuin 14-vuotiaat wannabe-tupakoitsijat. Lähes kaikilta näiltä löytyy moraalin heikkoutta, mitä aiemmin kuvailin keltaisten journalistien yhteydessä. Osalla heistä on sama ongelma kuin tuotannon katsojakohderyhmällä: paskanpuhumisen tarve, jonka syntyperää he eivät ole elämänsä aikana onnistuneet selvittämään. Juontajat ja muut turhakkeet tosin tekevät työtään lähinnä käskyjen pohjalta. Tässä vastuu on koko tuotannolla ja ennen kaikkea niillä, joilla on tuotannon toteutuksessa korkein päätösvalta. Yhteiskuntaeettisesti tuotanto olisi mahdollista toteuttaa tavalla, jossa huomioidaan ja arvioidaan erilaisten ihmisten käytöksen todellisia syitä sen sijaan, että heidän puheitaan ja tekojaan arvostellaan käsikirjoitusta myötäilevästi.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Tuotannon tärkein motiivi on tietysti tehdä rahaa ja korottaa omaa statustaan ja asemaansa markkinoilla. Valitettavasti näiden tavoitteiden kustannuksella sorrutaan epäeettisiin toimintatapoihin, huolimattomuuteen ja jopa lainvastaiseen toimintaan. Ennakkoon annettuja lupauksia rikotaan räikeästi ja osallistujat ovat nukkeja, joiden omilla motiiveilla ei lopulta ole merkitystä. Kilpailijoille ei anneta tarvittavia tietoja ja ohjeita etukäteen. Tuotantoa johtavilla henkilöillä ei ole pätevyyttä arvioida osallistujien terveydentilaa tai juridisia oikeuksia eikä viestintä kulje asiantuntijoille asti. Seksuaalista ahdistelua, syrjintää ja rasismia peitellään tuotannon niin halutessa, varsinkin jos sitä harjoittavat tuotannon tai yleisön ennakkosuosikit.

Tuotantoyhtiöt ja keltainen journalismi muodostavat yhdessä jo kahden välikäden median. Kun massakuluttaja näkee keltaista aineistoa, joka pohjautuu reality-tuotantoon, on materiaalin sisältö jo niin vääristynyt, että se on verrattavissa lailliseen kunnianloukkaukseen. Valitettavasti tätä toimintaa ei ole kriminalisoitu, vaikka sen seuraukset aiheuttavat kohteilleen mittaamatonta haittaa. Kyseiset mediatahot käyttävät tietoisesti ja lupaa kysymättä asemaansa lietsomaan pahennusta ja vihaa, jonka seurauksena kohdehenkilöt saattavat joutua hyvinkin uhkaaviin tilanteisiin. Esimerkillään ne antavat rivikuluttajille hyväksyntänsä hankaloittaa kohdehenkilöiden arkea myös median ulkopuolella.

Mietin myös, olisivatko tätä materiaalia kuluttavat ihmiset yhtä pahoinvoivia ilman sitä. Saattaisivat olla, mutta tuo roskatuotanto ei ainakaan lisää kohderyhmän hyvinvointia. Se antaa monelle syyn ja oikeutuksen purkaa vihaa kehittymättömillä tavoilla täysin ulkopuolisiin kohteisiin. Materiaalintuottajilta on moraalitonta edistää ja kannustaa tähän toimintamalliin, jolla on haitallisia vaikutuksia sekä yksilö- että yhteiskunnallisella tasolla. Kuluttajakohderyhmään kuuluvat ne syrjäytyneet ja onnettomat kansalaiset, joiden mielestä maailma on jo valmiiksi ruma paikka. Materiaali itsessään tekee siitä kenen tahansa silmissä vielä astetta rumemman.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Suomi on kansainvälisen lehdistönvapausindeksin 2.sijalla, heti Norjan kannoilla. Olen lapsuudestani asti ollut ylpeä sivistysvaltiostamme, joka on tunnettu luotettavasta hallinnosta, tutkimusten läpinäkyvyydestä sekä ihmisten perusoikeuksien suojelemisesta. Meidän ei ole juurikaan tarvinnut kärsiä turvattomuudesta, korruptioista tai valtion sisäisistä konflikteista. Mutta miksi nämä tietyt mediasektorin mätäpaiseet haluavat pilata kaiken sen hyvän ja eettisen perustan, jonka eteen on tehty historiallisesti merkittävää työtä? Miksi he haluavat aiheuttaa vastakkainasettelua, epätasa-arvoa ja kansallista häpeää? (Käytin tarkoituksellisesti sanaa ”he” enkä ”ne”, sillä päätökset tekevät organisaatioiden sisällä toimivat ihmiset, eivät itse organisaatiot.) Miksi he eivät alan ammattilaisina ole tarpeeksi päteviä noudattamaan median etiikkaa?

Loppukevennyksenä tähän media-aiheeseen haluan vielä sanoa: Yle tarjoaa aivan loistavaa sisältöä! Hyödyllistä informaatiota, elämyksellisiä elokuvia, laadukkaita sarjoja, hauskoja kolumneja, viihdyttäviä dokumentteja ja monipuolisia podcasteja. Voisin aivan hyvin luopua kaikista muista suoratoistopalveluista, kunhan minulla olisi Yle käytössä. Elämäni sisältö varmasti köyhtyisi ilman sitä. Enkä sano tätä vain siksi, että olen itsekin saanut kunnian vilahtaa Ylen elokuvissa ja sarjoissa. Suosittelen sekä Ylen uutisia että Areenan tarjontaa kaikille, demografisista tekijöistä riippumatta!

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png