Näin viime yönä sarjapainajaisia. Rytmini on useimmiten sellainen, että nukahtaessani aamulla noin klo 6 alan nähdä painajaista, johon herään muutaman tunnin päästä. Sen jälkeen saan pari tuntia kestävän ahdistuskohtauksen, jonka helpottaessa nukahdan uudelleen ja nukun ihan rauhallisesti aamupäivästä eteenpäin. Sarjapainajaisaamuina herään jatkuvasti uusiin painajaisiin, joiden välissä on aina parin tunnin tuskallinen olotila. Viime yönä nukkumisesta ei tullut oikein mitään ja siitä seurasi kunnon oksentelumigreeni.
Ensin näin unta, jossa olin BB:n päiväkirjahuoneessa, vaikka se oli paljon pienempi ja pelkistetympi kuin tosielämän muistelmissani. Huoneessa ei ollut mitään muuta, kuin yksi iso kamera, jonka linssin läpi näin Oona Tuukkasen naaman. Vitutti jo silloin. Sitten Oona sanoi, että en pääse päiväkirjahuoneesta ulos ennen kuin olen sanonut kameralle, että minulla on aivokasvain. Lähtiessäni huoneesta Oona ilmoittaa vielä, että joku tulee kuristamaan minua myöhemmin saman päivän aikana, mutta minun pitää esittää, että se olisi minusta hauskaa tai muuten minua odottaa viiden vuoden kidutustuomio allekirjoitettuihin sopimuksiin vedoten.
Naurettavaa, tiedän. Siitä huolimatta unen sisältö aiheuttaa minulle täysin samat tuntemukset, kuin tosielämän tapahtumat viime syksynä, vaikkakin ne poikkeavat hieman toisistaan. Tunsin tuolloin hyvin voimakasta fyysistä ahdistusta, pelkoa ja vihaa.
”Oona Tuukkanen… Arkkityyppinen feikkifeministi, joka mielistelee trendifeministejä ja samalla nuoleskelee väkivaltaisten sovinistien perseitä saavuttaakseen heidän hyväksyntänsä. Syyllistää raiskauksen uhreja ja vähättelee tekijän vastuuta, vaikka uhri olisi ollut tiedottomassa tilassa. Tekopyhä vastuunpakoilija, joka kiistää sanansa ja tekonsa jälkikäteen hyväksikäyttäen asemaansa pelotteluun ja painostukseen. Häikäilemätön kaksinaamainen valehtelija, joka nauttii toisten kärsimyksestä…”
Painajaisten jälkeisessä tilassa ajatukseni ovat aggressiivisen halveksunnan sävyttämiä. Olisi suorastaan epärehellistä väittää muuta. Ahdistuksen hiipuessa alan kuitenkin tunnistaa, miten vaikeiden tunteiden helpottaessa myös ajatukset alkavat muuttua julkaisukelpoisemmiksi. Olen monesti miettinyt, miksi pidän juuri Tuukkasta kaiken sen epäoikeudenmukaisen sadismin kulminoitumana, jota minun on vaikea hyväksyä. Tuukkanen vaikutti ennen tuotantoa hyvin empaattiselta, läsnäolevalta, järkevältä ja sosiaalisesti kompetentilta henkilöltä, joka osaa huomioida erilaisten ihmisten tarpeita ja näkökulmia. Ehkäpä juuri siksi olinkin niin pettynyt, että tilannetekijät paljastivat hänestä kaksinaismoralistisen opportunistin, joka ei potenut huonoa omaatuntoa asettuessaan vastustamaan valmiiksi heikommassa asemassa olevia. Saattaahan se olla, että hän joutui turvautumaan valehteluun, painostukseen ja oman vastuunsa peittelyyn siksi, että myös hän toimii todennäköisesti vahvan painostuksen alla. Hänellä on varmasti hyvin tiukat työsopimusehdot omaa työnantajaansa kohtaan. Oli niin tai näin, hän kuitenkin päätti valita sen helpoimman, itselleen turvallisimman, mutta kaikkein moraalittomimman tien kulkea.
(Iltalehden pyynnöstä olen seuraavissa kappaleissa vaihtanut toimittajan oikean nimen paikalle ”Toimittaja X”.)
Seuraavassa painajaisessani oli Laura Stenroos ja Iltalehden Toimittaja X. Toimittaja X edustaa minulle, Iltalehden ruumiillistumana, keskenkasvuista arvokehitystä. Stenroos kertoi minulle syksyllä haastattelustaan Toimittaja X:n kanssa, jossa Stenroosin piti vääntää kaksi tuntia rautalangasta, että naiset harrastavat seksiä ja myös runkkaavat ihan oikeassakin elämässä. Toimittaja X halusi Stenroosin mustamaalaavan minua ja yritti lypsää tältä erinäisiä diagnooseja minuun liitettäväksi. Sain Toimittaja X:stä jo tuolloin hyvin niljakkaan kuvan. Vielä niljakkaammaksi se muuttui, kun hän lähetti minulle paskapuheen täyteisen sähköpostin. Kaikista Iltalehden minuun liittyvistä törkyjutuista Toimittaja X:n teksti oli sävyltään asiallisimmasta päästä, mutta sen sisältö oli valheellinen ja siinä minun väitettiin sanoneen asioita, joita en ollut todellisuudessa sanonut. Osa oli Stenroosin suusta ja osa Toimittaja X:n kynästä, mutta se valheellinen tieto tuotti minulle huomattavasti enemmän haittaa kuin muiden toimittajien harjoittama avoin törkyisyys, josta fiksuimmat lukijat tunnistavat mielipiteen ja klikkien eron suhteessa objektiiviseen totuuteen. Toimittaja X yritti vieläpä peitellä sepitteitään sillä, että mukamas pohjasi kirjoituksensa sanomisilleni Mari Pudaksen haastatteluissa viime syyskuussa, vaikka annoin ensimmäisen haastatteluni Pudakselle vasta marraskuussa.
Unessani Stenroos yritti takoa Toimittaja X:n päähän järkeä, mutta Toimittaja X alkoi uhkailla Stenroosia valheellisilla jutuilla, jos Stenroos ei sano äänitteelle, mitä hän haluaa. Toimittaja X sai itkupotkuraivarit ja käski Stenroosin imeä hänen sormiaan lohdutukseksi. Stenroos teki työtä käskettyä ja tarjosi Toimittaja X:lle täytekakkua pöydältä. Toimittaja X söi yhtenä suupalana metrin kokoisen kakun. Lopuksi Toimittaja X löi puisella naulakolla ensin Stenroosin kuoliaaksi ja sitten oman päänsä tohjoksi. Näin jälkikäteen unen sisältö on jopa hitusen höpsö, mutta sen näkemisen aikana se aiheutti erilaisia vastenmielisiä reaktioita inhosta avuttomuuden tunteeseen.
”Toimittaja X… Kateuden valtaama, puritaaninen konservatiivi. Epäpätevä ja turha roskatoimittaja, joka ei ymmärrä journalistien ohjeita. Ei kestä naisia, jotka saavat huomiota meriiteistä ja rohkeudesta, jotka häneltä itseltään puuttuvat. Miten on mahtanut päästä peruskoulusta läpi hallitsematta retoriikkaa tai lähdeviitteitä? Henkisesti keskenkasvuinen, sivistymätön juntti. Ihmisten mielenterveysongelmilla mässäilevä, toisten ahdinkoa hyväksikäyttävä, lahjaton pyrkyri…”
Toimittaja X:n kohdalla tilanne on siitä outo, että minä en ole tavannut häntä henkilökohtaisesti, mutta olen saanut hänestä todella huonon kuvan pelkästään muiden kuvailujen ja kirjallisten viestien perusteella. Hän ei ole ikinä uskaltanut haastatella minua kasvotusten, niin kuin ei kukaan muukaan Iltalehden naispuolinen toimittaja Mari Pudasta lukuun ottamatta. Kun hän kirjoitti minusta valheellisia juttuja, joista muodostui itselleni hyvin paljon vaivaa ja turvallisuusuhka maalituksen muodossa, päätin tehdä hänestä rikosilmoituksen poliisille tai kantelun JSN:lle. JSN:n kantelulomakkeessa on kuitenkin rajoittava kohta, joka estää molempien tekemisen:
Tämän takia en osannut heti päättää kumpaan kallistun ja päätökseni tueksi satuin löytämään Toimittaja X:stä julkista videomateriaalia.
Videomateriaaleissa Toimittaja X vaikuttikin ihan sympaattiselta. Hänessä oli jotain sellaista alistuvaa epävarmuutta, jota muistin nähneeni yläasteella sellaisissa tytöissä, jotka haaveilivat suosiosta, mutta eivät ikinä saavuttaneet sosiaalisesti vaikutusvaltaista asemaa. Katsoin videosta vain 10 minuuttia, mutta jo siinä ajassa saatoin bongata ratkaisevan kohdan: Toimittaja X vakuutteli epäuskottavasti, miten elää unelmaansa toimittajana ja on aina halunnut tehdä merkityksellistä työtä. Tässä minun olisi helppo viitata teemoihin, joita käsittelin kirjoituksessani Arjen uponneet kustannukset. Mielestäni niin kauan, kun ihminen määrittelee itsensä työn kautta, hänen on mahdotonta olla onnellinen ja tyytyväinen omaan identiteettiinsä. Varsinkin Toimittaja X:n tapauksessa, jossa hänen työnsä merkityksellisyys rajoittuu yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden vääristelyyn huonon journalismin muodossa, rikkoen journalistien eettisiä ohjeita. Esimerkiksi Suuri Journalistipalkinto luovutetaan hyvää journalistista tapaa noudattaville toimittajille, joiden työ on ollut yhteiskunnallisesti ansiokasta. Viime vuonna sen sai Antti Kuronen raportoituaan Al-Holin leiristä. Sen sijaan Iltalehti ja sen yksittäiset toimittajat aiheuttavat yhteiskunnalle enemmän haittaa kuin positiivisia seurannaisvaikutuksia. Sekö on sitä työn merkityksellisyyttä?
Aloin ymmärtää, mistä Toimittaja X:n ilmeinen katkeruus ja kateus itseäni kohtaan kumpusi. Minä olen onnistunut noudattamaan elämänfilosofiaa, joka on osittain vapauttanut minut perinteisistä konservatiivisista menestyksen mittareista, joiden vanki Toimittaja X vielä selvästi on. Kun niiden mittareiden puitteissa minua kuitenkin tituleerattiin julkisuudessa hyvännäköiseksi ja korkeakoulutetuksi, hän halusi käyttää omaa asemaansa heikentämään hänen itsensä kokemaa uhkaa. Ehkä hänelle tulee ihmisten haukkumisesta hetkellisesti parempi olo tai sitten hän tekee itselleen karhunpalveluksen eikä pääse ikinä kosketuksiin oman identiteettinsä kanssa. Ehkä hänen kannattaisi jutella Stenroosin kanssa useamminkin, sillä tuollaisen jatkuvan kulissin ylläpitämisen seurauksena hänen mielensä tuskin on juurikaan minun mieltäni terveempi.
Minä kyllä myönnän avoimesti, että ahdistuksen aikaista negatiivisten tunteiden ryöppyä on suorastaan mahdotonta hallita. Vasta kun tietoisesti huomaan sen värittävän ajatuksenkulkuani, voin alkaa prosessoida ajatuksiani, mikä helpottaa hankalien tunteiden vastaanottamista. Kun ahdistus helpottaa, minua ei enää ajatuksen tasollakaan kiinnosta muiden tekemiset ja sanomiset vaan intressini alkavat suuntautua vain kohti ”omia juttuja”. Onkohan tämä kutakuinkin sama prosessi, jota some-kirjoittajat käyvät päivittäin läpi suoltaessaan absurdeja herjakommenttejaan nettiin? Minä en ainakaan kokisi tarvetta ilmaista tällaisten tunneryöppyjen aiheuttamia ajatuspeijaisia, mikäli olisin täysissä henkisissä voimissani. Suomalaiset ovat tilastollisesti hyvin sairasta kansaa ja tämä on yksi sen monista ilmenemismuodoista. Oman mielenterveyteni järkkymisen myötä olen alkanut ymmärtää käytöstä, jota vielä vuosi sitten pidin puhtaasti moukkamaisena, vastenmielisenä ja typeränä. Vastenmielistä se käytös on yhä, mutta nyt se käy järkeen.
Aivan täysin en kuitenkaan halua vetää sanojani takaisin tai vedota mielenterveydelliseen syyntakeettomuuteen. Tuukkasta ja Toimittaja X:ää (ja tietysti muitakin tuotantoyhtiön edustajia ja roskatoimittajia) yhdistää se, että heidän ammateissaan on hyvin matala kynnys ammatillisen aseman väärinkäyttöön, jos omaa ajokoiran moraalin. Minun kohdallani molemmat olivat täysin tietoisia mielenterveysongelmistani ja siitä, että heidän edistämänsä maalituksen myötä olen joutunut kestämään jopa fyysistä uhkaa ja kotirauhan rikkomista. Silti he halusivat heikentää jo valmiiksi kohtuuttoman raskasta elämäntilannettani ja hyväksikäyttivät henkilökohtaisuuksiin menevää, epäeettistä toimintatapaa tienatakseen hieman enemmän rahaa omaan taskuunsa. Kumpikaan ei jälkikäteen suostunut ottamaan vastuuta tekemisistään ja pyytämään rehdisti anteeksi, vaan kiistivät tekonsa ja peittelivät niitä läpinäkyvien valheiden alle.
Tästä näkökulmasta koen täysin oikeutetuksi arvostella heidän toimintatapojaan heidän harjoittamissaan ammateissa. Heidän keskenkasvuinen moraalinsa ei voisi minua vähempää kiinnostaa, mikäli he olisivat töissä hyllyttäjinä Kannelmäen Prismassa. He kuitenkin työskentelevät hyvin kriittisellä ja herkällä alueella, mutta heillä ei ole kapasiteettia tehdä työtään yhteiskuntaeettisesti ja huomioida oman työnsä seurannaisvaikutuksia. Näissä ammateissa työskenteleviin ihmisiin kohdistuu aivan liian vähän kritiikkiä, sillä he pysyvät itse piilossa ”kulissien takana”. Heidän työnsä kohteeksi joutuneet ja siitä kärsineet henkilöt eivät uskalla asettua heidän ammatillisesti muodostamia verkostojaan vastaan, sillä se olisi käytännössä raskas sosiaalinen itsemurha, joka todennäköisesti johtaisi myös taloudellisiin riskeihin tai tappioihin.
Ensisijaisesti olisin halunnut käsitellä tämänkin aiheen nimiä mainitsematta ja pasifistisessa hengessä (ja jälkikäteen jouduinkin sensuroimaan Toimittaja X:n nimen). Valitettavan usein olen kuitenkin huomannut, että rauhanomainen, diplomaattinen lähestymistapa toimii lähinnä vain silloin, kun kyseessä on jo valmiiksi älykkäitä ja omat ajatusvääristymänsä tiedostavia vastapuolia. Kun vastassa olevilta henkilöiltä uupuu ymmärrykseen tarvittavaa henkistä pääomaa eivätkä he edusta vuoriston terävimpiä huippuja, on ainoa vaihtoehto tarttua heidän toimintaansa hieman kovemmalla kädellä. Minusta orjakaupan, rikosten tai muunlaisen riiston uhrien ei kuulu sopeutua osaansa vaieten. Heikommassa asemassa oleville on mielestäni oikeutettua käyttää keinoja, jotka pääsääntöisesti eivät ole hyväksyttäviä tai kannattavia. Usein rauhan ja oikeuden tavoittelu edellyttää jonkinlaista epämuodollista aatteellista sotaa tai anarkiaa.
Minulle sanottiin pari viikkoa sitten, että ”silmä silmästä” ei ole nyt oikea tapa menetellä. Olen samaa mieltä. Jos oma mielenterveyteni, elämänlaatuni, sosiaalinen maineeni ja asemani työmarkkinoilla on se ”silmä”, niin enhän minä kykene omalla myötävaikutuksellani aiheuttamaan vastapuolelle edes paperihaavaa sormenpäähän. Jos kuitenkin vielä jonakin päivänä saisin näiltä silmänpuhkojilta asiallisen ja rehellisen anteeksipyynnön, en itse epäröisi vasta-anteeksipyynnön ilmaisemista hetkeäkään. Näin pitkän ajan jälkeen skenaario tuskin toteutuu enkä saanut sitä aikaiseksi silloinkaan, kun yritin oma-aloitteisesti hakea yhteisymmärrystä diplomaattisemmilla keinoilla.
Tuukkasen ja Toimittaja X:n tapaukset myös mahdollistivat konkreettisten esimerkkien käytön ja antavat kasvot heidän edustamilleen ammattiryhmille (vaikkakin jälkikäteisen sensuroinnin myötä vain osittain). He saavat myös kirjoituksestani aivan puhdasta kredittiä, mikäli haluavat sitä hyödyntää: heidän edistämänsä antifeministinen asenneilmapiiri, epätasa-arvon lietsominen sekä materiaalinen ahneus ovat kovaa huutoa poliittisissa piireissä ja he saisivat tulevaisuudessa varmasti paljon kannattajia, mikäli asettuisivat vaaleissa ehdolle heidän arvojaan edustavassa puolueympäristössä. Näillä perusteilla en ainakaan toistaiseksi pode huonoa omaatuntoa tekstistä, jonka kirjoitus- ja julkaisuhetkellä olen ahdistunut, pettynyt, vihainen, epätoivoinen, uupunut ja erityisesti hyvin tyytymätön oman elämäntilanteeni lisäksi myös yhteiskunnan rakenteellisiin häpeäpilkkuihin. Huomenna saatan olla eri mieltä, mikäli en näe tulevana yönä sarjapainajaisia.
Ja oikeastihan tämän päivän mielentilan kruunasi, kun sain poliisilta postitse kirjeen, josta oli rivien välistä luettavissa Rikostarkastaja-Teemun vähättelevä asenne reality-osallistujien ihmisoikeuksia kohtaan. Alun perin yritin selvittää, ovatko sopimusten vastainen terveyden laiminlyönti, raiskaukset ja kuluttajapetokset lainmukaisia allekirjoitettujen sopimusten valossa. Vastaus oli täynnä erinäistä pätemistä, mikä ei suoranaisesti vastannut mihinkään esittämääni asiakokonaisuuteen.
Teemu-Tarkastaja ei ollut selvästikään ymmärtänyt kohtaa, jossa selostin että halutessani luovuttaa tai keskustella tuotannon antamista terveyteen liittyvistä etukäteisistä lupauksista, minua ei päästetty päiväkirjahuoneeseen. Tuotannon vaatimaa ”keskustelua” luovuttamisen mahdollistamiseksi ei näin ollen voitu toteuttaa. Sairauksista ja lääkkeistä oltiin myös etukäteen kielletty puhumasta päiväkirjahuoneen ulkopuolella, joten tuotanto ei antanut mahdollisuutta saada lääkkeitä tai ilmaista fyysiseen terveyteen liittyviä asioita. Tämä oli täysin tahallista ja mielivaltaista terveyden laiminlyöntiä ja kärsimyksen tuottamista. Vaikka henkilö antaisi luvan eristää itsensä ulkomaailmasta, on täysin kohtuutonta toteuttaa fyysistä rääkkäystä, johon hän ei ole antanut lupaa ja jota on etukäteen luvattu olla toteuttamatta.
Teemu olisi voinut suoraan kirjoittaa, että ”Hei sinä tyhjäpäinen tytönhupakko, joka tyhmyyttäsi osallistuit tv-tuotantoon. Mitäs menit uskomaan niitä Tuukkasen ja Stenroosin paskapuheita 😀 Kyllä hyvään yleissivistykseen kuuluu, että ihmisiin ei voi luottaa ja reality-tuotantoihin hakeutuvat töihin vain katkerat sadistit, jotka eivät ole saaneet töitä haluamiltaan aloilta.” Ja olisipa Teemu edes osoittanut sen verran kunnioitusta, että olisi tarkistanut ne 27 kirjoitusvirhettään ja käyttänyt oikeita sijamuotoja. Olisin arvostanut.
Asiallista suhtautumistani ei mahdollista sekään, että isoäitini kuoli tällä viikolla. Hän olisi täyttänyt kuukauden päästä tasan 100 vuotta. Kyseisestä syntymäpäivästä tuleekin se päivä, kun lasketaan uurna. Ja mikä masentavinta: minä en omien ongelmieni takia kykene osallistumaan. Hautajaiset ja siunaustilaisuudet ovat muutenkin todellinen introvertin painajainen. Kun haluaisit surra ja toipua menetyksestä omissa oloissasi, sinun pitäisi vainajaa kunnioittaen mennä käsittelemään niitä vaikeita tunteita ihmisjoukon sekaan, joista osa ei edes välttämättä tiedä, kenen hautajaisiin on tullut. Nyt osallistuminen tuntuisi minusta liian konkreettiselta osoitukselta siitä, miten koko vuosi on ollut vain vastoinkäymistä vastoinkäymisten perään. Menetyksiä, menetyksen pelkoa ja täysin tyhjiä tulevaisuudennäkymiä.
Isoäitini nimi oli Silpa. Mieleeni juolahti eräs surkuhupaisa muisto ala-asteen puheterapiasta. Minä kävin 7-vuotiaana koulun puheterapeutilla r-vian takia. Puheterapeutti ei ollut ihan korrekti tyyppi. Hän sanoi, että puhevikaiset ihmiset ovat ”sekundaa”. Kerran isoäitini haki minut koulusta ja seuraavalla viikolla puheterapeuttini sanoi, että ”Kyllä sun mummon nimen ois varmaan pitäny olla Sirpa, mutta kun ootte tollaisia puhevikaisia, niin se onkin Silpa.” Törkeetä! Näkisipä hän minut nyt, kun sain jo heti ala-asteen alussa r-vian kuntoon, mutta l-vika tuli jäädäkseen. Mites nyt selittäisit Silpan nimen? Ja kaiken lisäksi, eihän minun suvussani muilla edes ole puhevikoja. Itsekin olisin varmasti saanut l-vian harjoittelemalla kuntoon, mutta jossain vaiheessa ei enää jaksanut kiinnostaa. Ja ongelma oli muutenkin se, että oma puheeni kuulosti pääni sisällä aika erilaiselta verrattuna siihen, miltä se kuulosti kun ensimmäisen kerran kuulin sitä nauhalta yläasteen kielistudiossa. Tuolle puheterapeutille en enää ole katkera sekunda-puheista huolimatta. Hän itse oli kuitenkin polttanut tupakalla äänensä käheäksi ja näytti aivan Mikko Alatalolta, vaikka olikin nainen. Puhevikaisen sekunda-elämä on varmasti ollut helpompaa 90-luvulla.
Näinä hetkinä yritän suhtautua elämääni itseironisella huolettomuudella, mutta olotila kääntyy nopeasti kyynisyyteen, jonka aikana toivon, että korona korjaisi minut pois vaikka jo heti huomenna. Saisi korjata monet muutkin. Yläkerran tuuletusparveke on yhä sellainen hiljaisen mietiskelyn paikka, mutta olen jopa liian kyyninen hyppäämään sieltä. Parvekkeella hengaaminen on alkanut olla jollakin tavalla rauhoittavaa. Päivä kerrallaan elellessä se takaportti on siellä aina käytettävissä. En minä sitäkään vaihtoehtoa ole pariin viikkoon pakkomielteisesti miettinyt, mutta mieltä lämmittää se ajatus, että siellä se kuitenkin on. Päivä kerrallaan olen myös huomannut ajatuksen, että ”Tänään ei ole se päivä, jolloin sille olisi tarvetta”. Mieli alkaa jo olla siinä pisteessä, että voisin ottaa töistä loparit ja lukea Houellebecqin koko tuotannon yhteen putkeen. Paljon samaistumispintaa, vaikka en olekaan keski-ikäinen valkoinen mies.
Vaikka tiedän, että painajaiset ja ahdistuskohtaukset tulevat vielä jatkumaan, olen löytänyt joitakin keinoja rauhoittaa haastavia tunnekokemuksia. Niihin liittyvä ajatusmylläkkä minua ei häiritse, sillä olen aina ollut varsin sinut ajatusmaailmani kanssa, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Hankalat tunteet ovat ne lamauttava elementti, joka saattaa viedä toimintakyvyn hyvinkin täysivaltaisesti. Minä saan niitä tunteita kuriin pleikkarin ääressä, ASMR:llä tai tuijottamalla papukaijojen puuhia. Yöksi kaijat rahoittuvat nukkumaan, joten kuvasin varmuudeksi varastoon leikkaamattoman version niiden aamupuuhista.
Muistan kysyneeni Stenroosilta viime syksynä, että onko julkisuudessani sitä riskiä, että keltainen media alkaisi kaivaa lähipiirini arkaluonteisia tietoja. Itsehän en ollut tuolloin lainkaan huolissani omasta puolestani, sillä minulla ei ollut mitään fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia, joita olisi pitänyt varjella. Vain lähipiirini kohtalo huoletti minua. Stenroos sanoi, että siinä menee keltaisen median eettinen raja, että he jättävät rauhaan fyysisistä tai psyykkisistä terveysongelmista kärsivät julkisuuden henkilöt ja heidän lähipiirinsä, mikäli ei itse halua antaa haastatteluja asiaan liittyen. Tuo oli (taas jälleen) aivan paskapuhetta. Keltaisella medialla ei ole mitään etiikkaa, jonka noudattamisessa he pitäytyisivät. Ihmisten henki ja terveys ei ole heille pyhää.
Tätä ennakoiden ajattelin, että voisin lähteä syksyksi Saksaan. Tiedän jo valmiiksi, että tuleva BB-kausi ja sitä edeltävä mainonta lisäävät minussa voimakasta oireilua, joka saattaa muodostua itselleni jopa turvallisuusriskiksi. Viime syksyn tilanteen takia en ikinä päässyt viettämään 30-vuotissyntymäpäiviäni Berliiniin ja matkarahatkin piti säästää lakineuvonta- ja terapiakuluihin. Jos EMDR-terapia ei tuota nopeita tuloksia, minulla olisi nyt ainakin terveyden kannalta perusteltu syy lähteä muihin maisemiin.
Mikäli EMDR kuitenkin tehoaa enkä saisikaan aikaiseksi lähteä reissuun, voisin toteuttaa toisen syntymäpäivähaaveeni syyskuussa, kun täytän 31. Minusta olisi kivaa viettää säännöllisesti polttareita, vaikka naimisiin en ikinä aio mennä. Voisin viettää polttarisynttärit, joissa päivällä käytäisiin kavereiden kesken hyppäämässä benji-hypyt ja illaksi hankitaan kotibileisiin strippari. Voisin pyytää ne poliisit, jotka kävivät silloin pari viikkoa sitten kotonani kääntymässä. Eivätkös poliisit tee lomakausinaan useimmiten jotain sivuduuneja ja eikös stripparin työtkin ole useimmille sivutoimi? Pitäisi vain soittaa poliisiasemalle tyyliin, että ”Minä tässä hei! Voisinko saada niiden täällä käyneiden poliisien yhteystiedot? Minua jäi heidän käyntiinsä liittyen vaivaamaan eräs tilannesidonnainen yksityisasia…”
Tulisi samalla testattua omakohtaisesti eräs sosiologinen koe, joka havainnollistettiin yhdessä dokumentissa, jonka nimeä en kylläkään enää muista. Naiset tutkitusti kokevat olonsa miesstripparin esityksen aikana hyvin kiusaantuneiksi eivätkä pysty välttämään toisaalle vilkuilua, hihittelyä ja erinäisiä hermostuneisuuden eleitä, kuten kasvoihin koskettelua ja niiden peittelyä. Meillä heräsi kavereideni kesken tietysti voimakas uhma, että ”Ei me oltais tollasia!” Pohdimme toki sitä, että poliisit ovat aika kulunut juttu. Slavoj Žižekin mukaan naiset hakevat seksuaalisesta kanssakäymisestä narratiivisia elementtejä. Tietynlaista kerronnallisuutta, jota muistella joko itsekseen tai muiden kanssa. Minun kaverini äkkäsi tähän liittyen markkinaraon, jota havainnollisti omilla humanistisilla mieltymyksillään:
”En minä mitään palomies-strippareita jaksaisi katsella. Kokisin paljon kiihottavampana, jos paikalle saapuisi hintelä, silmälasipäinen nuori mies, joka kertoisi ujosti olevansa folkloristiikan opiskelija, jonka täytyy vain rahoittaa opintonsa.”
Hyvä pointti. Nyt kun tarkemmin ajattelin tuota narratiivisuutta niin kyllä minäkin saattaisin pitää aivan yhtä stimuloivana sitä, että katsoisin vierestä, kun Jaakko Keso ja Kaarle Hurtig keskustelevat kaksi tuntia putkeen sohvalla. Allekirjoitan tuon narratiivisuuden kaipuun täysin.
Tällä hetkellä oma toiminnallinen asteeni on muutenkin niin olematon, että koko elämäni rakentuu puhtaalle narraatiolle. Kun mitään muuta ei juurikaan tapahdu, voi olla tyytyväinen saatuaan syntymälahjaksi kyltymättömän ajatusäänen ja terävän episodisen muistin. Olen kuitenkin yrittänyt jo hieman aktivoitua, mutta päätin että suoritan maksimissaan yhden velvoitteen per päivä. Eräs ystäväni kuvaili osuvasti koronan edistämää joutilaisuutta:
”Olis kiva taas skypetellä joku päivä, mut tää viikko on vähän rankka (yks työhaastis perjantaina). Yks tollane ”asiointi” viikolle riittää, että muu aika pitää vaan chillata 😀 ”
Tiedän tunteen. Minäkin mieluusti hoitaisin vain yhden asioinnin viikossa ja se olisi ruokakaupassa käynti. Aion pitää toistaiseksi kiinni siitä, että viikko-ohjelmassani asiointeja ei ole kuin max 1 per päivä. Tällä viikolla se olisi näillä näkymin tällainen:
Maanantaina: Masiksessa. Siitä huolimatta voisin yrittää olla mahdollisimman mukava ja vastata kaikkiin niihin rästiin jääneisiin 156 viestiin, joita puhelimeeni on lähiviikkoina sadellut.
Tiistaina: Työterveyslääkäri
Keskiviikkona: Kaverin kanssa Keravan taidetalolle
Torstaina: Tumputan ja pelaan pleikkaa tms.
Perjantaina: Piilossa ulkomaailmalta
Lauantaina: Lähden käymään kaupassa
Sunnuntaina: Spämmään taloyhtiölle palautetta kierrätysmahdollisuuksista
Tuon viimeisimmän minä kirjoitinkin jo viestimuodossa valmiiksi, joten kyseiselle päivälle ei jää hommaksi, kuin kaivaa taloyhtiön huollon sähköpostiosoite. Siinä onkin sitten ihan tarpeeksi puuhaa raskaan viikon päätteeksi niin loppuajan voikin sitten masistella hyvällä omallatunnolla.
Ja vielä loppuun jokunen tiedotusluontoinen asia:
Aiemmin pidin yllä tasaista kirjoitustahtia ja jaksoin naputella yhden tekstin viikossa. Nyt en ole varma, millaisella tahdilla kykenen tekstiä tuottamaan. Kirjoitettavia ajatuksia olisi paljon, mutta fyysinen kirjoittaminen tuntuu varsin työläältä kun haluaisi vain rellottaa selällään, silmät kiinni olohuoneen lattialla 24/7.
Jotkut kyselivät kommenteissa (ennen kuin kytkin ne pois), että pystyykö minulle lähettämään jotakin kautta yksityisiä viestejä. Tällä hetkellä ei, mutta aion kyllä heti mielentilani ja sosiaalisen toleranssini kohennuttua lisätä jonkinlaisen privaatin yhteydenottolomakkeen tai sähköpostiosoitteen tuonne ”Faktaa minusta”-osion loppuun. Se saattaa olla minun kohdallani muutenkin toimivampi viestintäkanava verrattuna postausten alapuolella oleviin keskustelukenttiin, sillä haluaisin itsekin käyttää aikaa ja vastata ajatuksella niihin viesteihin, jotka on suunnattu minulle henkilökohtaisesti.
Edelleen kiitän kaikesta tuesta ja kannustuksesta, jota olen osakseni saanut. Sillä on ollut paljon merkitystä näinä aikoina. Ja kiitos myös teille, jotka olette tavalla tai toisella ilmaisseet viihtyneenne blogini parissa. Se tarjoaa minulle merkityksellisyyttä, jonka vuoksi haluan pitää kirjoitukseni yhä julkisina. Kiitos!