Pitkän hiljaiselon jälkeen päätin päivittää blogiani. Syy hiljaiseloon on ollut ulkoisesta painostuksesta kummunnut itsesensuuri. Minulla nimittäin meni hermot Endemolin juristiin, Oskar Gotthardtiin, joka häiriköi minua SLAPP-uhkauksilla. Hän väittää kutakuinkin, että yhteiskuntakriittiset mielipiteeni ovat laittomia. On päiviä, jolloin Gotthardtin heikosti argumentoidut kyhäelmät näyttäytyvät minulle (ja kaikille muillekin) vain säälittävänä, moraalittomana piiloaggressiona vaientaa heikommassa asemassa olevien ääni. Mutta on myös päiviä, jolloin minulta loppuvat voimat ja keinot kesken. Jälkimmäisistä kärsivät itseni lisäksi myös lähipiirini sekä välillisesti ne, joiden oikeuksia pyrin tuomaan esiin massatasolla.
Olen perustanut blogini siksi, että saan ilmaista ajatuksiani omien rajojeni puitteissa, sekä kuvailla kokemuksiani omasta näkökulmastani. Tästä lähtökohdasta on mielestäni äärimmäisen pöyristyttävää, että minua painostetaan lisäämään julkisiin päiväkirjamerkintöihini muiden ihmisten, kuten Endemolin edustajien vääristyneitä näkövinkkeleitä. Eikö henkilökohtainen blogi saisi olla jokseenkin solipsistinen? Vai liittyykö tämä taas siihen minulle langetettuun älykköleiman kiroukseen? Väännetään nyt rautalankakitarasta: blogilleni ei pitäisi asettaa samoja vaatimuksia kuin tutkivalle journalismille tai tiedekirjallisuudelle. Opinnoissani tai työnantajiani edustaessani kirjoitan mielelläni rakenteellisesti jäsennellympää, sisällöltään tiiviimpää ja jopa vähemmän alatyylistä tekstiä, lähdeviitteineen kaikkineen. Mutta kaikella kunnioituksella ulkoista kritiikkiä kohtaan: eikö internetin uskomattomassa maailmassa ole enää tilaa luovalle, vapaamuotoiselle kirjoittamiselle? Vai onko se tila tarkoitettu vain erilaisen demografisen tyypin edustajille, kuten Tuomas Enbuskelle, Teemu Selänteelle ja Jari Sarasvuolle?
Viime vuonna Docpoint-festivaaleilla julkaistun My reality -dokumentin esittämisen jälkeen tietooni on kantautunut, että monet ovat kyselleet mitä mulle kuuluu, saatana. Sekä vointini että juridisten prosessien eteneminen ovat olleet mielenkiinnon kohteina. Näiden tietojen välittämisen lisäksi haluaisin toki kommentoida monia muitakin elämääni ja sen ympärillä hyörivään yhteiskuntaan liittyviä ilmiöitä. Kuluneiden hiljaistenkin vuosien aikana olen kirjoittanut itsekseni paljon pohdintoja erinäisistä tematiikoista, mutta olen pitänyt ne visusti läppärini uumenissa, ikään kuin päiväkirja-arkistona. Onhan tämä blogikin minulle eräänlainen päiväkirja-arkisto, eikä sen aiempaa sisältöä voi monelta osin pitää enää ajantasaisena. Monessa tekstissä ilmaisen tietoa tai mielipiteitä, jotka ovat olleet kirjoitushetkellä relevantteja, ja ”ihan kohtalaisen hyvin perusteltuja, mahdollisesti tosia uskomuksia”. Sittemmin mieleni on kuitenkin monelta osin päivittänyt aiempaa tietoa, ja samoja sisältöjä en ehkä nykyisessä, aiempaa vähemmän stressireaktiivisessa tilassa, ilmaisisi yhtä sekavasti. Suhtauduttakoon tähän päiväkirja-arkistoon sen mukaisesti. Minulle on kuitenkin monelta osin yhdentekevää (ja tietysti joiltakin osin ei-yhdentekevää), onko päiväkirjani julkinen vai ei. En jaa siellä pankkitunnuksiani, mutta monet muut asiat kertoisin kenelle vain, mikäli ne sattuisivat tulemaan assosiatiivisesti puheeksi. Joidenkin asioiden ääneen ilmaisemisesta voisivat hyötyä itseni lisäksi muutkin.
Julkaisemattomat kirjoitelmani ovat käsitelleet aina jollakin tasolla merkitystä, moraalia tai maailmankatsomusta, josta päästäänkin päivän aiheeseen: arvoihin. Itselläni on voimakas taipumus ideologiseen nihilismiin, mutta se ei toki tarkoita, etteikö elämääni ja käyttäytymiseeni vaikuttaisi sellaiset asiat, joita ulkopuolelta katsottuna voisi pitää henkilökohtaisina tai yhteiskunnallisina arvoina. Omasta mielestäni arvojen käsite on silti jo itsessään problemaattinen. Ydinongelma on nähdäkseni siinä, ettei käsitteelle ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Lyhykäisyydessään arvoja voi kuvailla käsityksiksi siitä, mikä on tärkeää, hyvää tai toivottavaa. Käytännössä arvot voivat siis olla subjektiivisesta näkökulmasta mitä tahansa, ja ne voivat dynaamisesti muuttua minä hetkenä hyvänsä. Turhauttavaa, eikö?
Vaikka en väitä olevani sataprosenttinen nihilisti, niin uskon vakaasti olevani huomattavasti nihilistisempi kuin suurin osa väestöstä. Uskottavuutta väitteelleni voisi tuoda se, että en usko olevani keskivertoa parempi autokuski. (Ajosimulaatiotesteissä testinjärjestäjät kylläkin kyseenalaistavat sen, että en olisi ikinä ajanut autoa. Totean vain, että eihän minulla ole ajokorttiakaan, mutta ajan pirun hyvin sporttikaaroja GTA 5:ssa.) Lisäksi saavutin eksistentiaalisen nihilismin tason jo 16-vuotiaana. Minusta kenenkään elämällä ei ole synnynnäistä merkitystä tai tarkoitusta. Arvonihilismin mukaisesti en myöskään usko objektiivisten arvojen olemassaoloon. Moraaliset arvot ovat subjektiivisia, ja vain niiden erilaiset määritelmät omaksutaan yhteisöjen sisällä tarttuvina, päätöksenalaisina ihanteina. Mielestäni nihilismi ei ole millään lailla paheksuttavaa eikä sen tarvitse johtaa absoluuttiseen välinpitämättömyyteen. Se ei kiistä ihmisyyden humaaneja piirteitä, tunteita tai subjektiivisia merkityksellisyyden kokemuksia. Ideologiana se voi olla siinä mielessä jopa tavoiteltavaa, että se antaa avaimia objektiiviseen, asiakeskeiseen tarkasteluun, ja saattaa vapauttaa monista peloista ja velvoitteista, jotka tulevat ulkoapäin annettuina. Itse lanseeraisin ”optimistisen nihilismin”, joka kannustaa individualistiseen aktiivisuuteen. Tästä näkökulmasta yksilöllä on vapaus ja vastuu työstää omia merkityksiään.
Mutta ennen kuin kukaan ehtii calloutata minua, haluan diskleimata itseni: aatteellisesta nihilismistäni huolimatta käytän usein kollektiivisiin arvoihin ja moraaliin viittaavia ilmauksia ja oletuksia. Tämä johtuu viestinnän rajoitteista. Joskus itseään on helpompi ilmaista käyttäen apuvälineenä valmiita konsepteja, vaikka ei niiden sisältöä täysin allekirjoittaisikaan. Olen tästä aiheesta kirjoittanut joskus aiemminkin, personallisuusteorioihin viitaten. Olisihan se hirmu hienoa olla verbaalisesti ja viestinnällisesti niin taitava, että osaisi tiivistää kaikki itse keksimänsä krumeluurit ymmärrettävästi ilman apukonsepteja. Mutta minä en valitettavasti ole. Koettakaa kestää.
Myös poliittinen nihilismi on kohdallani hyvinkin ilmeistä. Varsinkin näinä aikoina. En kiistä mahdollisuutta, etteikö toimivia poliittisia rakenteita ja instituutioita voisi teoriassa luoda, mutta niitä ei ole juurikaan käytännössä näkynyt. Poliittinen keskustelu pohjaa arvoihin, mutta itse suosisin teknokraattisempaa toteutusta. Tämän vuoksi en ole periaatteellisista syistä äänestänyt juuri missään poliittisissa vaaleissa. Arvojen ja periaatteiden eroista olen myös joskus aiemmin tainnut kirjoittaa jonkin lauselman. Hypoteettisesti voisin kylläkin äänestää jotakuta sellaista ehdokasta, joka ajaisi omasta mielestäni potentiaalisia visionäärisiä uudistuksia. Minun pitäisi tietysti myös olla vakuuttunut, että ehdokas olisi jokseenkin skarppi tyyppi. Edellisissä eduskuntavaaleissa olisin voinut äänestää Kaarle Hurtigia, vaikka en uskonut hänen saavan mitään konkreettisia rakennemuutoksia tai edes merkille pantavaa liikehdintää aikaiseksi. Siitä huolimatta hänellä on varsin kriittinen asenne nykyjärjestelmiin, mutta ilman sellaisia sortavia tendenssejä, joita valitettavan paljon löytyy konservatiivisemmista leireistä. Hän olisi voinut ”tiedottaa” eduskuntatoiminnan epäkohdista omassa keskusteluohjelmassaan, jota ajoittain varsin mielelläni kuuntelen. Tässä oli siis mukana henkilökohtainen viihdeintressi, jota politiikan viihdekäyttäjänä vaalin.
Poikkeuksellisesti päätin kuitenkin äänestää viime presidentinvaaleissa. Syynä oli lähinnä se, että halusin mennä äänestyspaikalle havainnoimaan paikallista äänestyskulttuuria ja tapahtumatuotannon toteutusta. Halusin myös silloisen työpaikkani inspiroimana käydä tutustumassa sen lähiökoulun arkkitehtuuriin, joka oli oma äänestyspisteeni. Muutin koronan puhjettua Itä-Vantaan lähiöön, joten en ollut yllättynyt, että äänestyspaikalla ei ollut minun ja vaaliavustajien lisäksi muita. Tunnelma oli täysin seisahtunut astuessani sisään, enkä voinut edes katsoa kenestäkään mallia, miten kyseisessä tilanteessa olisi etiketin mukaan soveliasta käyttäytyä. Onneksi en ole luonnostani huligaani, vaan menin vaistomaisen rauhallisesti koppiin äänestämään Pekka Haavistoa. Tuolloin vaihtoehtoina olivat enää Haavisto ja Stubb, ja molemmat olivat mielestäni hyviä vaihtoehtoja. Presidentti-instituutio on minusta sen verran yhdentekevä, että kysymys siitä ”Ketä presidenttiä äänestäisit?” on kuin kysyisi ”Mitä kotieläintä äänestäisit?” Mutta Suomen edustuskeulakuvan positiota pohdiskellen, Stubb ja Haavisto olisivat varmasti molemmat kansainvälisesti pidettyjä, ja antaisivat Suomesta joko lempeän tai reteän kuvan, mitä kansamme ei juurikaan ulkomaailman silmissä edusta. Haavistosta olisin kuitenkin toivonut presidenttiä siitä syystä, että se olisi ollut globaalisti edistyksellistä. Vaikka ihannetilanteessa presidentin seksuaalisella suuntautumisella ei pitäisi olla enää kenenkään mielestä merkitystä, niin kyllä sillä valitettavasti on. Mutta koska Haavisto ei halua sitä itse korostaa, ja lisäksi hän on taitava asiapoliitikko, olisi hänen valintansa presidentiksi osoittanut Suomen olevan moderni ja esimerkillinen valtio. Suomen olisi ollut mahdollista toimia kansainvälisenä suunnannäyttäjänä, joka ohjaa huomion pois yksilöstä, kohti universaaleja ilmiöitä. Sen sijaan saimme kuitenkin Stubbin ja arvopohjaisen realismin paradoksin. Hyvä valinta sekin.
Jos minun pitäisi määritellä itselleni kolmen pointin arvopohja (toisin sanoen kolme mahdollisimman fundamentaalia arvoa, joiden alle jakautuisivat loput alakategoriset arvot sekä välinearvot), ne olisivat tällä hetkellä varmaankin seuraavat:
- Autonomia
- Hyvinvointi
- Merkityksellisyys
Mielestäni kyseisten arvojen alle on mahdollista rakentaa kokonainen arvokartta, joka yhdistää kaikki minulle tärkeät asiat. Voinen havainnollistaa niitä hieman.
Autonomia viittaa sananmukaisesti itsemääräämisoikeuteen. Liitän tähän yhteyteen myös vapauden, individualismin ja ihmisoikeudet. Poliittisten ja sosiaalisten instituutioiden tulisi pyrkiä takaamaan erilaisia positiivisen ja negatiivisen vapauden muotoja, kuten fyysinen vapaus, sananvapaus ja poliittinen vapaus. Länsimaisessa kulttuurissa kasvaneena minun on helppo puolustaa individualismin hyviä puolia. Assosioin nämä vahvasti ennakkoluulottomuuteen, suvaitsevaisuuteen, epäautoritäärisyyteen sekä moraaliseen samanarvoisuuteen. Terve itsekeskeisyys yhdistettynä keskinäiseen kunnioitukseen muita kanssaeläjiä kohtaan on mielestäni kollektiivisestikin varsin tavoiteltava tila.
Hyvinvoinnilla en tarkoita fitness-poseeraamista tai uushenkistä hyvesignalointia. Minulle hyvinvointi kattaa henkisen ja fyysisen terveyden, tyytyväisyyden ja eudaimonian. Olennaista on myös sellaisten tekijöiden poissaolo, jotka aiheuttavat turvattomuutta tai epämukavuutta.
Joidenkin käsitemääritelmien mukaan arvot kutakuinkin tarkoittavat merkityksellisiä asioita. Minusta merkityksellisyys on tärkeä itseisarvo. Jos en kokisi merkityksellisyyttä, elämäni oli täysin yhdentekevää minulle itselleni. Merkityksellisyys on voimakkaan kokemuksellinen ilmiö, mihin on mahdollista vaikuttaa mentaalisten prosessien, kuten asennemuutosten ja pohdinnoilla pallottelun kautta. Sen jälkeen, kun olen alkanut tietoisesti tarkastella erilaisiin substansseihin liittämääni merkityksellisyyden painoarvoa, minun on ollut helpompi tehdä itselleni merkityksellisempiä valintoja ja kulkea arkikokemustani muovaavia, merkityksellisiä teemoja kohti.
Tietenkään nämä kolme fundamentaalia arvoa eivät ole toisistaan täysin riippumattomia, sillä esimerkiksi kokemani autonomia vaikuttaa suoraan hyvinvointiini, ja hyvinvoinnilla ja merkityksellisyydellä on arjessani kiistattoman vuorovaikutteinen suhde. Tämänhetkisessä elämäntilanteessani olen kuitenkin motivoitunut vaalimaan näiden arvojen toteutumista. Sanottakoon vielä sekin, että omat vaikutusmahdollisuuteni näihin arvoihin pyrkimiseen, sekä niiden toteuman mahdollinen mitattavuus ovat sellaisia, jotka tarjoavat lähes euforista hallinnantunnetta. Se on äärimmäisen vitaalia sekä autonomiani, hyvinvointini että merkityksellisyyden kokemiseni näkökulmasta.
Mutta eiköhän lopeteta tämä ympäripyöreä paskanjauhanta tähän ja siirrytä kohti kuivaa konkretiaa.
Mikäli kansakuntamme ei ole tarpeeksi kypsä teknokratialle, ihan vain skenaarion mielenkiinnosta toivoisin muutosta äänestysjärjestelmään. Millaisiinkohan vaalituloksiin päätyisimme jokaista kansalaista koskevalla äänestyspakolla? Kaoottisempi visio olisi se, että jokainen jättäisi äänestämättä, jotta nykyinen systeemi murenisi, ja asiantuntijatyön pohjalta olisi pakko rakentaa täysin uusi järjestelmä. Vaikka en kannata itseisarvoista kaotiikkaa, joskus radikaalit ratkaisut johtavat nopeampaan toimintaan, kuin Suomen äärimmäisen hidas byrokraattinen koneisto. Useat potentiaaliset hankkeet ovat lähihistoriassa kaatuneet tähän hitaaseen paperinpyörittelykoneistoomme, joka vastaa monelta osin enemmänkin 90-luvun kuin nykypäivän tarpeisiin. Eilen kauppareissulla huomasin, että joku muukin on tainnut pitää kiehtovana totaalista äänestämättä jättämistä.
Jos äänestämättömyyden kansanliike saisi jalansijaa, valitettavasti lopputulos suosisi oikeistokonservatiiveja. Kollektiiviseen äänestämättömyyteen sitoutuisivat vain toisinajattelijat, voimakkaan uudistusmieliset sekä välinpitämättömät äänestäjäryhmät. Voimakas oikeistovalta johtaisi sekin todennäköisesti jonkinlaiseen kaaokseen, minkä tasapainottamiseksi olisi pakko luoda uusia ratkaisumalleja. Tällöin Suomesta tulisi postmoderni Natsi-Saksaan verrattava varoittava esimerkki, jonka kämmejä pyrittäisiin välttämään ainakin Euroopan sisällä. Mutta tarkemmin ajatellen, nykyhallituksen toimesta mehän elämme tuota aikaa jo nyt. Suomalaisia hävettää asua tällaisessa junttinationalistivaltiossa, joka ei kykene huolehtimaan omien asukkiensa terveydestä ja työllisyydestä. Elinkeinoelämän ja talouden rakenteet ovat täysin kestämättömiä eivätkä tuota riittävää arvoa kansainvälisillä markkinoilla. Henkisen pääoman potentiaali heitetään hukkaan sen varjolla, että dynaamisiin olosuhteisiin sopeutuminen koetaan hankalana, vaikka sen ei tarvitsisi olla sitä näin pienelle ja agiilille valtiolle. Ehkä on vain ajan kysymys, milloin tämä kollektiivinen realisaatio tavoittaa kaikkein ahdasmielisimmätkin, ja päädymme uudenlaisiin rakennekokeiluihin, jotka ovat odotusarvoisesti nykyistä parempia.
Yksi mielenkiintoinen empiirinen koe olisi, että poliittisesti aktiivinen väestö pyrkisi äänestämään enemmän pienpuolueita tai asettuisi niiden riveihin ehdolle. Olisihan se ollut hirmu hauskaa nähdä hallitus, jossa olisivat olleet vaikkapa Kommunistinen puolue, Piraattipuolue ja Eläinoikeuspuolue. Oppositiossa sitten Liberaalipuolue ja sen semmoiset. Noh, ehkä tämä hassutteluskenaario ei ole kovin realistinen. Yleisesti ottaen se olisi kuitenkin nykyistä parempi vaihtoehto, että ihmiset eivät sisäryhmäuskollisina laumoina ajautuisi niin automatisoituneesti suurten puolueiden piiriin vuodesta toiseen, vaan muodostaisivat ja kannattaisivat vallitsevien olosuhteiden varjolla sellaisia puolueita, jotka ovat relevantteja juuri sen hetkisen ajan hengessä. Agiiliin ja henkiseltä pääomaltaan heterogeeniseen valtioon sopisi monipuolisempi ja tasaisemmin jakautunut ”arvovalta”. Onhan se kumma, että jotkut yhä äänestävät esimerkiksi Vihreitä ja Keskustaa. Sanna Marin edisti vihreitä tehokkaampaa ilmastopolitiikkaa demareissa, ja ylipäätään ainoa ei-ympäristöystävällinen puolue taitaa olla Perussuomalaiset. Vastaavasti Keskustalla ei kaupungistumisen ja globalisaation myötä ole enää muista puolueista poikkeavaa kotikenttää, jolla pelata itselleen strategista kilpailuetua.
Uteliaisuudesta kaikenlaiseen metriikkaan, päätin perinteisesti suorittaa nopean vaalikonetestauksen. Kiinnostukseni ei kuitenkaan riittänyt vertailemaan kuin vain Ylen ja Hesarin vaalikoneita. Tulin siihen tulokseen, että molemmat ovat tavattoman epävalideja ja polarisoivia. Ne eivät ole kovin vertailukelpoisia senkään takia, että niissä kysytään sisällöllisesti keskenään erilaisia asioita. Suuri osa kysymyksistä oli mielestäni liian monitulkintaisia tai tärkeysprioriteetiltaan täysin irrelevantteja.
Teknisesti pidin enemmän Hesarin vaalikoneesta siksi, että vastausvaihtoehtona on valittavissa ei samaa eikä eri mieltä, mikä Ylen vaalikoneesta puuttui. Toki Ylellä oli vaihtoehto jättää kokonaan vastaamatta yksittäisiin kohtiin. Voimakasta ahdistusta minulle aiheutti Ylen vaalikoneessa myös se, että jokaisen vastauksen jälkeen sivun yläreunaan päivittyvät sinulle sopivimmat ehdokkaat. En usko sen juurikaan vaikuttavan omiin henkilökohtaisiin vastauksiini, mutta koen orwellilaisittain häiritsevänä, että monen vastaajan mielipiteisiin sillä on varmasti hyvinkin reaaliaikainen vaikutus. Sellaiset vastaajat ovat niitä, jotka eivät varmasti ymmärrä käyttää toimintoa, jolla ehdokasrivistön saa filtteröityä pois näkyvistä.
Mutta mennäänpä sitten itse tulosten käsittelyyn. Ylen vaalikone osoitti minulle parhaiten sopivimmat yksittäiset ehdokkaat Vihreistä ja Vasemmistosta, mutta sanoi minulle sopivimpien puolueiden olevan SKP ja Vasemmisto. Vihreät olivat kolmantena, lyhyen matkan päässä.
Hesari määritteli minulle sopivimpana puolueena Vihreät, vaikka pakon edessä äänestäisin paljon mieluummin Vasemmistoa.
Paitsi että luettuani SKP:n omien sivujen blogeja, aloin arvostaa kyseistä puoluetta (tai ainakin sen edustajia) siinä määrin, että hekin alkoivat vaikuttaa varsin varteenotettavilta. Sen lisäksi, että olen aatteellisesti monesta asiasta heidän kanssaan samaa mieltä, heidän kirjoituksensa ovat varsin nokkelia ja hauskoja. Minä en voi sille mitään, että olen aina pitänyt hauskoista ihmisistä. Ja jos joku nyt vaatii, että ”määrittele hauska ihminen” niin minulla ei valitettavasti ole siihen juuri nyt aikaa. Yksittäisinä esimerkkeinä hauskoista ihmisistä voin kuitenkin mainita Oskari Onnisen, edesmenneen Miki Liukkosen, jo yllä mainitun Tuomas Enbusken, Kari Enqvistin, ja Jussi Halla-Ahonkin. Lähtisin heistä kenen tahansa kanssa kaljalle, mikäli vain joisin kaljaa. Tunnen myös henkilökohtaisesti paljon hauskoja naissukupuolen edustajia, mutta suomalainen media ei ole vielä tarpeeksi kypsä antaakseen tilaa heidänlaisilleen persoonille. Jos esimerkiksi Miki Liukkosesta tai Oskari Onnisesta olisi naispuoliset versiot olemassa, en usko, että heidän olisi vielä mahdollista lyödä itseään läpi media-alalla, muuta kuin kameroiden ja kulissien takana. Intellektuellilla tavalla hauskat naiset kohtaavat niin paljon vastustusta, että koettu hauskuus jää vastaanottavien osapuolten sisäisen kiukun varjoon. Sosiaalisesti kömpelöllä tai suorasukaisen tökeröllä tavalla hauskat naiset eivät sen sijaan saa näkyvyyttä lainkaan. Sukupuolesta riippumatta, monet ammattikoomikot ovat harmillisen harvoin hauskoja, vaikka heissäkin on poikkeuksia.
Palatakseni hauskuudesta takaisin tosikkoaiheisiin, tässä on sijoittumiseni arvokartalla:
Koen kyllä olevani arvoliberaali, mutta talousasioissa en ole noin absoluuttisen vasemmalla. Tämän purkaminen vaatisi kyllä hyvin yksityiskohtaista tarkastelua. Ideologisesti en kannata talousliberaalien vahvaa omistajuuden korostamista, mutta en myöskään vasemmanpuoleiselle akselille tyypillistä resurssien tasajakoa. Minulla on hyvin monissa talouskysymyksissä taipumus kallistua utilitaristiselle kannalle, jossa resurssit allokoidaan sinne, missä niiden vaikuttavuus ja lopputuotoksista saatava kokonaishyöty on suurin. Sellaisenaan tätä kantaa voidaan pitää jopa talousoikeistolaisena. Se ei kuitenkaan estä lopputuotoksista saatavien hyötyjen oikeudenmukaista tai tasa-arvoista jakoa. Lopputuotos ei myöskään rajoitu pelkästään rahaan tai materiaan, vaan siihen sisältyvät muiden muassa hyvinvointi ja haittojen minimointi. Utilitaristisessa resurssien ja lopputuotosten jaossa vähäosaisemman kokema hyöty voi olla suhteellisesti suurempi kuin saman absoluuttisen määrän saaneella parempiosaisella. Lisäeuron tuoma rajahyöty on siis köyhälle suurempi kuin miljardöörille. Tässä kohtaa ideologia alkaa kallistua huomattavasti enemmän vasemmalle. Vaalikoneissa arvokarttasijoittuminen ratkeaa yleensä kysymyksillä verotusjärjestelmästä ja sosiaalietuuksista. Näiden osalta pistäisin aivan uusiksi ainakin haittaverot sekä yksilölliset- ja yritystuet, joten minun on hyvin vaikea olla samaa tai eri mieltä sellaisten väitteiden kanssa kuin ”Verotusta pitäisi kiristää, saatana.” Validien tulosraporttien saamiseksi vaalikoneessa pitäisi käsitellä jokainen verolaji ja etuus yksitellen, ja loppuun vielä tekoälyn analysoitavaksi avoin kenttä uusille ehdotuksille. Tällöin vaalikonekyselyyn keskimääräisesti käytetty aika lähenisi 267 minuuttia, joten sekään ei olisi enää tarkoituksenmukaista.
Vertailin tulosraporttia myös aiempien vuosien vaalikonevastauksiini. Europarlamenttivaaleissa olin saanut varsin kirjavan joukon eri puolueista.
Gashaw Bibani on näköjään tullut minulla vastaan sekä tämän vuoden kuntavaaleissa että edellisissä eurovaaleissa. Ja vieläpä samalla kuvalla. Ehkä minun pitäisikin äänestää häntä. Myös Eva Tawasoli on tullut minulle katumainoksissa samalla kuvalla vastaan viime eduskuntavaaleissa ja tämän vuoden kuntavaaleissa.
Luulin ensin hänen ottaneen selfien biletopissa, joten meinasin äänestää häntä moisesta edistyksellisyydestä. Tarkistettuani hänen laajemman esittelynsä huomasin, että hänellä olikin valkoinen smart casual -kotelomekko ja käsi lanteilla. Silloin hän muuttui aivan liian edustavaksi, jotta olisin voinut kuvitella äänestäväni häntä, vaikka ajoikin hyvin varteenotettavia asioita.
Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa vastaukseni sijoittuivat arvokartassa aika lailla samaan kohtaan, mutta puolueissa oli hienoisia lisäyksiä.
Poliittisesta viihdekäytöstäni huolimatta olen edelleen poliittinen nihilisti. Tuskin siis päädyn ainakaan toistaiseksi äänestämään poliittisen vaikuttamisen motiivin siivellä. En myöskään pyri aktiivisesti vaikuttamaan muiden ihmisten poliittisiin mielipiteisiin paitsi ”läpällä”, provosoidakseni tai silloin, jos muut suorat tai epäsuorat vaikuttamisen keinot alkaisivat käydä vähiin. Yksi vaikuttamisen työkalu oli osallistua My reality -dokumenttiin, joka edisti tarkoitusperiäni vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen, asenneilmapiirin muutokseen ja informaation lisäämiseen. Dokumentti esitettiin viime vuonna Helsingin Docpoint-festivaaleilla ja se pääsi kotimaiseen kilpasarjaan. Ensi-illan jälkeen järjestettiin Q&A-tilaisuus, jossa yritin parhaani mukaan kommentoida englanniksi yleisön keskuudesta kohonneita ihmetyksen aiheita. Todistusaineistoksi taltioiduissa kuvissa minulla oli aina varjo eri puolilla kasvoja.
Minua pyydettiin kyseiseen dokumenttiin 2019, heti BB-kuvauksista poistuttuani. Ilmaisin dokumenttituotannolle tärkeimmäksi kriteeriksi osallistumiselleni, että dokumentista pitäisi tulla hyvä. Mikäli se olisi taiteellisesti kunnianhimoinen ja dokumentin teemaa käsiteltäisiin laadukkaan informatiivisesti, uskoin sen saavan näkyvyyttä niillä eväillä. Se miten minut päätettäisiin esittää dokumentissa, oli itselleni toissijainen asia, jonka jätin tuotannon eettisen arvioinnin varaan. Toivoin toki, että minuun liittyvässä materiaalissa ei olisi valheellisia asioita, ja että materiaali ei olisi omiaan lisäämään minuun kohdistuvaa häirintää. Näiltä osin olin dokumenttiin varsin tyytyväinen. Dokumentin produktion aikana koin paljon merkityksellisiä kohtaamisia uusien ihmisten kanssa, sekä syvensin jo olemassa olevia vuorovaikutussuhteita. Minua ilahdutti myös se, että yleisö on osoittanut jokaisen näytöksen jälkeen kiinnostusta tosi-tv:n juridiseen problematiikkaan, joka oli oman osuuteni kärkiteema dokumentin sisällössä. Käsittääkseni kaikissa Docpointin näytöksissä sali oli täynnä tai ainakin melkein täynnä. Myöhemmistä näytöksistä muissa tapahtumissa minulla ei ole tietoa yleisömäärien osalta, enkä päässyt osallistumaan niiden Q&A-tilaisuuksiin omien kiireideni vuoksi. Harmikseni totean, että Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru eivät olleet katsomassa dokumenttia, vaikka Veikka on vannoutunut reality-seuraaja. Olisin mielelläni kuullut heidän analyysinsä My realitystä näiden muiden dokumenttiarvostelujen lomassa.
Produktio ei kuitenkaan sujunut missään nimessä täysin ongelmitta. Koronakauden vaikutus ja dokumenttielokuvien haastava rahoitus tekivät tuotanto-olosuhteista tekijöilleen varsin raskaita. Varmasti heillä on ollut paljon sellaisia teknisiäkin haasteita, joista itse en ole edes tietoinen. Yksi problemaattisimmista tuotantoon liittyvistä aihealueista on ollut toteutuksen eettisyys. Jo pelkästään se, että käsiteltävä aihe on kuvattavien henkilöiden näkökulmasta hyvin traumaattinen, asetti omat haasteensa kuvausolosuhteille sekä kuvattavien ja tuotannon välisten motiivien yhteensovittamiselle. Myös se, että kuvattavia keskushenkilöitä oli kolme, ja kaikki edustivat keskenään hyvin erilaisia näkökulmia, vaati harkintaa siitä, miten esittää jokaisen narratiivi kaikkien osallistujien etua ajavassa valossa.
Henkilökohtaisella tasolla koin myös itse paljon haasteita kuvausten aikana. Joissakin asiayhteyksissä jouduin punnitsemaan arvohierarkioitani ja käymään sisäistä kauppaa niiden välillä. Traumaperäinen stressihäiriöni on oireillut vaihtelevina kausina, mutta etenkin kolme ensimmäistä vuotta olivat niin raskaita, että työterveyshuoltoni psykiatrit kehottivat useaan otteeseen jättäytymään kokonaan pois dokumentista. Myös Endemolin edustajat pyrkivät vaikuttamaan dokumentin sisältöön ja esittivät asiattomia vaatimuksia. Koska he kohdistivat pelottelunsa ennen kaikkea omaan sananvapauteeni, se triggeröi minussa voimakkaita ahdistusoireita ja aiheutti syyllisyyttä siitä, että dokumenttituotanto saattaisi joutua vaakalaudalle minun henkilökohtaisen näkyvyyteni takia. Kolmen vuoden jälkeen PTSD:ni alkoi jo hieman helpottaa, mutta dokumentin ensi-illan jälkeen olin kolme kuukautta sängyn pohjalla, enkä edes tiedä tarkalleen miksi. Ehkä pelkäsin joitakin ikäviä yllätyksiä Endemolin taholta, tai sitten ensi-ilta vain laukaisi pitkään jatkuneen odotuksen jälkeen kaiken sen positiivisen ja negatiivisen stressin, johon olin aktiivisesti varautunut jo pari vuotta aiemmin. Ensi-illan jälkeisenä päivänä oli pakko laittaa puhelin pois päältä, sillä minulle yritettiin soittaa liian monesta tunnistamattomasta numerosta. En vastannut yhteenkään, joten en tiedä keitä nuo soittajat olivat. Tuskin Louis Theroux kuitenkaan, joten ehkä en missannut mitään itselleni merkityksellistä.
Itse dokumenttielokuvan sisällössä oli myös muutamia minua häiritseviä asioita. Nämä olivat kuitenkin toissijaisia ongelmia siihen nähden, miten paljon dokumentti ajoi itselleni tärkeitä teemoja. Mutta omasta näkökulmastani näidenkin yksityiskohtien kriittinen tarkastelu on dokumenttikokonaisuuden kannalta relevanttia:
Dokumentissa minun osuuteeni liitetty juridinen tematiikka esitettiin yksilöllisenä konfliktina. Kuvausten aikana minusta oli kuitenkin kuvattu paljon materiaalia, jossa kerron auki näkökulmaani, jonka mukaan oikeusprosessien eteenpäin vieminen olisi kenen tahansa reality-osallistujan velvollisuus, jotta olisi mahdollista välttää tuleviin osallistujiin kohdistuvat vahingot. Minä päädyin viemään asioita eteenpäin vain siksi, että kukaan muu ei ole sitä tehnyt, mutta toki myös siksi, että minuun kohdistui Endemol-tuotannon myötä useita vakavia rikoksia, ja olin näin ollen yksittäinen havainnollistava esimerkki haitallisesta massailmiöstä. Dokumentissa asia on kuitenkin esitetty niin, että minä istun hiljaa, kun juristi selittää minulle, miten saisin henkilökohtaista oikeutta. Mielestäni tämä ei edustanut omaa näkökulmaani, eikä se antanut kovin aktiivista kuvaa omasta toimijuudestani. Myös monet lähipiirissäni ilmaisivat dokumentin nähtyään pettymyksensä siihen, miten passiivisena minun osuuteni esitettiin.
Myös muiden kuvattavien osuuksissa oli elementtejä, joihin minulla on jokseenkin ristiriitainen suhtautuminen. Olen oman PTSD:ni puhjettua kritisoinut sitä, miten media ja yhteiskunta korostavat sankaritarinoita, joissa traumatisoituneet ihmiset jättävät kokemansa vääryydet sikseen ja heistä tulee yhteiskunnan silmissä vähintäänkin kelvollisia veronmaksajia. Tässä dokumentissa Miran narratiivi edusti hyvin pitkälti juuri sellaista tarinaa. En luonnollisesti kritisoi Miran henkilökohtaisia elämänvalintoja, ja toivon vilpittömästi, että hän saa elää sellaista elämää kuin itse haluaa. Mutta se, että dokumentissa Miran narratiivi esitettiin selvästi ihannoivassa valossa, sisälsi mielestäni monta yksittäistä epäkohtaa.
Mira ei ymmärtänyt tai myöntänyt Temptation Island -tuotannon tarkoituksellisesti aiheuttamaa vahinkoa, ja tämän seurauksena Mira suhtautui yhä positiivisesti reality-tuotantoihin ja olisi halunnut osallistua niihin jatkossakin. Tämä tulee ilmi dokumentin alussa Miran sanoessa, että Temptation Island -tuotannossa ”kamerat olivat jääneet päälle” silloin, kun yleisölle näytettiin hänen harrastavan seksiä. Ikään kuin se olisi ollut tuotannolta vahinko sen jälkeen, kun he olivat etukäteen vakuuttaneet Miralle, että kyseisenä ajankohtana ei kuvata. Jos se olisi ollut vahinko ja kamerat olisivat vahingossa vain ”jääneet päälle” niin tuotanto ei olisi näyttänyt kyseisiä materiaaleja julkisesti. On ollut täysin tietoinen päätös näyttää materiaali lopullisessa, yleisölle leikatussa jaksossa. Tuotannon edustajat ovat varmasti olleet tietoisia, että siitä seuraisi Miralle hyvin paljon vahinkoa ja kärsimystä.
Mira oli myös omaksunut, että hänen saamansa huono kohtelu olisi ollut perusteltua siitä näkökulmasta, että hän olisi toiminut väärin pettäessään poikaystäväänsä. Häneen ja minuun kohdistuneissa viharikoksissa on ollut kuitenkin paljon enemmän kyse sukupuolisesta syrjinnästä, kuin moraalisesta oikeamielisyydestä. Minuun kohdistuneet tappo- ja väkivaltauhkaukset kumpuavat samoista juurisyistä, vaikka olen ollut sinkku, eikä siten kyseessä ole voinut olla pettämiseen liitettävä moralisointi. Dokumentin perusteella Mira syyttää itseään ulkopuolisten häneen kohdistamista teoista ja asenteista. Vääryyttä kokeneelle henkilölle voi tietysti olla omaa psyykettä suojelevaa, että häntä kaltoin kohdelleet tahot eivät olisi toimineet väärin tai tahallisesti, mutta My reality -dokumenttia katsoessani mietin, onko tämä näkökulma erityisen haitallinen yleisölle välitettynä.
Yksi dokumentin päämääristä oli käsittääkseni ottaa kantaa tosi-tv:n kapeaan naiskuvaan ja vaikuttaa yleiseen asenneilmapiiriin naisosallistujiin kohdistuvan arvostelun osalta. Mielestäni dokumentti onnistui tarkoituksessaan verrattain hyvin, mutta tässäkin minulla alkoi itää pieni kyseenalaistuksen siemen. Dokumentti korosti glittermäisellä tyylillään hyvin feminiinistä naiskuvaa, ja myös tematiikan keskiössä kuvattu fitness-kulttuuri edustaa varsin yksipuolisia ihanteita. Dokumentin kuvausten aikana koin, että myös minua yritettiin integroida tähän feminiiniseen muottiin, vaikka en kokenut sitä omakseni. Kuvasimme esimerkiksi kohtausta, jossa minua pyydettiin meikkaamaan yökerhon vessassa, vaikka olen viimeksi tehnyt sitä varmaan 19-vuotiaana enkä useinkaan kanna meikkejä mukanani, kun lähden satunnaisesti viikonloppuna baariin. Toisessa kohtauksessa minulle lavastettiin lapsuudenhuoneen sisustus, jossa oli nukkeja ja pehmoleluja. Peruskouluaikainen lapsuudenhuoneeni näytti oikeasti tältä:
Huone oli epätyttömäisen sininen ja sen keskiössä olivat pieni tv ja tuuheat huonekasvit. Oli minulla myös marsu, joka näkyy keskellä huonetta. Mutta nukeilla ja pehmoleluilla en juurikaan leikkinyt. Ala-asteella minulla oli joitakin Barbie-nukkeja, mutta leikit alkoivat jo silloin muistuttaa True detectiven ensimmäisen kauden nukkeasetelmia. Kun kysyin, onko dokumentin kuvauksissa relevanttia lavastaa huoneeni nukeilla ja pehmoleluilla, minulle vastattiin, että ne toimivat symbolisena siltana Miran kohtauksiin. Eli siis minun huoneessani kuvatut nuket olisivat kuvastaneet Miran naiskuvaa, eivätkä minun naiskuvaani. Ratkaisu olisi ollut perusteltu elokuvallisesta näkökulmasta, mutta dokumentin tematiikan välittämisessä se olisi ollut omien arvojeni vastainen keino. Kummankaan näiden edellä mainittujen kuvausten materiaaleja ei onneksi päätynyt lopulliseen dokumenttiin, joten tämän osalta ongelmaa ei enää ole.
HituC myös risoi yksi enemmänkin koominen yksityiskohta. Dokkarin lopputeksteissä blogini nimeen oltiin viitattu ”Poikkeuksellisena havaintona”, mikä mitätöi ainakin tilastotieteellisen vertauskuvan. Olen blogin nimen päättäessäni ajatellut poikkeavan havainnon viittaavan neljään blogissani toteutuvaan asiaan:
- Itseeni poikkeavana tilastoyksikkönä, sekä poikkeavana havaintoarvona muista ihmisistä koostuvassa aineistossa. Toisinajattelijana poikkean otoksen ”normeja” edustavista arvoista.
- Arkikielisesti voisin todeta tekeväni kognitiivisesti poikkeavia havaintoja. Siksi minulla on taipumus tarttua asioihin, jotka muut ohittavat.
- Kohdassa 1 on kyse yksiköstä suhteessa muihin yksiköihin. Kohdassa 2 on enemmän kyse yksikköön liitettävästä funktiosta. Kohdat 1 ja 2 voidaan yhdistää yhdeksi substanssiksi, joka toteuttaa itseään kokonaisvaltaisena, itsenäisenä entiteettinä.
- Myös blogini poikkeaa sisällöltään sekä tyyliltään vertailukohteistaan. Senkin voidaan siis mieltää olevan poikkeava havainto omiensa joukossa. Se myös sisältää auki kirjoitettuna kohdassa 2 tarkoitettuja havaintoja. Täten se on ikään kuin ulkoinen peilaus kohdan 3 yhdistelmämääritelmästä.
Entisenä tilastotieteen pääaineopiskelijana koin poikkeavan havainnon käsitteen varsin osuvana, ja siihen oli mielestäni luontevaa liittää edellä mainittujen kohtien lisäominaisuuksia. Se tuotti minussa voimakkaan resonanssin kokemuksen, joka liitti käsitteen merkitykselliseksi osaksi omaa identiteettiäni. Sen sijaan ”poikkeuksellinen havainto” tuntuu sielullisesti köyhältä halpakopiolta, joka ei täytä aiemmin listaamistani kohdista kuin kohdan 2. Tosin, hieman erilaisilla ajatusketjuilla ”Poikkeuksellinen havainto” olisi voinut olla jopa parempi nimi blogille. Siinä on kielellistä vääntöä, jonka voisi tulkita leikittelevän tai haastavan alkuperäistä käsitettä. Ehkä nimi sallisi paremmin sisällyttää siihen antamani lisämerkitykset. ”Poikkeuksellinen havainto” ei myöskään olisi tieteellisesti niin harhaanjohtava, sillä tällä hetkellä sivustolleni eksyy pettyneitä kandiopiskelijoita, etsiessään tietoa kvantitatiivisista tutkimusmetodeista. Tämän pohjalta blogin nimen vaihto olisi niin perusteltua, että tässä taitaakin mitätöityä oma kritiikkini My reality -dokumentin loppukrediittejä kohtaan.
Dokumentin julkaisun aikoihin oli sitten vielä tämä Meijun osuuteen liittyvä kohu. Aluksi mietin, pitäisikö minun pidättäytyä tämän aihealueen kommentoinnista kokonaan, mutta what the hell, kolmannen osapuolen silmilläni kyseessä on ollut väärinkäsityksistä tai vastakkaisen osapuolen intentioiden tiedostamattomuudesta johtuva motiiviristiriita. En toki tiedä tästä koko asiasta paljoakaan, joten suhtauduttakoon lausuntoihini sen mukaisesti. Ensiksi haluan sanoa omasta näkökulmastani, että dokumentin tuotannossa tehtiin sellaisia viestinnällisiä ratkaisuja, jotka kyllä olivat vähän oppikirjan vastaisia, tai joiden puolesta en ainakaan itse keksinyt vahvoja argumentteja. Meijun lisäksi kaikki muutkaan tuotannon kuvauksissa olleet henkilöt eivät kokeneet tuotannon sisäistä viestintää läpinäkyväksi. Välillä oli hyvin pitkiä aikoja, jolloin tuotannosta ei kuulunut mitään. Joskus tuotannossa jätettiin viestimättä osallistujien roolien suhteen merkittävistä ratkaisuista, jotka olisivat saattaneet vaikuttaa osallistujien motivaatioon olla mukana tuotannossa. Jälkikäteen tekijät kertoivat, että iso osa viestinnällisistä haasteista johtui dokumentin epävarmoista tuotanto-olosuhteista. Tämä on osittain ihan hyväksyttävä syy, sillä tuotanto-olosuhteet todella olivat tuolloin haastavat. Toki ymmärrän, että muille kuvattaville aktiivisempi viestintä olisi ollut tärkeämpää, vaikka minua sen puute ei haitannut mitenkään merkittävästi.
Kun olimme Miran ja Meijun kanssa olleet katsomassa dokumentin ensimmäistä versiota, sain käsityksen, että Meiju ei ollut tyytyväinen siihen, miten hänet esitettiin dokumentissa. Tämä oli siinä mielessä aika ironista, että omasta mielestäni Meiju näyttäytyi dokumentissa vahvana feministiaktivistina, joka oli onnistunut hyödyntämään julkisuudessa saamaansa näkyvyyttä itselleen tärkeiden asioiden edistämiseen ja hyötynyt siitä taloudellisestikin. Vertailun vuoksi, itse olin dokumentissa itkuinen masistelija, joka vuoron perään pelasi paskasti bilistä, paskasti RDR2:ta ja paskasti tennistä. Meijusta välittyi dokumentissa kuva aatteitaan rohkeasti ilmaisevasta, määrätietoisesti toimivasta henkilöstä, joka hän mielestäni on dokumentin ulkopuolellakin. Itsehän näyttäydyin dokumentissa katkerana ”mielisairaana”, joka toki olen kuvaushetkinä ollutkin. Laajennettakoon median ahdasta naiskuvaa senkin edestä.
Pääpointtia lähestyäkseni muistutan, että kyseessä on nimenomaan dokumentti. Tekijät ovat halunneet kehystää informatiivisen narratiivin elokuvan muotoon, jonka tarkoitus on edistää yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa. Varmasti jokainen meistä kuvattavista kokee, että dokumentti antaa meistä hyvin kapean henkilökuvan. Tiesin jo etukäteen, että lopputulos tuskin tulisi olemaan sellainen, millaiseksi minä tekisin dokumentin itsestäni. Koska dokumentti kuvataan ulkopuolelta, tekijöiden näkökulmasta, sen ei ole tarkoitus olla someen laitettava promomateriaali. Toteutuksiin liittyvissä päätöksissä on jouduttu varmasti tekemään paljon trade-offeja ja eettistä punnitsemista hankalien vaihtoehtojen välillä. Esimerkiksi syy siihen, miksi minun osuuteni dokumentissa on niin vähäinen ja passiivinen, saattaisi liittyä omaan toiveeseeni siitä, että minuun ei kohdistuisi dokumentin julkaisun jälkeen kohtuutonta häirintää. Ehkä itkuisen osuuteni oli tarkoitus näyttäytyä tuotannon ja yleisön näkökulmasta sympaattisena, vaikka omien linssieni läpi näytin synkistelevältä ”hullulta”… Joka toki olenkin.
Entiset reality-osallistujat ovat hyvin vaativa kuvauskohde, sillä he suhtautuvat lähtökohtaisen epäluuloisesti mediatuotantojen tarkoitusperiin. Monet ovat saaneet syviä henkisiä haavoja riistosta, epäkunnioittavasta kohtelusta ja huijatuksi tulemisesta. Dokumenttituotanto näyttäytyy mahdollisena riskiympäristönä, vaikka tekijöiden tarkoitusperät olisivat hyväntahtoiset. My reality-tuotannon aikana jouduin ainakin itse kamppailemaan jatkuvasti pakene tai taistele -tuntemusten kanssa, vaikka tietoisesti olin päättänyt luottaa tekijöiden arviointikykyyn. Tuotanto kuitenkin ansaitsi luottamukseni sillä, että kyseenalaistaessani heidän valintojaan, koin aina tulleeni kuulluksi ja sain vastauksen esittämiini kysymyksiin. Vaikka ilmaisin itseäni ajoittain hyvinkin raskaalla tavalla, he jaksoivat vuorovaikuttaa kanssani kärsivällisesti. Arvostin myös sitä, että dokumenttiin ei päätynyt niitä kuvausmateriaaleja, joiden ilmaisin olevan mielestäni häiritseviä. Minulle välittyi käsitys siitä, että dokumenttituotannon intentiot kaikkia osallistujia ja sidosryhmiä kohtaan olivat hyvät, ja he pyrkivät tietoisesti toteuttamaan produktion mahdollisimman eettisesti, hankalista olosuhteista huolimatta. En myöskään saanut missään vaiheessa viiden vuoden aikana viitteitä opportunistisista tarkoitusperistä.
Meille osallistujille myös painotettiin, että voimme ilmaista kriittisetkin mielipiteemme dokumentin sisällöstä julkisesti. Tämä oli minulle erityisen tärkeää, ja nosti arvostustani ja luottamustani tuotantoa kohtaan. Pidän tätä myös hyvin vastuullisena ja sananvapautta edistävänä toimintana. Asiat hoidettiin täysin päinvastaisella tavalla kuin Endemol-tuotannossa, jossa tuotannon kyseenalaistaminen johti SLAPP-oikeidenkäynneillä uhkailuun, härskiin syyllistämiseen ja aggressiiviseen vaientamiseen. Tästä näkökulmasta en koe, että mikään jälkikäteen arvioituna epäoptimaalinen toiminta olisi ollut dokumenttituotannolta epäeettistä. Yksittäiset epäoptimaaliset ratkaisut ovat olleet enemmänkin seurausta resurssien ja tiedon puutteesta, josta voimme syyttää ensisijaisesti sitä, miten heikosti Suomessa tuetaan kulttuurikenttää. Etenkään dokumenttielokuvien tuotannoille ei sysätä suuria alkupääomia.
Jatkoa ajatellen relevantti kysymys on se, onko dokumentin julkinen esittäminen eettistä Meijun dokumenttituotantoon kohdistaman kritiikin jälkeen. Koen tietynlaista lojaliteettia kaikkia reality-osallistujia kohtaan, joten uskon ymmärtäväni Meijun kokemusta enkä halua, että hän joutuu vastentahtoisesti asiaa puimaan varsinkaan, mikäli on halunnut jättäytyä pois julkisesta ryöpytyksestä. Mutta sen jälkeen, miten moni on upottanut dokumentin tekoon usean vuoden työpanoksen, olisiko esittämättä jättäminenkään eettistä? Dokumentti ajaa reality-osallistujien etuja tasa-arvon ja juridiikan näkökulmasta. Dokumentin edistämä asenneilmapiirin muutos heijastuisi tietenkin myös reality-maailman ulkopuolelle. Tällä voi olla positiivisia vaikutuksia naiskuvaan yleisemminkin. Mielestäni myös Mira on ansainnut dokumentissa positiivisessa valossa kuvatun näkyvyyden kompensaationa sille kohtuuttomalle henkiselle väkivallalle, jota hän on joutunut aiemmin sietämään reality-tuotannon takia. Mutta kaiken kaikkiaan dokumentista tuli koherentti ja esteettinen tuotos, joka sai ansiokkaan vastaanoton kotimaisella kulttuurikentällä. Jos siitä olisi tullut huono, se ei olisi palvellut kenenkään etua. Nykyisellään sen esittäminen ajaisi jossain määrin kaikkien osapuolten etua, vaikka me kuvattavat olemmekin, kliseisesti sanottuna, paljon enemmän kuin mitä reilun tunnin pläjäykseen on saatu mahdutettua.
Tähän väliin laitan hieman dokumenttiprosessien aikana kuvattua, viiden vuoden takaista taustamateriaalia, mikä ei päätynyt lopulliseen elokuvaan. Lovecraft-vertaus on yhä varsin osuva, mutta naiseuteen liittyvä video alkaa näyttää jo suppealta toistolta vuosien takaisiin blogikirjoituksiini nähden.
Loppukaneettina haluaisin arvioida dokumenttituotantoa fundamentaalien arvojeni toteutumisen näkökulmasta ja esittää kiitokset kaikille asianosaisille.
Tukiko dokumenttituotanto autonomiani toteutumista? Kyllä, useasta eri näkökulmasta. Tuotannon edustajat kunnioittivat oikeuksiani ja koko produktion ajan minulla säilyi tunne siitä, että voin vaikuttaa itseeni liittyviin asioihin. Koin myös tärkeänä, että Endemol ei sitkeistä yrityksistään huolimatta saanut estettyä ilmaisuvapauteni toteutumista, vaikka yksityishenkilönä tuntui ajoittain hyvin voimattomalta taistella suuren ja sortavan tuotannon painostusta vastaan.
Lisäsikö dokumentti hyvinvointiani? Valitettavasti ei. Tähän mennessä sillä on ollut terveyteeni lähinnä negatiivinen, tai ainakin PTSD:stä toipumista hidastava vaikutus. Psykiatrit olivat oikeassa siinä, että terveysnäkökulmasta minun olisi ollut hyvä jättäytyä pois julkisuudesta. Mutta tuolloin oletin, että dokumentilla saattaisi olla hyvinvointiini positiivinen vaikutus pitkällä tähtäimellä. Lisäksi arvojen kanssa joutuu usein tekemään pientä vaihtokauppaa. Ehkä juuri hyvinvointini ei lisääntynyt, mutta muut tärkeät arvot toteutuivat. Vaikka kaikki arvot ovat enemmän tai vähemmän kallisarvoisia, joistakin pitää ajoittain tinkiä muiden kustannuksella. Hyvinvoinnista tinkiminen on kylläkin tullut kalliiksi muilla elämänalueillani, mutta sen juurisyy ei ole pohjimmiltaan dokumenttituotannon, vaan Endemol-tuotannon aiheuttama. Näinä vuosina minulle on tullut terveyteen liittyviä taloudellisia kuluja ja ansionmenetyksiä kymmenien tuhansien eurojen edestä. Myös elämänlaadusta tinkiminen on korvaamatonta. Hieman kirpaisee ajatella, mitä hyvinvointiani lisäävää olisin voinut saada noilla menetetyillä taloudellisilla ja ajallisilla resursseilla.
Edistikö dokumenttiin osallistuminen kokemaani merkityksellisyyttä? Ehdottomasti! Itsemurha-ajatusten keskiössäkin mietin, että olenpahan osallistunut ainakin jonkin kollektiivisesti tavoiteltavan ilmiön, kuten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Nämä ovat niitä projekteja, joita muistellessa kysyn itseltäni: ”Olenko sittenkin elänyt ihan hyvän elämän, vaikka oloni oli viisi vuotta täysin sietämätöntä?”
Haluan siis kiittää kaikkia dokumenttituotannon edistämiseen osallistuneita! Kiitos tuottajille, ohjaajille, käsikirjoittajille ja kuvaustyöryhmälle kovasta työstä ja ammattimaisesta taiteellisesta panoksesta. Kiitos myös eheyttävästä kokemuksesta, vaikka eheytyminen ei kohdistunut terveyteeni. Se kohdistui kykyyni luottaa siihen, että jotkut tahot ovat luottamuksen arvoisia ja pyrkivät korjaamaan yhteiskunnallisia epäkohtia. Kiitos myös Miralle ja Meijulle! Toivon, että saatte elää omannäköistä, häirintävapaata elämää itse valitsemallanne tavalla. Olette molemmat todella kompetentteja ja saavuttaneet edistyksellisiä asioita julkisuudessa. Kiitos myös lähipiirilleni, joka on tukenut valintojani ja kannatellut romahduksen hetkinä. Kiitos myös kaikille niille, joita en henkilökohtaisesti tiedä kiittäväni, mutta jotka ovat tukeneet yhteisesti edistämiämme aatteita hiljaa mielessään. En lähetä kenellekään pusuja ja jaksuhaleja, mutta lähetän kaikille kunnioittavan tervehdyksen, arvostukseni saattelemana.
Lopuksi haluan osoittaa erityiskiitoskirjeen oman BB-kauteni Milla Lehtoselle:
”Kiitos että valehtelit minulle tulleesi raiskatuksi, vaikka tarkoituksenasi oli vain peitellä sitä, että olit pettänyt poikaystävääsi. Tämä avasi silmäni sen osalta, että kaikki ihmiset eivät toimi eettisesti eivätkä ole yksilöinä luotettavia.
Kiitos myös, että käytit minua ihmiskilpenä ja katselit vierestä, miten jouduin sietämään tappouhkauksia ja häirintää samalla kun sinä osallistuit yleisön huijaamiseen Endemolin kanssa. Aiheutit valinnoillasi niin paljon kärsimystä minulle ja koko lähipiirilleni, että en olisi ikinä uskonut selviäväni siitä. Tämä kollektiivisesti koettu kärsimys on kuitenkin lähentänyt joitakin ihmissuhteitani ja korostanut niiden merkitystä.
Kiitos taantumuksellisesta toiminnastasi naisten aseman heikentämiseksi. Sen sijaan, että olisit julkisesti puolustanut naisten seksuaalista vapautta ja vastustanut naisiin kohdistuvaa häirintää, sysäsit tämän taistelun minulle, Miralle, Meijulle ja kaikille niille, jotka teoillaan puolustavat tasa-arvoista yhteiskuntaa. Se on inspiroinut minussa ja monissa muissa eettistä pohdintaa.
Kiitos myös siitä äärimmäisen naiivista ja hypokraattisesta saarnastasi hovioikeudessa aiheesta ”Miltä raiskauksen uhreista tuntuu?” Se oli satiirimaisella tyylillä oikein viihdyttävää, varsinkin kun sinua ei kerran oltukaan raiskattu. Kokemusasiantuntijana haluaisin kuitenkin oikaista pari yksityiskohtaa.
Seksuaalisen väkivallan uhrit eivät ole keskenään homogeeninen joukko, vaan jokainen reagoi kokemaansa yksilöllisesti. Joillekin aiheen käsittely on vaikeaa koko heidän loppuelämänsä. Toisille saattaa syntyä henkinen missio siitä, että syylliset pitää saada vastuuseen, jotta he eivät pääse tekemään vastaavia tekoja muille. Ihan vain tiedoksi jatkoa ajatellen, mikäli et ole tullut ajatelleeksi.
Kiitos myös, että twerkkasit mielenosoituksellisesti pikkuletit päässä sen jälkeen, kun olimme käyneet BB-talossa keskustelun kulttuurisesta omimisesta. Tuolloin viestit avoimesti ulospäin oman viiteryhmäsi.
Kiitos, että kerroit Kim Kardashianin olevan esikuvasi. Pelkäsin tuolloin eläväni jonkinlaisessa kuplassa, kun en tuntenut ketään, joka ei olisi kritisoinut Kardashianien edustamaa kapitalismia ja materiaalista kerskakulutusta.
Kiitos, että poseerasit feikkifeministinä Pilluminati-paidassa, vaikka tosiasiassa toimit varsin antifeministisesti. Se on auttanut minua tunnistamaan hyvesignalointia sen jälkeen, kun olet heikentänyt toiminnallasi raiskauksen uhrien ja seksuaalisesta väkivallasta julkisesti kertovien oikeuksia ja asemaa.
Kiitos, kun havainnollistit minulle, että materialismi ja raha ei kuulu omien arvojeni kärkeen. Katsoessani vierestä, miten olit 500 euron matkalahjakorttia vastaan valmis vaikenemaan sekä pettämään ja huijaamaan kaikkia ympärilläsi olevia ihmisiä, ymmärsin että itse en pystyisi luopumaan moraalistani vastaavasta lahjuksesta. Sinun valheidesi takia minulle on tullut noin 30 000 euroa taloudellista tappiota, mutta se on pieni hinta siihen nähden, että voin kokea seisoneeni niiden asioiden takana, jotka koen tärkeiksi itseni ja monen muun kannalta. Toki sinäkin olet toiminut niiden asioiden mukaisesti, jotka sinä koet tärkeäksi. Meidän keskinäinen eromme on siinä, että minä en edistäisi tietoisesti heikossa asemassa olevien sortoa, vaikka minulle annettaisiin 50 euron arvoinen GoGiftin lahjakortti.
Toivotan sinulle onnea ja menestystä arvojesi mukaisella tiellä! 😊”
