Tänä vuonna olikin sitten vähän erilainen vappu. Ja hyvä niin, sillä vappu on mielestäni ylivoimaisesti Suomen turhin juhlapyhä. Onhan se jo itsessään vähän hullunkurista, että työväen juhlaa juhlistavat kaikkein kovimmin ne ikuiset opiskelijat, jotka välttelevät töitä viimeiseen asti. Mutta on vapussa puolensakin: esimerkiksi juhliminen harvemmin on turhaa, oli veruke sitten mikä hyvänsä. On myös jollain tapaa vapauttavaa, että jäykätkin perinteet voivat muuttua estottomaksi farssiksi näinäkin ajanjaksoina, jolloin ihmisillä on taipumus suhtautua vapaa-aikaan ja viihteeseen piirun verran liian tosikkomaisesti. Kansamme uskaltaa yhä ylpeästi nöyryyttää itseään oksennuslammikoissa merikapteenin näköisinä, sillä se ei horjuta mainettamme vanhan kunnon PISA-tutkimuksen ja pienimmän imeväiskuolleisuuden kärkimaana. Toista se on esimerkiksi Virossa ja Saksassa, joissa vappuohjelmaan kuuluvat poliittiset puheet ja kommunismin kannattajien ja vastustajien kahtiajako. Puolassa taisi olla joku Märkä maanantai, jolloin heitettiin vettä naisten päälle… Ei mutta hei, se olikin jo pääsiäisenä.
Itsekin vietin vapun hassuttelemalla itsekseni ja välillä kavereiden kanssa etäyhteydessä. En tarkoittanut tuolla mitään kaksimielisiä aktiviteetteja vaan enemmänkin sellaista meemien naureskelua ja luomista, sekä hassuttelua rästiin jääneiden koulutehtävien parissa. Keskustelun fokuksen saavuttivat nopeasti Moral alignment -meemit ja määritelmät. Niitä on tehty huisin paljon muun muassa Game of Thrones -hahmoista, Harry Potterista ja poliitikoista, mutta me jäimme kavereiden kesken kinastelemaan Twin Peaks -taulukosta. Sen jälkeen teimme itse kyseiset nettitestit ja väkerrettiin vähän omiakin taulukoita.
Jos konsepti on jollekulle vieras niin suosittelen selvittämään omin avuin, että kyseessä ei ole varsinaisesti persoonan klassinen tuomitseminen hyväksi tai pahaksi. Tässä jaotellaan paremminkin moraalisia taipumuksia, esimerkiksi suhteessa egoistiseen tai altruistiseen hyötyyn. Itse sain nettitestien kautta tämän kuvauksen:
Olisin halunnut heittää nämä meemit kehiin sellaisenaan enkä jaksaisi selittää kaikkea auki mahdollisten väkinäisten väärintulkintojen takia, mutta valitettavasti minun on kuitenkin ennakoitava tulevien reaktioiden vaikutusta omaan arkeeni. Jos en olisi selittänyt tätä mitenkään auki, syntyisi liian iso riski, että Incel-Mauri 36v Kirkkonummelta päättäisi lähettää minulle viikonloppuna viestin: ”Et saa haukkua Villeä ja Kristiania pahoiksi! Hakkaan sinut sorkkaraudalla mahoksi, kun astut kotiovestasi ulos!” Ei jooko pliis näitä! Se on niin hemmetin turhauttavaa, kun on menossa jokin intensiivinen keskustelu kaverin kanssa tai muu intiimi hetki viikonloppuyönä ja sitten puhelin piippaa kesken kaiken, kun lähettäjä ei ole keksinyt itselleen parempaa tekemistä. Laittaisivat viestit edes työsähköpostiini, jossa minulla on automaattivastaus: ”Kiitos yhteydenotostasi! Palaan asiaan kesälomieni päätyttyä 31.5.” Siinä mielessä lähettäjät ovat kylläkin olleet hienotunteisia, että he noudattavat yöpainotteista vuorokausirytmiäni. On hyvin huomaavaista olla laittamatta minulle tekstiviestejä arkisin toimistoaikaan, kun haluan nukkua rauhassa ilman häiriötekijöitä. Yöaikaan jaksan paremmin täytellä rikosilmoituksia.
Nämä lieveilmiöt ovat se syy, miksi nykyään ei saa enää olla spontaanisti hauska. Kaikki pitää aina selittää auki väärinymmärrysten välttämiseksi. Se ei omaa asemaani useinkaan haittaa, sillä olen tottunut olemaan se jähmeä kyseenalaistaja, joka löytää paikkansa pienemmän marginaaliryhmän metakeskusteluista. Mutta kyllä minuakin harmittaa niiden valovoimaisten, huomion keskipisteen saavuttaneiden viihdetaiteilijoiden puolesta, joiden punchlinet menevät käytännössä pilalle etukäteisen anteeksipyytelyn tai traagisen jälkipuinnin seurauksena. Tämä poliittinen korrektius ja aukiselittämisen tarve ovat monella tapaa edistäneet tasa-arvon toteutumista ja vähentäneet tiettyihin aihepiireihin liitettyjä huonoja seurannaisvaikutuksia. Kolikon kääntöpuolella ovat kuitenkin rajoittunut keskustelukulttuuri, johon liittyy pelko sosiaalisesta paheksunnasta, äärimmäinen kriittisyys eriäviä näkökulmia kohtaan sekä tahalliset väärinymmärrykset.
Muistan parin vuoden takaa erään jokseenkin ankean lounaskeskustelun Jyväskylän kauppakorkeakoulun opiskelijoiden kesken. Keskustelimme niinkin ennakoitavissa olevasta aiheesta kuin kapitalismi. Puolen minuutin sisällä useimmat pöydässä istuvista olivat julistaneet mahtipontisesti, että kannattavat kapitalistisia järjestelmiä. En ollut yllättynyt, sillä nuoret opiskelijat saavuttavat yhteenkuuluvuuden tunnetta olemalla asioista aina sitä mieltä, mitä heidän viiteryhmältään odotetaan. Eiväthän he uskaltaneet hakea leipääkään yksin suuressa ruokalassa, jossa leipäpöytä oli vastakkaisella puolella ruokalaa. Kahdessa minuutissa kapitalismin vastustajat oli käytännössä teilattu antamatta heille edes puheenvuoroja. Viidessä minuutissa en voinut olla huomaamatta, että tosiasiassa kukaan pöydässä olevista ei edes tiennyt, mitä kapitalismi tarkoittaa. Keskustelun sisältöä seuratessa tuli selväksi, että he puhuivatkin markkinataloudesta. Sillä ei ollut mitään tekemistä pääoman omistusrakenteen kannalta. Kymmenen minuutin kohdalla päätin poistua pohdiskelemaan omiin oloihini ja sanoin pöytäseurueelle lähtiessäni: ”Minä en varsinaisesti vastusta kapitalismia, mutta pidän siitä, että talousjärjestelmät sisältävät myös sosialistisia linjauksia. Mielestäni sekatalous on toimiva ratkaisu ja siitä on nykypäivänä lähes mahdoton poiketa. Olen tietysti avoin tulevaisuuden kehitykselle.”
Samana iltana keskustelin samasta aiheesta kahden kesken erään ystäväni kanssa. Hän ei ollut kauppatieteilijä, vaan tietotekniikan opiskelija ja entinen fyysikko. Hänen mielestään täydellinen versio kommunismista on Star Trekin Enterprise-alus. Hän myös sanoi olevansa Kokoomuksen jäsen niin kauan, kunnes kapitalismi ajetaan alas. Hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että systeemiin vaikutetaan parhaiten systeemin sisältä. Vaikka en tuon keskustelun sisällöstä juuri muuta muista, niin sen verran kuitenkin, että keskustelu oli lennokasta ja assosiatiivista. Keskustelu on usein miellyttävämpää, kun siitä puuttuu viiteryhmän tai julkisen keskustelun paine. Se on myös sisällöllisesti hedelmällisempää, kun keskustelijoiden välillä ei ole vastakkainasettelua. Vähän kuin improvisaatioteatterissa: ota kaikki vastaan ja anna sille oma lisäyksesi. Voit muuttaa suuntaa torjumatta toista.
Länsimaista kulttuuria leimaa hyvin vahvasti kilpailu ja korkean statuksen tavoittelu. Suomen sisäisestä kulttuurista kuitenkin uupuvat tavoitteellisen yhteistyön ja pyyteettömän sparraamisen elementit, jotka ovat itsestäänselvyyksiä esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siksi Yhdysvallat on tieteen ykkösmaa, ei Suomi. Akateemisessakin ympäristössä keskustelut muuttuvat herkästi väittelyiksi, joissa vahvin argumentti voittaa. Tämä on kyllä arkikokemukseni perusteella tyypillisempää esimerkiksi valtiotieteellisten tai humanististen alojen opiskelijoiden keskuudessa kuin matemaattisilla aloilla. Se on silti uuvuttavaa. Asiakeskeisenä keskustelijana minulla on henkilökohtainen mielikuva ihannekeskustelusta. Siinä kaikilla osapuolilla on yhteinen tavoite: tutkia keskustelun aihetta yhdessä ja vaihtaa tietoja keskenään. He voivat niin sanotusti toimia yhteistyössä, mutta eri rooleissa. Heidän tavoitteensa on osaltaan edistää keskustelua, mutta näkökulmat voivat vaihdella. Aiheen ei tarvitse olla formaali tai tieteellinen, vaan se voi esimerkiksi käsitellä osallistujien maailmankuvaa tai lempikomediasarjaa. Metodi on toimiva aihepiiristä riippumatta. Tulokset ovat usein luovia ja innostavia.
Valitettavasti julkista keskustelua ja some-viestintää leimaa silti vahvasti mainitsemani vastakkainasettelu ja väittelyhenkisyys. Se on raskasta, provosoivaa ja mikä pahinta; siinä yritetään tavoittaa konsensus siitä, kuka on oikeassa ja poistuu keskustelusta voittajana. Joskus tämän ”oikean mielipiteen” tittelin voittaa se, joka saa eniten kannatusta. Tätä Voltaire olisi tilannesidonnaisesti kuvannut massojen idiotismiksi. Itseäni useimmiten pohdituttaa kuitenkin argumentoinnin vahvuuden arvioiminen. Jos vahvin argumentti voittaa, millä mittarilla sitä vahvuuden astetta mitataan?
Ehdinkin jo tähän mennessä juoda 1,5 litraa teetä ja uusi kupillinen on hautumassa, mutta nyt vasta päästään asian ytimeen ja otsikon aiheeseen. Meillä kaikilla on perusoletuksia, jotka oikeutamme sellaisinaan ja joiden päälle alamme rakentaa muita oletuksia. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän fundamentalisteja. En tarkoita nyt uskonnollisuutta tai sitä, miten tulkitsisimme Raamattua. Tietoteoreettisesti meillä on pohjimmaisia perususkomuksia, premissejä, joita emme juurikaan kyseenalaista. Maltilliset fundamentalistit kuitenkin kumoavat perususkomuksiaan saadessaan päteviä vastatodistuksia. Usein pohjimmaiset perusoletukset liittyvät esimerkiksi maailmankuvaan, historiaan, uskontoon tai tieteisiin. Niiden päälle rakentuu paljon muita kyseenalaistamattomia uskomuksia ja oletuksia. Itse en ole esimerkiksi kokenut pitkään aikaan tarvetta kyseenalaistaa evoluutioteoriaa tai vaikkapa sitä, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Luovun näistä oletuksista vain, jos toisin todistetaan.
Myös paradigmat ja trendit ohjaavat oletuksia hyvin suuressa määrin. Paradigmalla tarkoitan nyt yleisesti hyväksyttyä tai vallitsevassa asemassa olevaa teoriaa. Esimerkiksi moniälykkyysteoriaa on pidetty jo pitkään vallitsevana ”itsestäänselvyytenä”, vaikka se on omasta mielestäni aika humpuukia. Trendillä tarkoitan kehityssuuntaa, esimerkiksi taloudellista, ekologista tai yhteiskunnallista kehityssuuntaa. Erityisesti ilmastonmuutoskeskusteluissa on huomattavissa paljon oletuksia, joita vain harvat kyseenalaistavat, vaikka näille oletuksille olisi olemassa myös vastailmiöitä.
Nämä kaikki pohjauskomukset ja niiden päälle rakennetut oletukset leimaavat keskusteluja ihmisten välillä. Vain harvojen kanssa kuitenkaan löytyy tarpeeksi yhteistä aikaa käydä läpi ja vertailla näitä oletuksia. Uskon, että myös ihmisten ymmärtämättömyys vastakkaisia näkökulmia kohtaan pohjautuu usein paljon syvemmälle tasolle, kuin mitä pintapuolisessa keskustelussa on edes mahdollista käydä läpi. Näin ollen voidaan sanoa, että vaikka kokisimme oman maailmakuvamme, henkilökohtaiset arvomme ja mielipiteemme hyvin perustelluiksi, ne saattavat tosiasiassa pohjautua vain omaan ymmärtämättömyyteemme vastaoletusten oikeutuksesta. En kuitenkaan usko, että kukaan ihmisyksilö olisi kykeneväinen sietämään niin voimakasta epävarmuutta, että pystyisi irrottautumaan fundamentaaleista uskomuksista. Siinä suhteessa kaikki ovat vähintäänkin maltillisia fundamentalisteja.
Usein väittelyhenkisissä keskusteluissa vastapuolen oletuksille vaaditaan perusteluja. Keskustelun muut osapuolet kokevat oletuksen kumotuksi, jos olettava osapuoli ei onnistu täyttämään todistustaakkaansa. Tällöin oletus saattaa muuttua keskustelun jatkon kannalta käyttökelvottomaksi. Vaikka oletus olisi tosi, sillä ei ole merkitystä, jos se argumentoidaan kumoon vahvemmalla argumentilla. Usein vahvoiksi argumenteiksi saatetaan mieltää paradigmoihin tai trendeihin nojaavat argumentit, vaikka niiden todenperäisyydestä ei olisi olemassa tietoa. Myös rationaalisesti perustellut johtopäätökset saavat usein keskusteluissa kannatusta puhtaasti niiden vaikuttavuuden ansiosta. Valitettavan usein selkeät virhepäätelmätkin saavuttavat vaikuttavan aseman. Sitten tähän päälle lisätään vielä harhaanjohtavia sosiaalisia taipumuksia, jotka esimerkiksi saivat ihmiset vakuuttumaan kaikesta, mitä Elizabeth Holmes sanoi.
Minä en ole halunnut koskaan aliarvioida intuition merkitystä. Intuition avulla on mahdollista yhdistellä tietoa eri konteksteista, kuin mitä pystyisi tietoisesti mielensä syövereistä hakemaan. Rationaalinen päättely saattaa usein ohjautua odotusten ja ajatusvinoumien mukaisesti, mutta intuitio voi olla näille häiriötekijöille immuuni. Intuitiota on vain valitettavan hankalaa käyttää keskusteluissa argumentatiivisesti. Silti intuitio voi johtaa oikeaan johtopäätökseen paremmin tai nopeammin kuin analyyttinen päättelyketju. Intuition oikeellisuuden todennäköisyys on usein sama kuin muilla menetelmillä saavutettu johtopäätös. Silti se ei saavuta vahvan argumentin asemaa.
Minä pidän kyllä argumentatiivisesta keskustelusta, mutta tarkoitushakuinen vastakkainasettelu keskustelukulttuurissa on usein tarpeetonta eikä johda hedelmällisimpiin lopputuloksiin. Se leimaa liikaa julkista keskustelua ja hidastaa vapaata, innovatiivista keskustelua. Yksittäisen keskustelun sisällä osapuolet ovat itselleen liian vaativia ja pelkäävät epäonnistumista ja häpeää. Näin ollen hukkaamme paljon mahdollisuuksia oppia epäonnistumisista, kun niitä loputtomasti vältellään. Emme saavuta tietoa ja ideoita laatikon ulkopuolelta, jos kaikki oletukset pitää regressiivisesti perustella ylhäältä alas. Keskustelu itsessään on performanssi, jonka sisältö jää toissijaiseksi.
Suomalainen mentaliteetti hakee varmuutta ja välttää riskejä. Kulttuurimme ei kannusta luovaan innovatiivisuuteen ja yrittämiseen. Kilpailullisuus ja korkean statuksen tavoittelu ohjaavat kilpailemaan siitä, kuka tuntee ja hallitsee jo tutkitut asiat parhaiten. Vain harvat uskaltavat etsiä tutkimattomia kysymyksiä ja vastauksia. Meillä ei ole esimerkiksi uusia suuntauksia luovia filosofeja. Meillä on vain filosofian tutkijoita. Tämä riskejä välttävä mentaliteetti näkyy usein julkisessa keskustelussa, jossa tavoitteena on toistaa paljon ennalta-arvattavia itsestäänselvyyksiä. Ei se laatu, vaan se määrä.
Itse pyrin keskusteluissa usein pois omalta mukavuusalueeltani. Keskustelen aiheista, joista minulla on vain vähän tietoa, jotta tietomäärä lisääntyisi. Vaihtoehtoisesti keskustelen tutuista aiheista, mutta haluan yhdistellä niitä luovasti tai annan ajatukseni ohjata puhettani. Varjopuolena on se, että keskustelu tuskin pysyy koherenttina ja ulosanti ei silloin täytä ”hyvän puhujan” kriteereitä. Minulle on kuitenkin tärkeintä, että saan keskustelusta itse paljon irti, ei se millaisen kuvan se minusta antaa ulospäin. Keskustelu itsessään on kuin seikkailu: mukavuusalueelta kannattaa poistua, jos on pienikin mahdollisuus löytää sitä kautta uusia polkuja. Itsekseen viihtyvänä individualistina minun on helppo todeta oma prioriteettini: keskustelu tukee ajatteluani, ei toisinpäin. Mielestäni hyvässä keskustelussa kenenkään ei tarvitse olla oikeassa tai väärässä, eikä ole välttämätöntä pyrkiä yksimielisiin johtopäätöksiin. Lyhytjänteinen kinastelu tulisi korvata tutkiskelemalla omia ja muiden keskusteluosapuolten premissejä ja rakentamalla niiden päälle uusia rakenteita, muita osapuolia hyödyntäen.
Toivottavasti julkinen keskustelukulttuurikin vielä irtautuisi kaikesta siitä vastakkainasettelusta ja riskittömyydestä, mitkä sitä nykyään leimaavat. Usein tehokkuuteen pyrkivät keskustelut ovat suurinta ajanhukkaa. Osapuolet eivät ehdi edes varmistaa, ymmärtävätkö he erilaiset käsitteet samalla tavalla, saatika selvittää toistensa fundamentaaleja oletuksia. En ole missään vaiheessa ymmärtänyt, mitä voisimme näillä tiukkaan rajoitetuilla keskusteluilla saavuttaa. Sen sijaan minulla on paljon visioita potentiaalista, jota voimme saavuttaa lisäämällä keskusteluvariaatioita. Jos muu tuotettu media ohjautuisi tähän suuntaan, alkaisi se väistämättä ohjata myös some-kulttuuria. Ihmiset ovat kuitenkin vaikutuksille alttiita lampaita. Fundamentalistisia lampaita.