Olen parin viime kuukauden ajan nauttinut tyypillisestä syrjäytyneen nuoren miehen arjesta. Syön paljon rasvaista ja sokeripitoista ruokaa, en suunnittele itselleni aikataulutettua ohjelmaa, katson pornoa, pelaan yöt pleikkaria enkä ota stressiä siivoamisesta. Sen lisäksi olen kylläkin syönyt paljon hedelmiä ja vihanneksia, käynyt erilaisissa kulttuurikohteissa kavereideni kanssa, suorittanut opintoja ja harrastanut liikuntaa. Ensimmäistä kertaa vuoteen olen taas huomannut itselleni tyypillisen uteliaisuuden heräämistä: asiakeskeinen tiedonjano milloin minkäkinlaisiin kohteisiin ja mielenkiinto uusia kokemuksia kohtaan on alkanut hiipiä takaisin arkeen. Kiva! Ehdin jo vuoden ajan luulla, että se on hävinnyt iäksi.
Nyt kun baarit menevät taas viruspelon seurauksena liian aikaisin kiinni, vietän lähes joka yö käty-bileitä itsekseni. Viime kuussa käty-bileet kuluivat pääosin koodatessa opintomatskuja. Varmaan objektiivisesta näkökulmasta paskat bileet, mutta siitä huolimatta on mukavaa keskellä yötä fiilistellä laulamalla huonosti pääsiäistikkari suussa.
Tässä kuussa olen viettänyt käty-bileitä kulttuuripainotuksella, jonka mukaan vaihtelen teemaa viikoittain. Viime viikolla tein muun muassa red curry -ruokia ja luin kotimaista kirjallisuutta. Tämän viikon teemat olivat hieman rennompia. Ostin uusia pleikkapelejä ja eilen paistoin lettuja. Otin huvikseni akulouhimiesmäisen inhorealistisia kuvia itse prosessista:
Pehmennyksenä voin kuitenkin mainita, että söin näiden kanssa veriappelsiini- ja granaattiomenahilloja sekä kokeilin ensimmäistä kertaa vegaanipohjaisia vispituotteita vaahtoaineksina. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kulinaristiblogi, joten en jaksa kirjoittaa auki makumieltymyksiäni ruoka-arvostelujen muodossa. Myönnän lukijoille vapauden ja vastuun syödä ja kokeilla itse.
Tästä kaikesta käty-hauskanpidosta huolimatta olen alkanut vähän haikailla työrutiinien perään. Tällä hetkellä toimintakykyni alkaa taas olla varsin hyvä ja onhan minusta tuntunut todella kummalliselta nyt kun ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen en ole käynyt töissä opintojen ja muun harrastustoiminnan ohessa. Kuten olen aiemmin kirjoittanut (Syntymäpäivälahjaksi syrjäytyminen), olen kuitenkin aina viihtynyt töissä. Usein työyhteisö tuo mukavaa variaatiota muiden sosiaalisten yhteisöjen joukkoon ja minusta on aina ollut mukavaa puuhastella erilaisten järjestelmien, rahan, kirjallisten dokumenttien tai koneiden parissa. Nämä elementit ovat pitäneet hyvässä balanssissa opinnot, liikuntaharrastukset ja muun vapaa-ajan. Kaikki nuo ovat olleet yhdessä toimiva kombinaatio, joka sisältää vaihtelua juuri sen verran, että kaikki aktiviteetit pysyvät mielekkäinä. Nyt olen yrittänyt opetella itse olemaan vastuussa siitä, että keksin päivittäin jotain muuta stimuloivaa puuhastelua, joka auttaisi pitämään noita kaikkia muita arjen aktiviteetteja mielekkäinä.
Vaikka edelleen olen hieman vastahakoinen tekemään työtä, jotta verorahojani voitaisiin levitellä ammattitaidottomille paskalakeille, voisin pikkuhiljaa alkaa seurata työmarkkinoita, jos sieltä kuitenkin putkahtaisi vastaan jotakin kivaa puuhastelua. Tässä tietysti ykköskriteerinä on se, että työn pitäisi olla niin kivaa, että tekisin sitä mieluummin kuin viettäisin päivittäisiä käty-bileitä. Sen pitäisi tukea vapaa-ajan mielekkyyttä ja lisätä kokonaishyvinvointiani. Sen pitäisi kokonaisuudessaan olla niin hauskaa ja palkitsevaa, että työstäkieltäytymisen edut ylittyisivät. Eikä työ saisi aiheuttaa huonoa omaatuntoa siitä, että se edistäisi ympäristöresurssien tuhoutumista ja kaventaisi demokratian toteutumista tuotannon ja talouden sisällä. Monet työt ovat kuitenkin substanssiltaan niin turhia, että niitä ei kannata ottaa vastaan, jos kyseisen työn tekeminen ei ole hervottoman hauskaa. Monet työt ja yritykset vievät myös talouskehitystä aiiiiivan väärään suuntaan. Pelkän rahankaan takia töissä ei kannata käydä, sillä netistä löytyy aina fetissimiehiä, jotka ovat valmiita maksamaan maltaita rikkinäisistä, käytetyistä sukista.
Mutta ihan Eeviksen oikeesti, en minä ehkä ole vielä aivan valmis palaamaan töihin. Tämä vuosi PTSD:n kanssa on ollut aivan täyttä helvettiä ja vaikka toimintakykyni on alkanut palautua ennalleen, huomaan vielä ajoittain oman mieleni kepposia. Vaikka miten monta kertaa olen viimeisten parin kuukauden aikana olettanut, että nyt oireet ovat loppumassa niin aina on paljastunut jokin uusi unohdettu muisto, joka nostaa oireet hetkellisesti pintaan. Mieli on arvaamaton paikka, vaikka sitä olisi miten yrittänyt helliä.
Jo syyskuussa huomasin EMDR-terapian auttavan oireisiini, ja sen jälkeen ajat muuttuivat nopeasti ihan siedettäviksi. Linjakehitys on ollut nouseva, vaikka pieniä notkahduksia on välillä ollut. Viime terapiasessiossa käsittelimme BB-kuvausten aikaisen ajan kokonaisuutena. Iso osa ongelmatilanteista liittyi Oona Tuukkaseen ja jälkikäteen minusta oli jotenkin huvittava ajatus, että sain sessiossa ihan luvan kanssa kiroilla ja haukkua Tuukkasta sellaisilla herjasanoilla, joita en ole kokenut aiemmin elämässäni tarpeelliseksi sanoa kenestäkään ääneen. Nyt minua oikein kannustettiin haukkumaan Tuukkasta ”turvallisessa ympäristössä”. Mutta eivät ne haukut tosiaankaan perusteettomia olleet.
Aiemmin tänä vuonna en ole muistanut juurikaan tapahtumia, jotka ajoittuivat kuvausten aikana kolmannen viikon keskiviikon ja sunnuntain välille. Tuolloin tiistai-keskiviikko välisenä yönä koin traumaattisen tapahtuman ja sen jälkeiseltä ajalta minulta hävisi muistikuvat lähes kokonaan. Siis joo, jotain katkonaisia mielikuvia minulla on palapelileikeistä ja olen nähnyt kuvamateriaalia, joka todistaa minun olleen paikalla. Valitettavasti minulla ei vain ollut mitään episodista omakohtaista muistoa tuolta ajalta. Muista paikalla olleista ihmisistä en varsinkaan muistanut mitään. Yksittäiset mielikuvat liittyivät vain esineisiin ja ääniin. Viime terapiasession jälkeen muistiini alkoi kuitenkin palautua joitakin yksittäisiä tilanteita nimenomaan siitä näkökulmasta, että muistin ne omakohtaisina muistoina ja sellaisina, miten koin asiat kuvauksissa ollessani. Tämä on mahdollistanut tietynlaisen jatkumon hahmottumisen jälkikäteen.
Yksi voimakas esimerkki näistä tilanteista oli se, kun tuotanto päätti ennakkolupausten vastaisesti näyttää seksiaktin katsojille. Vaikka tiesin sen tapahtuneen ja minun piti haastatteluissa katsoa ja kommentoida kuvia tästä aktista niin en minä jotenkaan sisäistänyt, että se olisi oikeasti tapahtunut. Tietysti tunsin oloni petetyksi tuotannon toiminnan takia, mutta minulla ei ollut lupaa sanoa sitä haastatteluissa. Olin myös huomannut, että tuotannon korostamalla seksillä oli voimakas yhteys minuun kohdistuneen vihan volyymiin ja tappouhkausten määrään. En kuitenkaan vielä tuolloin arvannut, että voimakkain henkinen kärsimys tulisi vuoden viiveellä. Vasta pari viikkoa sitten minulle tuli omassa kodissani takaumia, joiden ansiosta muistan vasta nyt, mitä tapahtui ennen tuota kyseistä hetkeä ja sen jälkeen. Vasta silloin se alkoi tuntua todelliselta tapahtumalta. Taisin saada paniikkikohtauksen tai jotain sen suuntaista. En ole varma. Aiemmin PTSD:n aiheuttamat ahdistuskohtaukset ovat olleet fyysisesti sellaisia, että raajat tuntuvat painavan tonnin ja ne eivät vain liiku. Muistan kokeneeni muutaman vastaavan kohtauksen jo kuvausten aikana talossa. Mutta tämä kohtaus oli erilainen enkä ollut koskaan kokenut vastaavaa. Tuntui kuin en olisi saanut henkeä ja keho alkoi täristä. Tämä jäi kuitenkin kertaluontoiseksi ja ilmeni vain, kun tämä takauma palautui ensimmäisen kerran muistiini. Sen jälkeen ei vastaavia kohtauksia ole ollut, mutta nyt ymmärrän millaisia tuntemuksia ja ajatuksia kostopornon uhreiksi joutuneet käyvät läpi.
Katsoin 15-vuotiaana Bertoluccin ohjaaman Viimeinen tango Pariisissa, joka sisältää Marlon Brandon ja Maria Schneiderin näyttelemän raiskauskohtauksen. Jälkikäteen löysin tekijöiden haastattelun, josta selvisi, että kohtauksessa oli käytetty elementtejä, jotka oli etukäteen salattu Schneiderilta eikä hänen suostumustaan niihin oltu kysytty. Tapahtuman seurauksena Schneider traumatisoitui pahasti ja kärsi päihde- ja mielenterveysongelmista. Itse myös koen, että minulle ei ennen kuvauksia edes kysyttäessä annettu olennaisia tietoja, jotka olivat jo pelkän terveyshistoriani kannalta merkityksellisiä. Tuotanto lupasi suullisesti asioita ja näiden lupausten laiminlyönnillä oli suora yhteys omaan traumatisoitumiseeni ja sen jälkeiseen mielenterveysoireiluun. Tuotanto ei ottanut jälkikäteen vastuuta tekemisistään, vaan esitti asiat nöyryyttävässä ja vähättelevässä valossa. Tuotanto ei edes kunnioittanut lähettämässäni lääkärinlausunnossa olevia ohjeita, joiden tarkoitus oli ehkäistä PTSD-oireista seurannutta itsetuhoisuutta.
Toinen, hieman surkuhupaisaltakin vaikuttava, uusi takauma liittyi saman viikon lauantai-iltaan. Olin tuolloin koko päivän yrittänyt saada ajatukset muualle, pois keskiviikon tapahtumista ja tuotannosta. Yritin puuhastella kaikkea turhaa. Meikkasin ja epiloin itseäni varmaan useamman tunnin. Illalla saimme pelata Aliasta ja se oli sopivan aktiivista ja keskittymistä vaativaa tekemistä, joka vei ajatukset muualle. Olisin halunnut pelata sitä non-stoppina ikuisesti, mutta yhtäkkiä se vietiin pois. Minuun iski samalla hetkellä paniikinomainen tunne, enkä heti keksinyt miksi. Kuulostaa tietysti koomisen nörttimäiseltä saada paniikki siitä, että lautapelit viedään pois. Todellinen syy oli kuitenkin se, että samalla hetkellä ajatukseni palasivat viikon tapahtumiin ja tuotannon mielivaltaiseen toimintaan. Tilannetta pahensi se, että samana iltana toistui keskiviikkoa muistuttava tilanne, jossa minut käskettiin nukkumaan, vaikka en olisi halunnut mennä kiihtyneessä tilassa sänkyyn makaamaan. Tämä oli siitäkin syystä mielestäni tuotannolta outo ratkaisu, että olin keskiviikkona puhunut Janne Virtasen kanssa päiväkirjahuoneessa juuri siitä, miten ahdistavaksi kyseisen vallankäytön olin silloin kokenut ja miten se rikkoi Tuukkasen antamia ennakkolupauksia, jotka olivat ratkaisevia ohjelmaan osallistumispäätöksessäni. Ne myös rikkoivat DSPD-diagnoosiini liittyviä järjestelyjä, jotka minulle oli etukäteen luvattu. Näistä keskiviikon päiväkirjahuonekeskusteluista huolimatta sama käytäntö toistui lauantaina.
Vastaavia takaumia on tullut useita ja vasta jälkikäteen tämän syksyn aikana olen ymmärtänyt, miten monta voimakasta ja ihmisoikeuksia rikkovaa tapahtumaa olen käynyt läpi vuoden kuluessa. Ne alkavat vähitellen muistuttaa jatkumoa, vaikka vieläkin löytyy paljon aukkoja, joita en ole saanut paikattua. Vaikka olen jo aiemmin kritisoinut Endemol-tuotantoyhtiötä siitä, että heidän toimintansa ja tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen on ollut tahallista ja tarkoitushakuista, vasta nyt jatkumon hahmotuttua ymmärrän, miten monessa tilanteessa ja monen henkilön toimesta toiminta ja sen seuraukset olisi voitu estää. Näitä eivät kuitenkaan estäneet edes tuotannon psykologi tai casting-henkilöt, jotka tunsivat osallistujat ja tiesivät meidän olevan oikeita ihmisyksilöitä eikä välineellisiin motiiveihin käytettäviä nukkeja. Juuri näiden ihmisten toiminta ja motiivit ovatkin minulle suurin kysymysmerkki. Ei tuottajia ja toimitusjohtajia kiinnosta hevonvittuakaan, sillä he eivät työskentele osallistujarajapinnassa, vaan ovat valinneet mukavan työn etäämmältä. Sen sijaan osallistujat valinneiden ja heidän kanssaan työskennelleiden henkilöiden täytyy olla jollakin tavalla pahasti häiriintyneitä, että kykenevät näin häikäilemättömästi leikkimään ihmisten mielenterveydellä ja tukemaan moraalitonta opportunismia koko organisaatiossa.
Jatkumon ensimmäinen merkittävä tilanne tapahtui kuvausten toisella viikolla päiväkirjahuoneessa, Tuukkasen toimiessa tuolloin Isoveljen äänenä. Samana päivänä oli alkanut käsirautarangaistus ja Tuukkanen oli pyytänyt minut päiväkirjahuoneeseen selvästi vain vittuillakseen. Sanoin, että minun oli ollut jo pidemmän aikaa paha olla talossa, sillä en saanut olla itsekseni enkä kokenut pystyväni palautumaan henkisesti. Halusin puhua unenpuutteesta ja migreenistä, mutta Tuukkanen keskeytti minut ja käski minun haukkua muita asukkaita. En suostunut tähän vaan poistuin huoneesta. Tuolloin tajusin ensimmäisen kerran, että tuotantoon ei todellakaan voi luottaa siinä, että se kuuntelisi edes osallistujien välttämättömiä tarpeita tai varsinkaan huomioisi niitä. Loppuiltana olin ahdistunut, itkuinen ja aloin kokea talon turvattomaksi. Minulla ei ollut luotettavaa linkkiä ulkomaailmaan enkä voinut luottaa enää niihin ihmisiin tuotannossa, jotka olivat etukäteen vakuuttaneet olevansa huolehtimassa osallistujien tarpeista. Tuukkanen oli yksi heistä ja hän oli ensisijainen yhteyshenkilö osallistujien ja muun tuotannon välillä. ”Kaksinaamainen valehtelijapaska”, ajattelin.
Tiesin kuitenkin jo haku- ja karsintavaiheen perusteella, että Tuukkanen ei todellakaan ollut lauman terävin paviaani, joten katsoin tilannetta sormien läpi ja yritin unohtaa sen pikimmiten. Yksittäistä henkilöä ei voi syyttää kompetenssin ja ymmärryksen puutteesta, vaan vastuu oli koko organisaatiolla, joka hyväksikäyttää helposti ohjailtavissa olevia työntekijöitään. Talon olosuhteet eivät kuitenkaan ole otolliset jäädä vatvomaan menneitä tapahtumia tai muutenkaan jumittamaan tuotantoon liittyviin asioihin, koska silloin joutuu heti simputuksen uhriksi. Talossa on myös hankalaa joutua konfliktiin tuotannon kanssa, sillä päiväkirjahuoneen ulkopuolella ei saa puhua tuotantoon liittyvistä asioista ja tällöin tuotanto voi käsikirjoittaa tunnereaktiot johtumaan mistä tahansa muusta tapahtumasta ja muodostaa päiväkoosteet sen mukaisesti.
Traumaattisen yön jälkeen keskustelin päiväkirjahuoneessa Janne Virtasen kanssa. Tuolloin olin ilmaissut itsetuhoisia ajatuksia edelliseen yöhön liittyen, mutta Virtanen ei reagoinut tähän millään tavalla, vaan sivuutti koko asian. Jo pelkästään se, että sanoin halunneeni ulos talosta olisi pitänyt olla tarpeeksi painava syy reagoida. Myöhemmin samalla viikolla päiväkirjahuoneessa taisi olla äänenä Cristal Snow, mutta hänestä ei voi olla täysin varma, sillä hän osaa muuntaa ääntään jonkin verran. Pääsääntöisesti hän oli mielestäni mukavin Isoveli, mutta tuon traumayön jälkeen hänkin käyttäytyi ajoittain todella vähättelevästi. Kun yritin eräänä aamuna kertoa, että minulla oli niin sietämättömän paha olla, että en löytänyt sanoja ilmaisemaan olotilaani, hän vastasi pilkallisella äänensävyllä, että ”No löytyisikö jostain muusta kielestä sanoja?” Koin toisesta viikosta lähtien päiväkirjahuoneessa käynnit epämiellyttäviksi ja painostaviksi. Kolmannella viikolla taisin jättää kutsun jälkeen kerran menemättäkin, koska en jaksanut enää vastaanottaa sitä kaikkea lokaa tuotannolta. Minulla oli aivan liikaa sulateltavaa jo pelkästään yölliseen vapaudenriistoon liittyvien tuntemusten kanssa.
Koin tuolloin kolmannella viikolla voimakkaita pelkotiloja tuotantoon liittyen. Olin jo kokenut, miten häikäilemättömään vallankäyttöön ja kärsimyksen tuottamiseen tuotanto kykeni, joten päässäni alkoi syntyä kauhuskenaarioita siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Talossa oleminen itsessään pelotti, mutta suurimmat pelot liittyivät skenaarioihin siitä, mitä tapahtuisi talosta poistumisen jälkeen, kun minulla olisi pakollinen eristys tuotannon valvonnan alla. Päiväkirjahuoneen tunnelma oli vihamielinen eikä minulla ollut keinoja viestiä pahasta olostani millään verbaalisella tavalla talon ulkopuolelle. Pelkäsin tuotantoa ja Janne Virtanen oli keskiviikkona sanonut hyvin painostavasti, että en saa puhua kokemuksistani päiväkirjahuoneen ulkopuolella.
Tuotannon painostus vaikutti myös siihen, miten aloin kolmannella viikolla käyttäytyä pelkotilojen ohjaamana ja pyrin myötäilemään tuotannon käsikirjoitusta, vaikka niiden tapahtumat olisivat olleet minulle itselleni vastenmielisiä. Ensimmäistä kertaa tiedostin käsikirjoituksen poikkeavan ratkaisevasti omista kokemuksista toisella viikolla. Olin päiväkirjahuoneessa puhunut siitä, miten törkeästi eräs kautemme osallistuja, Jukka, oli käyttäytynyt sekä minua että minulle talossa läheisiksi muodostuneita ihmisiä kohtaan. Kerroin, että minulla oli tuolloin toisella viikolla aikomus antaa nimeämispisteitä Jukalle seuraavassa häätöäänestyksessä. Vaikka tuotanto ei suoraan kieltänyt minua antamasta Jukalle nimeämispisteitä, niin minulle tehtiin rivien välistä hyvin selväksi, että se ei olisi tuotannolle ookoo. Tuolloin tiedostin, että suhteemme oli käsikirjoitettu hyvin erilaiseksi, kuin millaiseksi sen itse koin.
Selvennetään tässä kohtaa yksi katsojien keskuudessa vallitseva harhaluulo: kukaan BB-talossa ollut ei ole ikinä pelännyt Isoveljeä tai talossa ollessaan uskonut tällaiseen yhteen, abstraktiin, autoritääriseen hahmoon. Jokainen talossa ollut sen sijaan pelkää tuotantoa. Isoveljen äänet päiväkirjahuoneessa ovat osallistujien korvissa niitä samoja tuotannon henkilöitä, jotka ovat ennen osallistumista vaatineet allekirjoittamaan sopimuksia, jotka sisältävät ehtoja salassapidosta, tuotannon käskyjen noudattamisesta ja kohtuuttoman suurista korvauksista käskyjen tai salassapidon rikkomisesta. Tämä paine on aina talossa läsnä enemmän tai vähemmän. Jokainen osallistuja myös tietää, että huonot välit tuotannon kanssa johtavat negatiiviseen, eriarvoiseen kohteluun.
Minun kohdallani tuo eriarvoinen kohtelu näkyi monella tavalla. Aikaisin merkki oli se, kun kuulin miten muut osallistujat olivat voineet kertoa päiväkirjahuoneessa koti-ikävästään tai muista murheistaan. Minä en kokenut, että minulla olisi ikinä ollut mahdollisuutta puhua itseäni kalvavista tai oman näkökulmani kannalta kiinnostavista asioista. Aina jos yritin puhua minulle tärkeistä asioista, minun sanomiseni sivuutettiin, puheenaihe vaihdettiin nopeasti käsikirjoitusta myötäileväksi tai sain vastareaktiona vain vittuilua. Toisesta viikosta lähtien eriarvoinen kohtelu alkoi muuntua fyysiseksi. Muiden torkahteluja katsottiin sormien läpi ja jotkut jopa nukkuivat päiväunia tuotannon puuttumatta asiaan. Minä en saanut laittaa silmiä kiinni edes migreenin aikana vaan jouduin tuskaisesti tuijottamaan kirkkaita valoja. Myös muut osallistujat alkoivat tässä kohtaa huomata, että minä sain osakseni huomattavasti enemmän simputusta muihin verrattuna. Myöhemmin minulta evättiin myös pääsy päiväkirjahuoneeseen useaan otteeseen silloin, kun minulla olisi ollut terveyteeni liittyvää asiaa tuotannolle.
Toisen ja kolmannen viikon aikana oli useita tilanteita, jolloin kuka tahansa tuotannon edustaja olisi voinut puuttua tilanteeseen ja estää sen seurausten kehittymisen traumaperäiseksi stressihäiriöksi. Tuotannon oma käsikirjoitus oli kuitenkin muodostunut heille tärkeämmäksi. Traumaattisesta yöstä seuranneiden pelkotilojen seurauksena aloin itsekin pelätä käsikirjoituksesta poikkeamista ja halusin vain kadota tai olla mahdollisimman huomaamaton. Halusin olla omissa oloissani ja aloin myötäillä muita osallistujia ja tuotantoa sellaisissakin asioissa, jotka olivat oman tahtoni vastaisia. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii asennemuutokseni seksiin tuona aikana. Kahden ensimmäisen viikon aikana seksi oli omaehtoista ja tapahtui lähinnä siksi, että se oli ryhmäkeskustelujen jälkeen toisiksi mielekkäin aktiviteetti, mitä talossa yöaikaan oli mahdollista tehdä muiden nukkuessa. Se oli ihan mukava ajanviettotapa, vaikka olin päiväkirjahuoneessa ilmaissut, että en seksikumppanistani enää toisen viikon alkaessa juurikaan välittänyt. Minulla oli talossa häiritsevän negatiivisia ajatuksia vain kahdesta ihmisestä ja hän oli niistä toinen. Traumaattisen yön jälkeen en olisi enää halunnut harrastaa seksiä, mutta koin että tuotannon painostuksesta minun oli myötäiltävä käsikirjoitusta. Muistan vasta nyt kyseisen torstai-illan, kun meillä oli ollut riitaa eikä seksi tuntunut mitenkään luonnolliselta. Pelkäsin kuitenkin, että tuotanto rankaisisi minua jotenkin, jos käsikirjoitetun suhteen kaava muuttuisi. En niinkään pelännyt rangaistusta talon sisällä vaan jotakin, mitä tapahtuisi talosta poistumisen jälkeen. En syytä tästä toista osallistujaa, sillä hän toimi itsekin tuotannon painostuksen alla.
Oli niin tai näin, erityisesti Tuukkasen viestintä osallistujille oli jokseenkin ihmetystä herättävää kuvausten jälkeenkin. Monet kuvausten aikana tapahtuneet asiat kiistettiin ja Tuukkanen vääristeli niitä viesteissään. Kun vertasimme osallistujien kesken Tuukkaselta saatuja viestejä, viestit eri osallistujille sisälsivät keskenään ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia sisältöjä, mitkä eivät mitenkään voineet olla samanaikaisesti paikkansapitäviä. Tuukkanen oli yhden osallistujan kanssa puhunut kuvausten aikana tapahtuneista asioista, muun muassa seksuaaliseen ahdisteluun liittyvistä tilanteista, todennäköisesti enemmän kuin hänen oma työsopimuksensa salli. Jälkikäteen hän oli viesteissään kiistänyt nämä asiat ja mustamaalannut tarpeettomasti joitakin osallistujia. Viestejä tuli vielä tämänkin vuoden puolella ja jotkut osallistujat lähettivät niistä toisilleen kuvakaappauksia. Vaikka Tuukkasen työsopimus velvoittaisi häntä valehtelemaan rikosoikeudellisesti merkittävistä asioista, niin hänen oma toimintansa meni silti aiiiiiiivan liian pitkälle. Ne motiivit, miksi Tuukkanen puuttui toiminnallaan osallistujien keskinäisiin suhteisiin vielä niin pitkään kuvausten jälkeenkin, ovat täysin oman käsityskykyni ulkopuolella.
Terapiaedistymisen jälkeen olen yrittänyt muodostaa tapahtumista jonkinlaista kokonaiskuvaa, jotta voisin vielä jonakin päivänä käsitellä koko Endemol-organisaation toimintaa jonkinlaisella metatasolla ilman omien traumojeni aiheuttamia tunnehäiriöitä. Tällä hetkellä haluaisin vain tosissani tietää, mitkä näiden yksittäisten henkilöiden motiivit ja oikeutukset omalle toiminnalleen ovat olleet. Kuvausten jälkeen yrittäessäni selvittää asioita suoraan tuotannon kanssa, sain vastaukseksi vain syyllistämistä, painostusta ja käskyjä vaieta tapahtumista osallistujasopimuksen salassapitoon vedoten. Haluaisin yhä selvittää asiat, mutta tarvitsisin siihen puolueettoman välikäden. Reality-osallistujilla ei ole mitään omaa etujärjestöä tai liittoa, joka tässä voisi auttaa. Poliisi kirjasi rikosilmoitukset, mutta totesi että osallistujasopimus on niin monimutkainen, että tällaiset sopimustekniset asiat pitää selvittää käräjillä. Käräjäselvittely venyisi monen vuoden pituiseksi ja etenisi todennäköisesti ihmisoikeustuomioistuimeen asti.
Osallistujan näkökulmasta poliisin selvittelyjä rajoittaa myös todistusaineiston puute niistä asioista, mitä tuotanto oli luvannut osallistujille suullisesti ennen kuvauksia. Keskustelin keväällä lakineuvojan kanssa siitä, voinko vaatia korvauksia tuotannolta seksiaktien näyttämisestä ennakkolupausten vastaisesti. Useampi tuotannon edustaja oli painottanut jo karsintavaiheessa moneen otteeseen, että tällä kaudella seksiä ei näytetä. Minulle hoettiin tätä myös ennakkohaastattelujen yhteydessä. Vaikka Ilta-Sanomat uutisoi Janne Virtasen sanoneen näin myös julkisesti, se ei riitä juridisesti todistusaineistoksi. Lakineuvojani sanoi, että lähtökohtaisesti Ilta-paskat kirjoittavat valheellista sisältöä, joten tästä seuraisi vain sana sanaa vastaan -tilanne. Tämä oli taas konkreettinen osoitus siitä, miten kallisarvoista työtä Ilta-paskojen Huuhaa-Hopit ja Tanja ”kirjoitan vain disinformatiivista paskaa 50-luvun sukupuoliroolien pohjalta” Korpelat tekevät. Kiitos heille siitä! Kaijatkin halusivat lähettää terveisensä näille yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä tekeville ammattilaisille:
Minä olen joutunut rikkomaan ”tuotannon (mutta ei puolueettomien juristien) mukaan” osallistujasopimuksen ehtoja jo useita kertoja, mahdollisesti jo noin 700 000 € korvausten edestä. Tämä on kuitenkin ollut mielenterveydelleni välttämätöntä. Minä en olisi pystynyt jatkamaan elämääni salaten asioita, jotka koskettavat lopulta hyvin laajaa ihmisjoukkoa. Minä en olisi myöskään pystynyt elämään kaksoiselämää, jota osallistujasopimus olisi velvoittanut. Teknisesti rikoin sopimusta jo silloin, kun kerroin että tuotanto oli sepittänyt osallistujakuvaukseeni ammattini ja opintoalani täysin omasta päästään ja tämä selvisi minulle vasta talosta ulos tultuani. Sopimuksen mukaan minun olisi periaatteessa pitänyt salata asia, esittää olevani teknologiajohtaja tai esittää jokin peitetarina, että olen saanut potkut ja nyt sattumalta olen vain opiskeleva duunari. Sopimuksen mukaan tuotannolla on oikeus esittää asioita haluamallaan tavalla, myös valheellisesti, mutta osallistujalla ei ole oikeutta kertoa asioista totuutta, mikäli se voisi saattaa tuotannon huonoon valoon.
Ensimmäiset rikkeet tein jo kuukausia sitten aikana, jolloin olin päättänyt tehdä itsemurhan. Paljastusten jälkeen olen kuitenkin voinut paremmin ja itsetuhoiset ajatukset alkoivat heti sen jälkeen vähitellen helpottaa. Se, että sopimus teknisesti sitoo minua loppuelämäni, tulee aiheuttamaan minulle mahdollisesti oireita vielä jatkossa, ehkä koko ikäni. Se on asia, joka aina vaivaa takaraivossa ja estää minua puhumasta avoimesti omista kokemuksistani sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet. Minua kuitenkin helpottaa ajatus siitä, että mieluummin elän loppuelämäni vaikka 700 000 € velkaorjuudessa, kuin vaipuisin psykoosiin kohtuuttomien, kaksoiselämää edellyttävien sopimusehtojen takia. Endemol ei kuitenkaan pitänyt kiinni omista lupauksistaan, joten olisi kohtuutonta vaatia sitä minulta. Erityisesti, jos se aiheuttaa minulle mielenterveysongelmia, jotka ovat kliinisesti todistettavissa juontuvan puhtaasti Endemolin omasta, epäeettisestä toiminnasta.
Kyseessä on joka tapauksessa paljon laajempi ilmiö kuin minun henkilökohtainen tulevaisuuteni. Tuotannon piirissä sattuneet asiat ovat kansainvälisestikin merkittäviä ja Suomessa niiden merkittävyys on erityisen järkyttävä siitä näkökulmasta, että Suomessa arvostetaan instituutioiden luotettavuutta ja läpinäkyvyyttä. Endemolilla on osana mediaa myös velvollisuuksia katsojiaan kohtaan. On yhteiskunnallisesti haitallista esittää kansalle totena asioita, jotka ovat tapahtuneet painostuksen ja pelottelun seurauksena. Kulissien takaisen toiminnan läpinäkyvyys ja yhteys valheellisesti esitettyyn materiaaliin on merkittävä katsojien, osallistujien sekä media-alan työntekijöiden näkökulmasta. Reality-osallistujien joukko on Suomenkin sisällä varsin suuri ja on härskiä pimittää heiltä etukäteen olennaista tietoa tai olla piittaamatta heidän oikeuksistaan, sillä heistä tulee fyysinen kauppatavara median ihmiskauppamarkkinoilla.
Minua kiinnostaisi saada selvitettyä monta asiaa. Esimerkiksi se, miten tuotanto oikeutti minut traumatisoineen tilanteen eikä päästänyt minua päiväkirjahuoneeseen, vaikka tiesi että asia koski diagnostista terveydellistä tilaa. Haluaisin siis tietää ihan rehellisen, oikean syyn eikä mitään sellaista, että ”Janne Virtanen oli vääntämässä 50-metristä paskaa ja pääsi avaamaan huoneen oven vasta 10 tuntia myöhemmin”. Syyt siihen, miksi tuotanto peitteli muita kuvausten aikana sattuneita rikoksia, ovat mielestäni tuotannon motiivien näkökulmasta ymmärrettäviä, vaikkakaan eivät oikeutettuja.
Yleisemmin haluaisin tuotannolta myös kuulla, miksi etukäteen annettiin ylipäätään niin paljon katteettomia lupauksia, joita ei myöhemmin pidetty. Menivätkö tapahtumat niin päin, että tuotanto vielä ennen kuvauksia uskoi pitävänsä lupaukset, mutta ammattitaidottomuutensa tai piittaamattomuutensa vuoksi ei myöhemmin niitä kyennyt tai halunnut pitää? Vai menikö se niin, että lupauksia ei alun alkaenkaan ollut tarkoitus pitää ja osallistujille valehdeltiin räikeästi, jotta saataisiin heidät vain mahdollisimman nopeasti allekirjoittamaan kohtuuttomat osallistujasopimukset?
Myös Laura Stenroosin rooli ihmetyttää monella tapaa, mutta hän ei käsittääkseni enää toimi BB-tuotannossa ja hänen työnsä onkin parhaillaan psykologiliiton selvityksen alla. Jälkikäteen olen miettinyt Stenroosin omia motiiveja ylipäätään toimia psykologina, sillä hän ei noudata ammattietiikkaansa, hänen käytöksensä on epäammattimaista ja hänen istuntonsa muistuttavat vain juoruilua hänen muista potilaistaan tai asiakkaistaan. Oman kautemme osallistujat ovat kuulleet Stenroosin kautta varmaan enemmän Arttu Lindemanin ongelmista kuin omistaan. Stenroos myös kertoi aiempien BB-kausien osallistujien yksityisasioita ja vertaili meidän kautemme osallistujien potentiaalisia tulevia ongelmia näiden yksittäisten aiempien kausien osallistujien ongelmiin. Minä koen hyvin häiritsevänä ajatuksen, että Stenroos olisi saattanut kertoa jatkossa tulevien kausien osallistujille myös minun tai lähipiirini henkilökohtaisia asioita ilman omaa suostumustani. Ylipäätään se, että hän on todennäköisesti jo tähän mennessä kertonut arkaluonteisia asioitani useille ulkopuolisille, tuntuu hyvin hallitsemattomalta riskiltä, jolla voi olla seurauksia itseni lisäksi pahimmillaan myös muille läheisilleni. Nyt Vastaamon tietoturvamurron seurauksena olen ottanut selvää terveysalan säädöksistä potilaskirjauksia ja vaitiolovelvollisuutta koskien. Stenroos on kiistattomasti rikkonut näitä säädöksiä useaan otteeseen. Tilanne tuntuu erityisen pahalta sen takia, että osallistujasopimuksen allekirjoituksen jälkeen minulla ei ollut oikeutta valita, kenellä psykologilla käyn tai käynkö psykologilla lainkaan. Erityisesti kuvausten jälkeen ja PTSD-oireiden puhjettua tuntui todella nöyryyttävältä joutua ”pakkoavautumaan” Stenroosille.
Stenroos sanoi joskus HS:n haastattelussa, että ”ei ole tuotantoyhtiön kätyri, joka katsoo, miten traumoilla kidutetaan”. Ehkä ei, mutta hän katsoo kuitenkin vierestä, tilanteeseen puuttumatta, kun traumoja aiheutetaan. Hän sanoi haastattelussa ottaneensa BB-psykologin paikan vastaan epäeettisistä ennakkoasenteista huolimatta. ”Formaattiin kuului, että ohjelmassa täytyy olla psykologi. Jos se ei olisi ollut Stenroos, se olisi ollut joku muu.” Siis aivan tosissaan: tällaisen näkökulman omaa vain ihminen, joka tietää tekevänsä epäeettistä työtä ja hakee ulkopuolista oikeutusta ja hyväksyntää toiminnalleen. Minusta tuntuu, että Stenroosin todellinen motiivi toimia reality-psykologina on ollut vain päästä ”ineen julkkis-skeneen”. Se selittäisi mielestäni kaiken hänen käytöksensä ja ammatillisen epäpätevyytensä. Osallistujien terveys ja tarpeet ovat hänelle täysin sekundäärisiä.
Onneksi Stenroos aina painottaa, ettei toimi tuotannon ohjauksessa vaan itsenäisenä psykologina. Se mahdollistaa kriittisen tarkastelun hänen työstään ilman, että tuotannolla pitäisi olla asiasta mitään nokan koputtamista. Se kylläkin herättää vielä suurempaa ihmetystä, millainen moraali voi olla psykologilla, joka ei puutu mielenterveydellisiin riskitilanteisiin. Myös kuvausten jälkeiset istunnot ihmetyttivät, joissa Stenroos puhui asioista vain tuotannon näkökulmasta ja laiminlöi oirekartoitukset täysin. Ennen kuvauksia Stenroos valmensi osallistujia vain Ilta-paskojen disinformaatiota varten ja sekin oli mielestäni puutteellinen valmennus. Hän ei hyväksynyt skenaariota, jossa osallistujalle voisi tulla konflikti tuotannon kanssa. Kaikesta tästä ihmetyksestä huolimatta minä kyllä edelleen pidän Stenroosista henkilönä. Olisin voinut sen kunniaksi jopa pukeutua häneksi viikonlopun Halloween-kemuihin, jos olisin löytänyt jostakin harmaan pottatukkaperuukin.
Tuukkasen kohdalla yksittäisen ihmisen toiminta heijastelee mielestäni kaikkein vahvimmin koko Endemoliin organisaationa. Tuukkanen oli henkilö, jolla oli oletettavasti eniten tietoa osallistujista verrattuna muuhun tuotantoon. Nämä tiedot sisälsivät muun muassa terveystiedot, yksityiselämää ja elämäntilannetta koskevat tiedot, lähipiirin suhteet ja yhteystiedot sekä osallistujien omat ehdot ja toiveet kuvausten ajalle. Tuukkanen ei kuitenkaan pitänyt ennakkoon antamiaan lupauksia kuvausolosuhteista, jätti kertomatta olennaisia tietoja, jotka olivat olennaisia osallistujien terveyshistoriaan liittyen, teki suullisia sopimusrikkomuksia, puuttui tarpeettomasti ja asiattomasti osallistujien yksityiselämään ja ihmissuhteisiin kuvausten jälkeenkin sekä peitteli jälkikäteen omia valheitaan, tuotannon suullisia sopimusrikkomuksia ja jopa rikoksia. Käsittääkseni Tuukkanen on kuitenkin kyseisen toiminnan jälkeen työskennellyt apulaistuottajana Endemolin sisällä. Organisaation sisäisiin arvoihin taitaa kuulua epäeettisyys, epärehellisyys, sadismi ja opportunismi. Näitä arvoja noudattavia työntekijöitä näköjään arvostetaan kyseisessä yhteisössä.
Henkilökohtaisesti minua ja koko lähipiiriäni kiinnostaa ennen kaikkea se, miten hän voi elää itsensä kanssa. Jos olisin itse toiminut noin vastenmielisesti, en kokisi enää olevani yhteiskunnallisesti kelvollinen. Vaikka Tuukkanen olisi hetkellisesti ollut vain tuotantoyhtiön BSE-tartunnan saanut hullu lehmä, hänen käytöksensä ja sen peittely jälkikäteen ei ole mielestäni kovin monella muulla tavalla selitettävissä kuin opportunistisella vallan väärinkäytöllä. Hän olisi voinut hoitaa jälkipuinnin huomattavasti asiallisemmin ja myöntää ilmeiset virheensä. No, toivottavasti hän sadistisia fantasioitaan miettien runkkaa itsensä uneen joka ilta miettien, miten paljon on aiheuttanut täysin turhaa ja kohtuutonta kärsimystä monelle ihmiselle, jotka eivät sitä kohtelua ole millään lailla ansainneet tai hyväksyneet. Hänen on jossakin vaiheessa pakko tajuta, miten suuret vaikutukset hänen vastuuttomuudellaan on ollut myös koko näiden ihmisten lähipiiriin.
Muistojen palautuessa ja kokonaiskuvan hahmottuessa haluaisin tosissani tietää vastaukset näihin kysymyksiin. Jos Kimmo Vehviläinenkin haukkui minua studiossa vainoharhaiseksi ja ulospäin oli niin selkeästi nähtävissä, miten aloin vaipua lyhytkestoiseen psykoosiin, miksi kukaan yllä olevista henkilöistä ei puuttunut tilanteeseen tai kunnioittanut omaa toivettani poistua talosta ilmaistessani olosuhteiden sietämättömyyden?
Kesällä psykiatrini ja lääkärini sanoivat minulle, että minun ei kannata asennoitua siihen, että palaisin entiselleni sellaiseksi, jollainen olin ennen PTSD-oireilua tai että minusta kuoriutuisi jotenkin täysin uudestisyntynyt ja voimaantunut persoona. Aika poikkeuksetta hoitohenkilökunta on sanonut, että kokemukseni ja oireiluni jättää minuun todennäköisesti pysyvän jäljen ja se, että nämä asiat ovat tapahtuneet on vain ja ainoastaan paska juttu. Minä voin kuitenkin saada toimintakykyni takaisin ja oppia elämään kokemusteni ja mahdollisen jatko-oireilun kanssa. EMDR-terapeuttini kuitenkin sanoi, että mahdollisena hyvänä skenaariona voi tapahtua myös post-traumatic growth -ilmiö. Kaikesta potentiaalisesta henkisestä kasvusta huolimatta olisin kuitenkin itse valinnut mieluummin olla kokematta koko traumatisoitumista. Minusta se on ollut vain ja ainoastaan paska juttu ja aiheuttanut monien muiden ongelmien kasaantumisen ja niiden käsittelyn vaikeutumisen. Moni tilannettani vierestä seurannut on kanssani samaa mieltä siitä, että kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tällaisia oireita, varsinkaan jos niiden syynä on moraalittomien ihmisten mielivaltainen ja tahallinen vallankäyttö.
Vaikka olen lähiaikoina yrittänyt pitää itsestäni ja psyykeestäni huolta parhaani mukaan, mieli pääsee silti ajoittain yllättämään. Muistikuvien palautumisen mukana hetkellistä oireilua vieläkin esiintyy, vaikka oireilu onkin ohimenevää ja paljon lievempää kuin kesällä. Toivoisin silti, että ihmiset yleisesti ymmärtäisivät suhtautua maltillisesti ja ymmärtäväisesti etenkin niihin ilmiöihin, jotka oireiden taustalla vaikuttavat. Ne eivät ole tahdonalaisia tai itseaiheutettuja. En puhu vain omasta puolestani vaan yleisemmällä tasolla. Kukaan ei hyödy siitä, että mielenterveysongelmista tehdään pilkallista viihdettä. Jokaisella on henkilökohtainen vastuu omasta asenteestaan ja mahdollisuus sitä kautta edistää stigmojen poistamista.
Näissä asioissa olisi monilla mediatahoillakin itsetutkiskelun paikka. Se, millaiseen sävyyn mielenterveysongelmista kirjoitetaan ja mihin asioihin huomio kiinnitetään, vaikuttaa suuresti yhteiskunnallisiin asenteisiin. Tässäkään yhteydessä en antaisi Iltalehdelle kymmentä pistettä ja papukaijamerkkiä. Omista mielenterveysongelmistani on mielestäni uutisoitu hyvin pinnallis-viihteellisesti ja epäinformatiivisesti. Jotkut roskatoimittajat ovat yrittäneet selittää mielenterveysongelmillani sellaista käyttäytymistä, mikä on tapahtunut jo paljon ennen oireilun alkamista ja diagnoosin saamista. Minusta olen hyvin selvästi ilmaissut ja se on mielestäni näkynyt myös käytöksessäni julkisesti, että ahdistusta kokiessani minulla on vahva taipumus eristäytymiseen ja minun on silloin hyvin vaikea olla ihmisten kanssa minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa. Tällöin minulla on taipumus vetäytyä omiin oloihini, mikäli se vain olosuhteiden puitteissa on mahdollista. Iltalehden Huuhaa-Hopit ja Disinformaatio-Korpelat kuitenkin kirjoittivat, että naisen on pakko olla jotenkin henkisesti sairas, jos hän joskus harrastaa seksiä. Tällöin he tulkitsivat, että silloin kun minä harrastin seksiä (täysissä ruumiin ja sielun voimissani ennen mielenterveysoireilua) ja vetosin naisen itsemääräämisoikeuteen, vapaaseen tahtoon ja siihen, että olosuhteet huomioiden sitä ei ollut mitään syytä jättää tekemättä, se oli heidän mielestään jotenkin epätervettä.
Mainitsin aiemmin nimeltä henkilöitä, joiden systemaattisen toiminnan tuloksena minulle aiheutui PTSD, ja jotka eivät puuttuneet tilanteeseen ajoissa eivätkä kantaneet vastuutaan sen jälkeen. Myös Iltalehden toimittajat ovat tarkoitushakuisesti halventaneet tilannetta ja toiminnallaan tietoisesti pahentaneet oireiluani. Siitä tulisi taas sanomista, jos kertoisin toivovani näiden henkilöiden naamoja tikkataulujen paikalle aurinkoisena kesäpäivänä. Siksi totean vain, että toivottavasti tietyt ihmiset ymmärtäisivät itse mennä edes sterilisaatioon, jotta eivät synnyttäisi ja omalla esimerkillään kasvattaisi maailmaan lisää moraalittomia, heikkolahjaisia sadisteja. Ainiin, mutta eiväthän Iltalehden toimittajat edes harrasta seksiä, sillä heidän mielestään seksiä harrastavat naiset ovat sairaita. Jos he käsittelevät jatkuvasti sitä, miten kokevat itse syntyneensä maailmaan raiskauksen tuloksena ja ei-toivottuina niin ei mikään ihme, että heidän kirjoituksistaan paistaa täysin valheellinen ja vääristynyt maailmankuva. Tsemppiä heille! Voin tarvittaessa vinkata pari asiantuntevaa psykiatria.
Nämä kehittymättömät asenteet eivät oikeuta roskajournalisteja uutisoimaan mielenterveysongelmista halventavasti tai vetoamalla niihin syynä, jonka varjolla myös lukijoiden olisi oikeutettua paheksua, vähätellä ja syrjiä ihmisiä, joiden käytös on olosuhteet huomioiden ollut täysin perusteltua. Toivottavasti nämä debiilisen sivistystason omaavat toimittajat vielä jonakin päivänä ymmärtävät, että eivät enää ole 8-vuotiaiden ainekirjoituskilpailussa. He tekisivät kaikille palveluksen, jos vetäytyisivät taka-alalle eivätkä aiheuttaisi myötähäpeää junttimaisilla ja sivistymättömillä asenteillaan, jotka tasa-arvon nimissä eivät ole nykyaikana hyväksyttäviä. Sen lisäksi, että olen pitänyt asiattomana Ilta-paskojen kevyttä, viihteellistä ja jopa pilkallista asennoitumista mielenterveysongelmiin, olen myös pettynyt siitä, että tämä sama asenne on levinnyt kyseisen roskajournalismin lukijakuntaan, jolla ei ole valmiuksia lähdekritiikkiin.
Valistus pitäisi saada jotenkin tavoittamaan ne ihmiset, jotka sitä eniten tarvitsevat. Harmillisesti olen huomannut, että valmiiksi hyvän yleissivistyksen omaavat ihmiset hakeutuvat sivistävien kansainvälisten tai Ylen materiaalien pariin, kun taas trash-sivistyksen omaavat hakeutuvat iltalehtitasoisten materiaalien pariin. Itse halusin kertoa omista mielenterveysongelmistani julkisesti heti niiden ilmettyä kahdesta eri syystä:
1) Se lisäisi ymmärrystä ongelmien synnystä, ilmenemisestä ja hoidon merkityksestä. Oma tapaukseni antaa myös esimerkin siitä, miten vastuussa olevien tahojen piittaamattomuudella ja ihmisoikeuksien laiminlyönnillä voi olla kohtuuttoman vakavat seuraukset.
2) Ihmiset ymmärtäisivät olla lähestymättä minua aggressiivisilla tavoilla eivätkä tuottaisi turhaa kärsimystä muistuttamalla minua olosuhteista, joiden käsittely aiheutti minulle muun muassa itsetuhoisia ajatuksia.
Oli aikamoinen pettymys kuitenkin huomata, miten lähinnä vain luonnostaan suvaitsevaiset ja empaattiset ihmiset suhtautuivat tilaani hyväksyvästi ja hienotunteisesti. Ne ihmiset, joiden olisin ensisijaisesti toivonut pysyvän kaukana ja ymmärtävän tilanteen vakavuuden, käyttivät tilannetta hyväkseen ja ahdistelivat vielä entistäkin aktiivisemmin. Etenkin työpaikallani tämä oli minulle keväällä hyvin hankalaa.
Halventavia ja pilkallisia kommentteja levittäneiden ihmisten joukossa oli myös henkilöitä, joilla itsellään oli tai on ollut mielenterveysongelmia. Tällöin luulisi, että heillä olisi ymmärrystä oireilusta ja sen tuottamasta kärsimyksestä, mutta reaktio muistutti enemmän tilannetta, jossa pilkkaaja kokee voitonriemua siitä, että joku on julkisesti enemmän ”sekaisin” kuin hän itse. Oma häpeä yritetään projisoida muihin. Fyysiset ja psyykkiset terveysongelmat ovat yleisiä, mutta niihin suhtaudutaan niin, että niistä pitäisi kärsiä yksin, hiljaa omassa kodissaan, pimeässä peiton alla. Minulle sairaudet, seksi, voileivät ja lemmikit ovat vain asioita muiden joukossa enkä minä näe syytä niiden peittelyyn, jos ne kerran ovat eksistentiaalisesti tosia.
Omalta osaltani tilanne on kehittynyt parempaan päin, eikä PTSD-oireiluni enää estä minua hoitamasta päivärutiineja. Oireita esiintyy vain hyvin voimakkaiden triggereiden aiheuttamana tai uusien takaumien yhteydessä. Psyykkinen palautumiskykyni on myös nykyään parempi eikä yksittäinen triggeri enää vedä viikoksi sängyn pohjalle. Tiedostan kuitenkin mielenterveysongelmien yleisyyden ja sen, että niiden vaikutukset kansantasoisesti ovat huomattavat. Jo lapsuudestani asti lähipiirissäni on ollut ihmisiä, jotka ovat kärsineet vakavasta masennuksesta, skitsofreniasta, psykoottisesta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, itsetuhoisuuteen johtaneesta ahdistuneisuudesta tai lamauttavasta uupumuksesta. Vaikka itse olen kokenut psyykkisiä ongelmia vasta viime vuodesta lähtien, nämä aiheet ovat olleet minulle arkipäivää hyvin nuoresta iästä lähtien. Mielenterveysongelmat ovat kokijoilleen kompleksisia ja niihin pitäisi suhtautua tilanteen vaatimalla vakavuudella, kunnioituksella ja ymmärryksellä.
Toivottavasti myöskään Endemol ei jatkossa edistäisi osallistujiensa mielenterveysongelmien syntyä eikä esittäisi niitä ulospäin pilkallisessa valossa. Toivoisin myös, että he ottaisivat vastuun asiallisesta jälkipuinnista ja kunnioittaisivat muun muassa traumatisoituneiden osallistujien lääkärien määräämiä yhteydenottokieltoja.
Toivossa on hyvä elää.