Yleinen

En luovuttaisi mandaattia suosion perusteella

Tänään oli kohtalokas päivä, jonka aloitin hyvin tyypilliseen tapaan. Välttelin tenttiin lukemista ja kaupassakäyntiä tekemällä kaikkea muuta pikkukivaa. Herätessäni laitoin Amon Tobinin pauhaamaan kajareista aamupuuron ja -teen ajaksi ja pohdiskelin samalla, millä kaikilla hyvän omantunnon kriteerit täyttävillä tavoilla voisin vitkutella velvollisuuksien täyttämistä.

Ensimmäiseksi tein power flow -tunnin nettijoogasivustolta. Olen taktisesti käyttänyt vuoron perään eri sivustojen ilmaisia kokeilujaksoja eivätkä ne koskaan tunnu loppuvan. Niiden ansiosta olen kylläkin alkanut pitää joogasta. Vaikka olen hyvän tasapainon ja perusnotkeuden omaava nuori nainen, minun oli vielä jokunen vuosi sitten vaikea löytää oikea hengitysrytmi, jossa kippura-asennot eivät olisi tuntuneet niin epämukavilta. Ne hetket olivat kaukana sisäisestä rauhasta. Namaste saatana! Nyt olen vihdoin oppinut tekemään harjoituksia keskittymällä enemmän omaan tekemiseeni ja vähemmän ohjaajaan, joten jooga on ihan mukavaa, kunhan valitsen tarpeeksi varioivia harjoituksia. Ei liikaa aurinkotervehdyksiä.

Sitten pelasin hetken Return of the Obra Dinniä. Ihan vain sivistyksen vuoksi. Joku oululainen kulttuurilehti taisi viime vuonna tituleerata sitä ”vuoden kulttuurielämykseksi”. Kiva sarjakuvamainen grafiikka ja mukavia aivopähkinöitä. Valitettavasti taisin tulla merisairaaksi, koska laivan keinumisesta tuli fyysisesti niin huono olo, etten pystynyt pelaamaan tuntia kauempaa.

Kaijatkin katselivat koivumetsästä käsin. Tai siivin… hihhih.

Sitten sain vihdoin läppärin auki. En tosin vieläkään avannut tenttimatskuja, vaan laitoin Kaarlen keskusteluohjelmasta Janne Ahtiaisen haastattelun pyörimään samalla kun pesin akvaarion ja pakkasin valmiiksi postipaketteihin netissä myymiäni tavaroita. Muistin Ahtiaisen parhaiten Flown Henrik!:in keikasta, jossa (kohdassa 15:25) luulin ensikuulemalla, että biisin nimi oli ”Eevis”. Sanoituksetkin olivat osuvia, jos sitä pilvessä-kohtaa ei lasketa. Kaarlen ja Jannen keskustelu kesti mukavasti yli kaksi tuntia, joten ehdin selata samalla myös Ylen uutiset ja surffailla hetken netissä, viihdyttäviä nettitestejä etsien.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Internetin syövereistä löytyy usein odottamattoman hämmentäviä ja pelottavia asioita. Näitä ovat esimerkiksi dark webin punaiset huoneet, kannibaalikahvilat ja My little pony -fanisivustot. Samanlaista kontenttia löytyy myös Demi.fi -keskustelupalstoilta. Siellä keskustellaan muun muassa siitä, miten söpö Elliot Rodger on. Ehkäpä noiden löytöjen takia algoritmit ohjasivat minut Koululaisen nettitestisivustolle. Kuka tubettaja sopii kaveriksesi? Siitä oli pakko ottaa heti selvää.

Okei. No olihan se Eisensteinin ”Lakko” tosi vaikuttava, vaikka sillä ei taida olla mitään tekemistä tämän tuloksen kanssa. Olisin toivonut ”sopivaksi kaveriksi” Pettämättömän logiikan. Siltä kanavalta löytyy hyvien pelivideoiden lisäksi myös viihdyttäviä poliittisia kannanottoja. Nyt kun tarkemmin tarkastelin, niin tässä Koululaisen nettitestissä (joka sisälsi alle 10 kysymystä) ei tainnutkaan olla kuin kolme tulosvaihtoehtoa:

Vähän vastuutonta kasvattamista minun mielestäni sanoa, että sopivia kavereita peruskouluikäisille ovat yli 25-vuotiaat aikuiset, joilla on samat arkiaktiviteetit kuin heillä. Näköjään silläkään ei ole merkitystä, onko ikinä tavannut heitä kasvotusten, sillä se on vain modernia verkkoviestintää. Minun lapsuudessani sen sijaan sanottiin, että erilaisuus on rikkautta. En uskalla ottaa kantaa, oliko sekään optimaalista kasvatusta, sillä olen kasvanut kolmekymppiseksi, joka käy Koululaisen sivuilla tekemässä peruskouluikäisille suunnattuja nettitestejä.

En ole katsonut kenenkään näiden tubettajien yhtäkään videota. Youtuben algoritmeilla on varmasti syynsä. Lakon näin kuitenkin kerran Arman Alizadin ”Arman Pohjantähden alla” -ohjelmassa ja siitä tiesin, että meitä yhdistää kiinnostus konsolipelien pelaamiseen. En kylläkään tiedä, olisiko pelaaminen yhtään niin kivaa, jos pitäisi samalla keskittyä selostamaan omaa pelaamistaan eikä voisi vain nauttia ruudun hohkasta kasvoillaan pimeässä, hiljaisessa huoneessa. No kai siihenkin tottuisi. Roni Bäckiä ja minua yhdistää se, että olemme opiskelleet kauppakorkeakoulussa ja molemmat todennäköisesti aivan muista syistä, kuin päätyäksemme toimistorotiksi elämämme loppuun asti. Mmiisaksesta… vai Mmiisasista?… (Jeesus -> Jeesuksesta) Niin, Mmiisaksesta en kylläkään tiedä juurikaan mitään muuta kuin sen, mitä luin viime vuonna hänen haastattelustaan Ekonomi-lehdestä. Siinä hän kertoi, miten eri puolueet yrittävät kalastella häntä ehdokkaaksi, vaikka häntä itseään ei kiinnosta poliittinen vaikuttaminen eduskunnasta käsin. Tässä ilmiössä kiteytyy niin monta edustuksellisen demokratian piirrettä, joiden takia minun on lähes mahdotonta suhtautua politiikkaan muutoin kuin sen tarjoaman viihdearvon kautta.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minä olen sanonut avoimesti julkisuudessa, että en kannata edustuksellista demokratiaa ja siksi en myöskään äänestä. Aina joku höyrypää kysyy tässä kohtaa, että ”Miksi et äänestä tyhjää?” No väännetään vielä hieman rautalangasta: minä uskon, että on kehitettävissä toimivampia poliittisia järjestelmiä, joissa voisi yhdistää demokratian ja teknokratian piirteitä. Minä en äänestä (edes tyhjää), koska en halua tukea nykyistä järjestelmää vain siksi, että sitä on pidetty miljoona vuotta ”toimivimpana” järjestelmänä, mitä on kokeiltu käytännössä. Demokratiaa en vastusta. Edustuksellinen demokratia ja puoluepolitiikka eivät vain ole minun juttuni.

Toisinajattelijoita kohtaan ollaan usein varsin armottomia. Minultakin tivataan jatkuvasti, että ”Kehitäpä sitten parempi poliittinen järjestelmä! Miten järjestäisit resurssit vastaamaan sitä? Miten ehkäistäisiin korruptio? Miten oikeutetaan validi päätöksenteko? Miten sitä ja tätä?” Minä myönnän olevani haaveilija ja uskon luovaan kehitykseen ja innovaatioihin laatikon ulkopuolelta. Yhden ihmisen ei tarvitse kehitellä yksin globaaleja tai valtakunnallisia järjestelmiä. Mutta ideoiden ja potentiaalien ääneen pohtimisessa kukaan ei mielestäni menetä mitään. Muutos ja siihen ohjaava käytös herättävät kylläkin valitettavan usein pelkoa ja vastarintaa.

Miksi nykyinen poliittinen järjestelmä sitten on niin pielessä? No siksi, koska sen ydintavoitteet eivät toteudu. Minun perusteluni ovat samoja, joita olemme kuulleet jo kymmeniä vuosia. Suomen äänestysprosentit ovat matalia ja ne, jotka vaivautuvat vaaliuurnille asti, eivät edusta tasaisesti jakautunutta otosta väestöryhmän, poliittisen harrastuneisuuden tai sosiaaliluokan perusteella. Silläkään ei ole priorisoitua merkitystä eduskuntavaaleissa, ketä yksittäistä ehdokasta äänestää. Puolue ja sen saama paikkamäärä menevät yksittäisten ehdokkaiden edelle.

Omaa äänestyspäätöstä on myös hankala suhteuttaa muiden äänestyspäätöksiin. Minä äänestäisin aivan eri ehdokkaita ja puolueita riippuen siitä, äänestävätkö muut sillä perusteella, että ehdokas edustaa juuri heidän asemaansa yhteiskunnassa vai heidän aatteitaan. Minulla ei ole tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, asettavatko muut äänestäjät useimmiten oman etunsa yhteiskunnan oletetun kokonaishyvinvoinnin edelle vai toisin päin. Noilla on jonkin verran merkitystä siinä, miten mieltää oman äänensä merkityksen ja asemoinnin suhteessa muiden antamiin ääniin.

Monet kyselytutkimukset ja gallupit antavat sen suuntaisia tuloksia, että äänestäjät äänestävät varsin pinnallisin perustein, kuten ehdokkaan solmion värin perusteella. Näkyvyys ja vaalimainontaan/-kampanjaan käytetty budjetti korreloivat myös aika täsmällisesti ehdokkaiden suosion kanssa. Poliittisesti valveutuneimpien äänestäjien äänet jakautuivat ainakin vielä pari vuotta sitten pääsääntöisesti kolmelle puolueelle. Pienpuolueiden ehdokkaiden asema on lähtökohtaisesti varsin heikko. Oppositiopuolueiden etuna on se, että ne saavat usein paljon medianäkyvyyttä, joka saattaa johtaa etulyöntiasemaan seuraavissa vaaleissa.

Jos siis Mmiisas lähtisi ehdokkaaksi, niin aivan 100% varmuudella hän olisi mukana seuraavassa kansanedustajakokoonpanossa. Tietysti puolueet kalastelevat häntä omaan joukkoonsa, jotta puolueen näkyvyys ja asema paranisivat mediakasvon ja korkean äänimäärän seurauksena. Ja tuleva kannattajakuntakin olisi taattu, sillä nykyiset 14-vuotiaat saisivat äänioikeuden jo neljän vuoden päästä. Tämä olisi klassinen esimerkki siitä, miten edustuksellisessa demokratiassa mandaatti saavutetaan helpoimmin suosiolla, riippumatta muista meriiteistä tai ehdokkaan omista intresseistä.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minä haluaisin äänestää itse asioista, en ehdokkaista. Identiteettipolitiikka joutaisi roskiin. Minulla on visio, että olisi mahdollista muodostaa järjestelmä, jossa demokratiaa käytettäisiin asiakeskeisen päätöksenteon edistämiseksi. Tietenkään päätökset eivät voisi puhtaasti perustua suoran demokratian kansanäänestyksiin, jos ne olisivat täysin toteutuskelvottomia tai keskenään yhteensopimattomia. Asiakeskeiseen demokratiaan voisi yhdistää asiantuntijalautakunnan, jonkinlaisen teknokraattisen valtuuston, joka arvioi päätösten toimivuuden ja yhteensopivuuden. Seuraava ongelma olisi tietenkin se, millä perustein valtuuston jäsenet valitaan. En kuitenkaan uskoisi teknokraattisiin meriitteihin perustuvien mittareiden olevan suomalaisille ongelma. Täällähän virkamiespaikat täytetään ”pätevimmillä” hakijoilla eikä spesifiä osaamista vaativiin töihin pääse näyttökokeiden tai soveltavan osaamisen perusteella. Kunhan näyttää tutkintotodistuksen, niin ei ole enää mitään väliä, millainen pölvästi paikan saa.

Pahoittelut kehnosta lausumisesta. Tietysti se on ”12 angry men” eikä ”mään”.

Varmasti muitakin potentiaalisia poliittisia järjestelmiä olisi kehitettävissä ja kyllähän nykyinen järjestelmä on tähän asti ylläpitänyt kiitettävästi yhteiskuntajärjestystä. Yksi perusteltu huoli on kuitenkin se, toimiiko tämä vanhanaikainen järjestelmä tulevaisuuden modernissa, globaalissa dynamiikassa. Sote-uudistus oli konkreettinen esimerkki siitä, miten äärimmäisen hidasta ja jäykkää päätöksenteko voi olla näinkin pienessä ja kehittyneessä valtiossa. Päätöksiä varmistellaan loputtomiin eikä liian suuria muutoksia voida toteuttaa kuin asteittain vuosisatojen kuluessa. Minä tuskastun aina suuresti kuunnellessani poliittisia podcasteja, vaikka Pekka Vahvasesta pidänkin. Varmasti ketterämmän päätöksenteon kannalta optimaalisempia poliittisia järjestelmiä olisi mahdollista kehittää, mutta politiikassa aktiivisesti mukana olevat ovat fundamentaalisesti omaksuneet nykyisen järjestelmän. Kukaan ei halua kyseenalaistaa systeemiä, jossa on itse menestynyt.

Anarkistit ja toisinajattelijat koetaan uhkina, jotka on hiljennettävä ennen kuin heidän pakanalliset aatteensa ehtivät saada kannatusta. Tuki ja uskottavuus riistetään, jotta he eivät vahingossakaan saisi asiantuntijoiden tukea aatteiden ja kehitysehdotusten toteutuskelpoisuuden arvioimiseen. Kypsyttely katkaistaan heti, jotta se toimisi varoittavana esimerkkinä muille, jotka edes harkitsevat sanovansa julkisesti ääneen valtavirrasta poikkeavia mielipiteitään. Tämä pätee toki kaikessa muussakin kuin politiikassa.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Minulla on paljon ystäviä, jotka toimivat aktiivisesti poliittisella kentällä, valtuustoissa tai muissa luottamustehtävissä. Ystäväpiirini on jakautunut myös varsin tasaisesti eri puolueiden kannattajakuntiin. Heidän kanssaan keskustellessani olen usein kysellyt heidän kantaansa edustukselliseen demokratiaan ja puoluepolitiikkaan. Minulle on jäänyt päällimmäiseksi se käsitys, että hekään eivät ole täysin tyytyväisiä järjestelmäämme. He kylläkin kokevat, että on systeemi mikä tahansa, siinä kannattaa olla mukana vaikuttamassa. Heillä ei myöskään ole vahvaa kantaa muihin järjestelmiin eikä kyseenalaistamisen tarvetta.

Puolueensa he ovat mielestäni valinneet sen perusteella, millaisiin syy-seuraussuhteisiin he uskovat. Kyllä he kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman ja tasa-arvoisemman paikan, mutta he ovat eri mieltä keinoista, joilla niihin päästään. Usein he ärsyyntyvät, kun minä sanon noiden keinojen olevan nimenomaan uskon asia, sillä kenelläkään ei ole niistä vedenpitävää asiantuntijatietoa. Liikaa muuttujia, liian pitkiä aikajänteitä. Edes taloustieteilijät eivät osaa ennustaa talouden kehitystä yksimielisesti, joten miten Katri Kulmuni tai Petteri Orpokaan osaisivat? Monet ovat lähteneet poliittiselle kentälle nuorina, jo teini-iässä. Vakuuttaakseen muut aktiivit poliittisesta pätevyydestään, he ovat omaksuneet suoralta kädeltä kaikki konservatiiviset politiikan mittarit. He jatkavat siitä, mihin vanhemmat poliitikot ovat jääneet näiden vanhempien poliitikkojen vakiinnuttamilla järjestelmillä ja metodeilla.

Kova puoluekuri painostaa yksittäisiä puolueen edustajia taipumaan näihin puolueen sisäisiin, fundamentaalisiin syy-seuraussuhde -uskomuksiin. Niistä ei kiistellä tai muuten puolue alkaa hylkiä eriävän mielipiteen omaavia edustajia: ”Hei, pitäiskö sun sittenkin siirtyä vasemmistosta Kokoomukseen, jos oot tota mieltä?” Tämä perinteinen linjaaminen perustuu hyvin paljon sisäryhmäuskollisuuteen, jonka olen maininnut yhtenä konservatiivisena moraalikomponenttina Mediastatekstini Moraali-videossa. Itse pidän hyvin absurdina, että saman puolueen sisällä edustajat voisivat olla keskenään niin samaa mieltä, kuin miltä vaikuttavat. Mutta minun Ingroup loyalty -pisteeni olikin vain 6%. Ja minä en osaisi millään valita, mihin puolueeseen itse haluaisin kuulua. Minusta puolueiden ideologiat eivät useinkaan tule ilmi päätösasioissa tai niiden perusteluissa. En näe sen enempää vikaa Vihreiden kuin Kokoomuksenkaan ideologioissa, jos niitä toteutettaisiin käytännön tasolla kokonaishyvinvoinnin periaatteella. Ehkä Vihreät ovat kuitenkin vähiten populistisuuteen ja vastakkainasetteluun taipuvaisia, joten se olisi diplomaattisin valinta. Mutta jos Kokoomus yhtäkkiä täyttyisi Paul Krugmanin kaltaisilla osaajilla, niin olisin valmis kääntämään kelkkani.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png

Arvostan suunnattomasti poliitikkojen paineensietokykyä ja rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi koko kansan arvostelulle. Heillä on yksilöinä monenlaista arvokasta osaamista ja uskon heillä myös olevan pääasiassa hyvin jaloja tavoitteita. He varmasti uskovat ajavansa, jos ei kaikkien niin ainakin kannattajiensa etua. Poliitikon asema vain on muotoutunut hyvin armottomaksi. Virheille on nollatoleranssi. Inhimillinen epävarmuus ja epäröinti on peitettävä itseään toistavien puheiden alle. Koska poliitikko on vain ihminen, epäonnistumisen pelko menee yhteiskunnallisesti kannattavien päätösten edelle. Äärimmäinen varovaisuus ja itsevarmuuden teatteri ovat olennainen osa edustuksellista demokratiaa.

Kerran eräässä radiohaastattelussa minuakin kannustettiin lähtemään poliittiselle kentälle ehdokkaaksi. En tietenkään vastannut impulsiivisesti, että ”No hyi ny helvetti!” vaan totesin, että minä olisin äärimmäisen huono poliitikko. Oletettavasti politiikan kaikilla mittareilla. Minulla ei ole tarvetta edustaa ihmisiä tai vaikuttaa laajoihin massoihin. En ole lojaali nykyiselle poliittiselle järjestelmälle tai yhdellekään puolueelle. Haluan pohdiskella ja kypsytellä asioita monesta eri näkökulmasta ja sen kuulee saivartelevasta puheestani. Minulle tulisi myös suorastaan huono omatunto käyttäessäni aikaa, rahaa tai vaivaa näkyvyyteen vaalikampanjoinnin muodossa. Olisihan sillä toki omanlaisensa huumoriarvo, jos menisin eduskunnan kyselytunneille esittämään intuitiivista tajunnanvirtaani, joka kolmannen sanan ollessa täytesana.

No mitäpä tuosta. Kaikesta tästä huolimatta olen tyytyväinen, että ne joiden intressit sijoittuvat poliittiselle kentälle, voivat sinne hakeutua. Itsekin nautin poliittisesta keskustelusta jo pelkästään viihdemielessä. Vaalitenteistä löytyy aina joku hauska tilanne, mitä kukaan ei ole huomannut ladata Youtubeen, joten ne kannattaa ihan suosiolla katsoa omin silmin. Yksittäisenä poliitikkona ja puolueena eniten viihdearvoa tarjoavat ylivoimaisesti Jussi Halla-Aho ja Perussuomalaiset. Minä pidän Halla-Ahosta, vaikka en ole samaa mieltä hänen maahanmuuttolinjauksistaan. Henkilönä hän on kuitenkin kärsivällinen, huumorintajuinen, yllättävän rehellisen ja mukavan oloinen sekä kiistattoman älykäs. Minä lähtisin autiolle saarelle sata kertaa mieluummin Jussi Halla-Ahon kuin Sami Hedbergin kanssa. Halla-Aholta löytyy kyllä hyviä näkökulmia ja mielipiteitä kaikista muista osa-alueista kuin maahanmuutosta. Harmillisesti hän edustaa yhden asian puoluetta ja hänen kannattajansa vievät muun kansan silmissä uskottavuuden myös hänen muilta ideologioiltaan.

Tämä on jälleen lähes fundamentaalinen uskon asia, mutta minä monien muiden joukossa uskon, että Suomen työllisyysaste ja talouden kasvupotentiaali eivät nouse tulevaisuudessa ilman maahanmuuttoa. Minusta Perussuomalaisten ainoa tapa päästä pois rasisteiksi leimautumisen suosta olisi alkaa kehitellä markkinointistrategiaa, jolla houkuteltaisiin Suomeen enemmän kansainvälisiä opiskelijoita ja osaajia. Jos maahanmuuttokriittisyys on se juttu (eikä pelon ohjaama rasismi), niin silloin pitäisi kehitellä keinoja koordinoida Suomeen toivottua ja työperäistä maahanmuuttoa. Mitäs jos Suomeen perustettaisiin esimerkiksi moderni Piilaakso skandinaavisen luonnon helmaan, joka houkuttelisi kansainvälisiä teknologiaguruja? No kävi miten kävi, onneksi viihdearvo on tullut jäädäkseen. En saa ikinä tarpeekseni tästä Halla-Ahon ja Jörn Donnerin väittelystä, koskien euroedustajien kulukorvauksia. Väittely itsessään oli varsin koominen, mutta Halla-Aho esiintyi edukseen ainoana logiikan äänenä.

Nyt kello löikin jo sopivasti 18 ja pikkuhiljaa alkaa se piikki vuorokaudesta, kun vireystilani on kukkeimmillaan ja keskittymiskykyni soveltuu tenttimatskujen selailuun. Tästä tulee vielä tehokas ilta. Vitkastelu kannattaa!

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png