Mitä sulle kuuluu saatana?

Olenko ainoaa laatuani maailmassa, jonka mielestä ”Mitä kuuluu?” on yksi maailman turhauttavimmista ja huonoimmin muotoilluista kysymyksistä? Siihen tulee aina vastattua jotakin todella epäinformatiivista tai typerää. Olisi myös kohtuutonta olettaa, että kukaan alkaisi räntätä puolitutuille heti kättelyssä, että ”Aivan paskaa. Aamulla herätessäni huomasin, että kaverini oli kussut kännissä sänkyyni ja petari meni pesuun. Myöhästyin töistä, koska nutturani jäi kiinni ovenkahvaan minun kyykistyttyäni leikkaamaan varpaankynsiä vessassa. Aiinin, ja mainitsinko jo, että sain erään nuortenlehden Millanen seurustelija olet? -nettitestistä tulokseksi: Olet pedofiili.”

Aina kun joku kysyy minulta tuossa perinteisessä muodossa kuulumisia joko viestitse tai kasvotusten niin minua alkaa useimmiten vain risoa suunnattomasti. Haluaisin silloin vastata: ”Hanki mielikuvitus. Pelle!” tai jotakin hyvin sarkastista, mutta todellisuudessa vain sanon lämpimikseni jonkin satunnaisen ja abstraktin lauseen, josta vastaaja tuskin saa mitään informaatiota kysymyksensä vastineeksi. Sen sijaan olen aina arvostanut suunnattomasti ihmisiä, jotka menevät heti suoraan asiaan joko persoonallisemmilla tai spesifimmillä kysymyksillä. Vielä ominaisemmaksi tunnen sellaisen keskustelumentaliteetin, jossa osapuolet alkavat oma-aloitteisesti kertoa juuri sillä hetkellä itselleen tärkeistä merkityksellisistä asioista. Siitä kumpuaa usein keskusteluosapuolten välille joko informatiivisen asiakeskeinen tai inspiroivan tajunnanvirtainen keskustelu.

Lähiaikoina olen kuitenkin alkanut kysyä kavereiltani kuulumisia muodossa ”Mitä kuuluu saatana?” ja jostain syystä se oli pitkään yhtä hauskaa kuin silloin, kun aloin tervehtiä ihmisiä sanomalla ”Heipparallaa saatana!”. Se on saanut monet hyvälle mielelle ja tuonut auringonpaistetta pilviseenkin päivään. Toki mikään variaatio ei viihdytä toistuessaan kovin pitkään, mutta itse saatanan läsnäolo on aina hauskaa uusissa konteksteissa.

Muistan vuosien takaa (tai itse asiassa viime vuodelta) kaikkien aikojen hauskimman saamani synttärikortin, jonka hyvä ystäväni lähetti minulle Telegrammissa:

Se oli kylläkin myös tuon maailman hervottomimman meemin ansiota. Sen lisäksi, että Prodigy-viittaus oli ilmeisen hulvaton niin naureskelin myös omia meta-ajatuksiani. Se, että joku alkaisi perhepotretin ottamishetkellä tekemään selkoa sukulaissuhteistaan on mielestäni myös niin tukahduttavan hauska ajatus, että aivoistani loppui melkein happi sitä visioidessa. Josko minäkin olisin sukulaisten ylioppilasjuhlissa kokenut tiedottamisen arvoiseksi asiaksi sanoa serkulleni, että ”Hei, mä oon muuten sun isäs veljen lapsi.” Ehkä meemin hengessä se pitäisi vielä muotoilla tilanteeseen sopivasti joillakin slangisanoilla, kuten ”Mä olen sun faijas broidin skidi.”

Mutta tuo Risto Ylihärsilän keikkakin Dynkyssä oli hersyilevän hauska. Mielestäni Levy-yhtiön jätkät on yhä paras suomalainen biisi, jonka tiedän. Ja kun biisin päättyessä yleisö taputti, Risto kiitteli mikkiin: ”Kiitos, kiitos. Aivan liian ystävällistä.”

Kunniamaininta ja papukaijamerkki menee myös Mikä meitä vaivaa? -podcastille. Kyseinen podi on mielestäni sujuvaa vassaripöhinää, jota on hyvin nautinnollista kuunnella, mutta ajoittain se on myös hyvin hauska:

BTW, käyn aina silloin tällöin aikani kuluksi allekirjoittelemassa erilaisia kansalaisaloitteita. Mielestäni tuo mainittu Lupa elää -kampanja oli ansiokkaasti laadittu ja hyvän asian puolesta. Kävin itsekin ruksailemassa nimeni sen alle.

Mutta tosissaan: Mitä mulle kuuluu? Saatana.

En ole päivittänyt blogiini kuulumisiani vähään aikaan, joten pieni päivitys olisi tosiaan paikoillaan. Ehkä suurin kohennus on ollut se, että terveyteni on mennyt huomattavasti parempaan suuntaan pikkuhiljaa. Endemolilta on tullut vain yksi paskakirje tänä vuonna, joten ei ole ollut juurikaan tarvetta itsemurha-ajatuksille ja fyysisille PTSD-oireille. Luulenpa, että Unne Sormusen kevät oli huomattavasti rankempi:

Mutta ilman terveysongelmia arki rullaa ihan mukavasti. Sain männävuosina kandin kasaan ja nyt olen aloittanut gradun kirjoittamisen minut palkanneen yhtiön piikkiin. Läheltä piti, että en päässyt Kilpailu- ja kuluttajavirastoon vaikutusarviointiduuniin, mutta onneksi tulin hakuprosessissa vasta toiseksi. En olisi ehkä kyennyt virastotyöaikoihin. En myöskään tiedä, olisinko läpäissyt Suojelupoliisin turvallisuusselvitystä, kun ei olla kovin lämpimissä väleissä TeeTeen kanssa. Mutta mitäpä tuosta. Graduprojektini on sekä olosuhteiltaan että sisällöltään varsin optimaalisessa linjassa omien intressieni kanssa.

Vaikka koen sosiaalisen kanssakäymisen ajoittain epämiellyttävänä tai raskaana niin muutoin minulla on aina ollut aika lunki asenne maailman menoon. Ihastelin tässä omia alkuvuoden kyselyvastauksiani koronaan ja sotaisaan maailmantilaan liittyen:

En tiedä, olisiko pitänyt laittaa tuohon Yksinäisyyden tunne -kohtaan myös, että Ei koske minua. Keskustelin kerran isäni kanssa siitä, että me emme käytännössä ole koskaan kokeneet yksinäisyyden tunnetta. Omien ajatusten ja aktiviteettien kanssa viihtyminen taitaa olla perheeni sisällä muutenkin aika verissä. Muistaakseni olen joskus lapsena saattanut ajoittain kokea ulkopuolisuuden tunnetta, mutta sekin vähentyi iän karttuessa enkä muista aikuisiällä kokeneeni sitäkään.

Vaikka en kokisi ulkopuolisuutta tunnetasolla niin tiedostan ja havainnoin kyllä, milloin minua vieroksutaan. Tämäkin testi olettaa, että minunlaiseni ”Nukkumaan klo 5 ja herätys klo 13!” ovat yhteiskunnan oudokkivähemmistö, kun kyseistä rytmiä ei ole vaivauduttu erittelemään lomakepohjaan. Ptui!

Ja etten tahattomasti jätä cliffhangeria: lintuihmisenä valintani on varmaan aika selvä. Vaikka puputkin saavat silmät kostumaan niin tipu oli niin sietämättömän söpö, että silmäni melkein räjähtivät.

Mutta on minulla ollut sosiaalisesti myös aika hubaa. Masiksessa en oikein jaksanut pitää ihmisiin yhteyttä ja pelkäsin, että jotkut ystävyyssuhteeni olisivat katkenneet siihen, että makasin kaksi vuotta peiton alla child of darknessina. Mutta oli ilo huomata, että tilanne palautui aika lailla ennalleen! Joidenkin ystävieni kohdalla lähennyin myös entistä enemmän ja aloin myös tiedostaa, miten onnekas olen, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa välittäminen ja arvostus ovat molemminpuolisia. Myös perheeni on ollut paljon tukena ja vaikka maantieteelliset etäisyydet olisivat joskus välissä niin henkisesti koen heidän tukensa ja turvaverkkonsa olevan läsnä arjessani. Saimme myös entisten tilastotieteen opiskelukavereideni kanssa kasaan peliporukan, jolla pyrimme kokoontumaan kuukausittain erilaisten pelien ja vehkeiden merkeissä. Kiva pitää säännöllisesti yhteyttä heihinkin, sillä kauppiksen atmosfäärissä olen hieman ikävöinyt matemaattis-luonnontieteellisiä sisäpiirejä. Endemol-skeidojen myötä olen pitäytynyt niin visusti neljän seinän sisällä, että uusia kontakteja solmin harvakseltaan, mutta olen todella iloinen, että tapasin BB:ssä Arionin ja olemme pitäneet yhä yhteyttä.

Parisuhteista en useimmiten saa oikein mitään irti, mutta kyllä minä BB:n jälkeen hetken aikaa tapailin muun muassa erästä matemaatikkoa, jonka esileikkikeskusteluja lämmöllä muistelen:

Sen jälkeen olen ollut suhteessa enimmäkseen pleikkarini kanssa. Siitä voisinkin kirjoittaa kokonaisen postauksen heti kun saan aikaiseksi. Ensi helmikuussa julkaistaan myös vihdoin PS VR 2 -lasit, mikä sekin on varsin mukava uutinen. Hyvä syy olla hyppäämättä metron alle, vaikka osuisi joku yksittäinen huono päivä kohdalle. Hehe.

Mutta jos joku olisi kysynyt, että mitä minulle kuuluu niin olisin tämän kaiken varmaankin kiteyttänyt: ”ihan ok”. Toivottavasti tuo on se data, josta Mitä kuuluu? -kyselijät saavat kaiken tarvitsemansa syväluotaavan informaation.

(*Tästä kohdasta Oskar Gotthardt ja Jukka Laine ovat vaatineet minua poistamaan osion, jossa olen kommentoinut julkisen oikeuskäsittelyn sisältöä. Sen mukana olen joutunut poistamaan paljon yhteiskunnallisesti merkittävää informaatiota.)

………………………………

On ensisijaisen tärkeää korostaa tulevien kausien BB-hakijoiden oikeutta tietää, miten turvattomiin olosuhteisiin he ovat mahdollisesti päätymässä. Toimittajat korostavat usein myös äänestyksistä maksavien katsojien oikeuksia. Tuotanto johtaa katsojia harhaan vääristelemällä ja salaamalla materiaalia, jolla on vaikutusta katsojien äänestyskäyttäytymiseen. Endemoliin on kohdistunut useina vuosina petosepäilyjä yleisöäänestyksiin liittyen. Esimeriksi virheellisesti ilmoitettujen äänestysnumeroiden takia katsojien maksamat äänet ovat ohjautuneet väärille kilpailijoille, mutta rahoja ei ole palautettu katsojille. Mediassa on myös käsitelty tuotannon mielivaltaisia osallistujakarsintoja, joissa on todennäköisesti toimittu äänestystulosten vastaisesti. Katsojat ovat maksavia asiakkaita, joiden harhaanjohtaminen täyttää petoksen tunnusmerkistön. On kyse sitten mielivaltaisista, lupaustenvastaisista toimintatavoista tai sellaisen tiedon vääristelystä, joka vaikuttaa asiakkaiden tekemiin maksupäätöksiin. Äänestyksistä maksaneilla katsojilla olisi oikeus vaatia korvauksia petoksesta.

Oma lähipiirini on kuitenkin tukenut minua paljon, sillä heidänkin mielestään oikeuslaitos alkaa olla täysi farssi. Ystäväni eivät suhtaudu kovin vakavasti tai tuomitsevasti minulle lavastettuun kriminalismiin. Tämä havainnollistuu muun muassa kepeissä arkikeskusteluissa:

Jos minusta olisi päheitä mugshotteja niin päivittäisin sellaisen heti cv:n profiilikuvaksi. Kai tämäkin on jonkinlainen porttiteorian sovellus ja seuraavaksi voimme vain odottaa minun päätyvän Fuengirolaan pyörittämään huumekartellia. Vaikka en edes tykkää huumeista. ¡No me gustan nada las drogas!

Mutta nykyisessä elämäntilanteessani olen myös saanut monenlaista tukea tahoilta, jotka ovat reagoineet kokemaani epäoikeudenmukaisuuteen, joka on aiheutunut perusoikeuksien riistämisestä tai muusta vallankäytöstä. Uskon, että kaikki tarkoittamani tahot tunnistavat ja tiedostavat tukensa merkityksen minulle. En kykene osoittamaan kiitollisuuttani siitä tarpeeksi, joten totean vain lakonisesti, että ”Kiitos.”

Kiitos saatana!

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Asset-2@0.5x.png